Kirkon asiantuntijajoukko bloggaa yhteiskunnan ja kirkon rajapinnoilta.

Avioliittolain muutos haastaa kirkkoa viemään reformaation loppuun

Jyri Komulainen
Blogit Rajalla 19.9.2016 22:34

Sukupuolineutraali avioliittolaki astuu voimaan sopivasti luterilaisen reformaation 500-vuotismerkkivuotta hämmentämään. Keskustelu on saanut uusia kierroksia ja tuskin laantuu vähään aikaan, etenkin kun osa pappeja uhkaa käyttää valtiollista vihkivaltaa vastoin kirkon omia säädöksiä.

Historialliseen päivämäärään 1.3.2017 on aikaa, joten olisiko nyt hetki nostaa keskustelu kirkosta ja avioliitosta laadullisesti uudelle tasolle?

Tapasin vastikään pohjoismaisia kollegoja, joiden kanssa keskustelin aiheesta. Kiinnostavaa oli saada päivitys Ruotsista: siellä on noussut pintaan tyytymättömyyttä, että samaa sukupuolta olevien avioliitto vietiin kirkossa läpi ilman kunnon teologista keskustelua. Kirkolliskokouksen oppineuvostokin tyytyi vain pinnallisesti viittaamaan ”rakasta lähimmäistäsi”- periaatteeseen. Vaikka lopputulokseen oltaisiinkin Ruotsissa tyytyväisiä, mutkien oikominen harmittaa nyt.

Suomessa on onneksi vielä mahdollisuus teologiseen keskusteluun. Sitä on käytävä nyt. Valitettavasti innovatiiviset ja aidosti teologiset puheenvuorot ovat harvassa.

Ilahduin siksi, kun kohtasin sellaisen. Oululainen pastori Helena Paalanne tarkastelee terävässä blogissaan avioliittoa luterilaisen teologian ytimestä lähtien ja päätyy kannattamaan samaa sukupuolta olevien avioliittoa. Kannattaa lukea. Ainakin saa ajattelemisen aihetta – ja ennen kaikkea mallin fiksulle keskustelulle.

***

Ajattelen, että kirkon avioliittokeskustelun pitää tapahtua teologisin perusteluin. Ainakin jos kirkko haluaa olla kirkko.

Olen monesti kirjoittanut siitä, että on aika päästää irti jäänteistä, jotka Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on entisestä asemastaan valtionkirkkona.

Ehkäpä avioliittolain muutos kutsuu kirkon pohtimaan omaa olemustaan.

Historiallinen tosiasia on, että kristilliset kirkot ovat vastanneet ihmisten toiveisiin ja tarjonneet rituaaleja elämän muutosvaiheissa. Kirkkojen sopeutuminen ihmisen luontaiseen uskonnollisuuteen on ymmärrettävää ja varmasti niin täytyikin käydä – varsinkin kun Genesiksen alun horisonttia vasten roomalaisen oikeuden avioliittokäsitys pystyttiin adoptoimaan kirkossa helposti.

Toisaalta avioliittojen solmiminen asemoitui osaksi kehitystä, joka Euroopassa johti lopulta valtiokirkkojärjestelmään. Kirkko sai paikan yhteiskunnallisen siveyden valvojana ja asianmukaisten avioliittojen legitimoijana.

Miltäpä tämä kaikki näyttää, kun sitä peilataan kristinuskon ytimeen?

Raamatusta on ainakin vaikea löytää pitäviä perusteita sille, että avioliitot tulisi solmia kirkossa. Mitään vihkimiskäskyä ei kristinuskossa ole.

Raamatussa toki puhutaan miesten ja naisten seksuaalisista suhteista. Pyhän kirjan sivuilla esiintyy myös monenlaisia avioliittomalleja, joskin nämä ovat aina miehen ja naisen välisiä.

Kiinnostava on Uudessa testamentissa esiintyvä ajatus, jonka mukaan avioituminen on tämän maailman lainalaisuus. Tämä näkyy Jeesuksen lopunajallisissa opetuksissa (esim. Matt. 19:10–12; Matt. 22:30) mutta myös Paavalilla (erityisesti 1 Kor. 7). Kuvaava yksityiskohta on, että Jeesuksen vertauksessa suurista pidoista yksi kutsutuista esittää verukkeenaan: ”Olen juuri mennyt naimisiin enkä siksi voi tulla.” (Luuk. 14:20)

Tällaisten tekstien valossa nousee vahvana ajatus, että avioliittoon vihkiminen ei todellakaan voi kuulua kirkon ydintehtäviin. Pikemminkin päinvastoin.

Myönteisempiäkin tekstejä avioliitosta on, kuten Efesolaiskirjeen 5:31–33, johon katolinen ja ortodoksinen perinne perustaa opetuksen miehen ja naisen avioliitosta sakramenttina.

Mutta miten on luterilainen perinteen laita?

Ensi näkemältä avioliitto näyttäisi kuuluvan luterilaisuuden ytimeen. Olihan reformaattorien päämääränä lakkauttaa papeilta vaadittu selibaatti sekä purkaa keskiajan kanonisessa laissa säädetty avioesteiden ryteikkö. Tunnettua on, että Luther jätti munkkiuden ja meni naimisiin.

Samalla Luther kuitenkin työnsi avioliittoa pois kirkon piiristä kohti yhteiskunnallista sektoria. Reformaattorin mukaan ei ole pappien asia antaa avioliitosta säädöksiä ja määräyksiä, koska tämä kuuluu yhteiskunnallisen järjestyksen piiriin. Morsiuspari voidaan kyllä pyydettäessä siunata tai sen puolesta rukoilla, jopa vihkiäkin.

Kun asettaa Lutherin ajatukset historialliseen kontekstiinsa, käy ilmi, että reformaatio alkoi todellakin iskeä kiilaa kirkon ja avioon vihkimisen väliin. Keskiajan kirkko oli nimittäin tehnyt avioliitosta puhtaasti kirkollisen bisneksen.

Avioliitto ei silti reformaattoreille ollut vain yhteiskunnallinen järjestys, vaikka yhteiskunta olisikin se taho, joka vihkimisiä säätelisi: miehen ja naisen välisessä suhteessa on luterilaisen teologian mukaan kyse enemmästä, suorastaan teologisesta todellisuudesta.

Tehtävänjako hahmottui selvänä: kirkon tulee keskittyä evankeliumiin ja jättää Jumalan luomisessa säätämä avioliittoinstituutio yhteiskunnan huoleksi. Tämä ei sulkenut pois sitä, että kirkon tuli tukea pastoraalisesti aviopareja ja perheitä sekä tarvittaessa myös haastaa maallisia hallitsijoita säätämään oikeanlaisia avioliittolakeja.

***

Jos haluamme olla luterilaisen reformaation perillisiä, on aika myöntää kaksi tosiasiaa.

Ensinnäkin, Raamatun tekstit pyörivät siinä määrin miehen ja naisen välisissä suhteissa, että on varsin vaikea rakentaa samaa sukupuolta olevien avioliiton teologiaa niiden pohjalle. Myös kirkon perinne on kokonaisuudessaan sen verran heteronormatiivista, että sitä on vaikea venyttää sukupuolineutraaliksi.

Toiseksi, luterilaisen reformaation sisäinen dynamiikka näyttäisi – ainakin oman tulkintani mukaan – viittovan siihen suuntaan, että kirkon tulisi yhä vähemmän säädellä avioliittoon vihkimisiä. Nämä saisivat jäädä yhteiskunnan huoleksi aivan kuten avioerotkin.

Olisiko nyt reformaation merkkivuoden ja sukupuolineutraalin avioliittolain lähestyessä vuonna 2017 ajankohta, jolloin meidän luterilaisten tulisi ottaa seuraava harppaus reformaation tiellä ja luopua kokonaan avioliiton solmimiseen liittyvistä toimituksista?

Ainakaan itse en voi tulla muuhun johtopäätöksen kuin siihen, että kirkon kannattaa uudessa tilanteessa luopua vihkioikeudesta siten, että avioliittoja ei solmita eikä edes siunata kirkossa.

Ratkaisuesitys voi vaikuttaa rajulta. Onhan se tavallaan poistuminen exit-kyltillä merkitystä hätäuloskäynnistä tilanteessa, jossa kirkko on ajautumassa kriisiin. Se on kuitenkin teologisesti validi ja jopa linjakas.

Konstantinolaisen valtiokirkon pölyt karisevat kertaheitolla pois, jos papit eivät enää toimi vihkimisissä viranomaisina eivätkä muutenkaan normita ihmisten vaihtelevia parisuhteita. (Ironista kyllä, avioliittolain nimissä kirkon järjestystä uhmaavat papit paljastuvat konstantinolaisen valtiokirkollisuuden viimeisiksi mohikaaneiksi.)

Tämä ei merkitse, etteikö kirkon tulisi tukea perheitä ja parisuhteissaan kipuilevia ihmisiä. Kirkon avioliittotyöllä on pastoraaliset perusteensa, vaikka kirkko ei enää osallistuisi avioliiton solmimiseen.

Ainut kysymysmerkki liittyisi vihkioikeudesta luopumisen ekumeenisiin vaikutuksiin. Jos Suomen suurin kirkkokunta luopuu vihkioikeudesta, sillä voi olla merkittävät heijastusvaikutukset kymmenien muiden vihkivien uskontokuntien toiminnan kannalta. Mutta ehkä yksikään uskonnollinen yhdyskunta ei jäisi lopulta kaipaamaan viranomaisroolia vihkimisissä, jos sellaisen mahdollisuus poistuisi.

Lue myös

Luterilainen kirkko palaa lähtöruutuunMiten seksistä tuli kirkon osaamisaluetta?

Totta kai herää myös kysymys, miten kirkko sitten palvelee jäseniään, jos avioliittoja ei edes siunata. Tähän on elegantti ratkaisu: otetaan täysimittaiseen käyttöön kodin siunauksen kaava!

Vihkimiskäskyä en ole vielä Raamatusta löytänyt, mutta löydän sieltä Jeesuksen kehotuksen oppilailleen mennä ja toivottaa rauhaa taloihin (ks. Matt. 10:12; Luuk. 10:5).

Raamatullisuuden lisäksi kodin siunaamisen toimituksen bonuksena on, että sen kohdalla ei tarvitse kiistellä ja määritellä, keitä kodissa asuu ja mikä on heidän suhteensa laatu. Siunaus kuuluu kaikille, jotka kodissa asuvat ja tulevat siellä asumaan.

Seuraa kirjoittajaa Twitterissä.

Lue myös

Luterilainen kirkko palaa lähtöruutuunMiten seksistä tuli kirkon osaamisaluetta?

Jyri Komulainen

Kirjoittaja on dosentti ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokouksen pääsihteeri, joka on perehtynyt kristilliseen dogmatiikkaan ja Aasian uskontoihin.

Keskustelu

Tässä argumentaatiossa on se ongelma, että Raamatun mukaan sekä Jeesus että Paavali normittivat ihmisten vaihtelevia parisuhteita sillä tavalla, että ulkoaviollisessa ja esiaviollisessa suhteissa eläminen on syntiä. (Joh. 4:5-26) (Gal. 5:13-26)

Antiikin Roomassa avioliitto oli kuten tunnettua avoimen kaksinaismoralistinen instituutio siten, että esiaviolliset suhteet olivat miehille sallitut mutta naisilta tiukasti kielletyt. Kristinuskon voitto mullisti myös avioliittoa koskevan yhteiskunnallisen sosiaalimoraalin: sama siveellisyyden vaatimus kosketti yhtä lailla miehiä ja naisia. Tässä edistyksessä oli kysymys kristillisen uskon hyvästä hedelmästä eikä mistään konstantinolaisen valtiokirkollisuuden vääristymästä.

Alkukirkossa oli olemassa sellainen asia kuin kirkkokuri. Jos joku ”langennut veli” eli miehen tai naisen yhteiselämää olematta naimisissa, niin silloin oli tehtävä kaikki mitä oli sielunhoidollisesti tehtävissä jotta veli jättäisi tämän syntielämän. (Matt. 18:15-22) Toimintaehdotus hyväksyen siunata katumattoman julkisyntisen elämäntapa on aivan väärä!