Luterilainen kirkko palaa lähtöruutuun

Kirkkojen asema heikkenee Euroopassa, mutta kristinusko porskuttaa muissa maanosissa. Muutos vaikuttaa merkittävästi siihen, miten ymmärretään kirkkona oleminen. Kristinuskon kannalta kauaskantoista oli, kun Rooman keisari Konstantinus kääntyi 300-luvulla kristityksi. Kirkko liittoutui vallan kanssa, mikä merkitsi radikaalia muutosta kristittyjen asemaan moniuskontoisessa myöhäisantiikissa.

Kristillisen imperiumin syntyä kuvataan usein ”konstantinolaisena käänteenä”. Mitä tämä merkitsi, jos asiaa arvioidaan lähes kaksi vuosituhatta myöhemmin?

Ensinnäkin, Eurooppaan muotoutui vuosisadoiksi kristikunta, jonka muisto yhä leimaa mielikuvia kirkosta ja vinouttaa myös ymmärrystä historiasta.

Ensimmäisen kristillisen vuosituhannen aikana kristinuskon vahvat alueet olivat pitkälti Keski-Aasiassa. Eurooppalainen kristikunta ei ole koko tarina. Islamilaisen sivilisaation nousu muutti kuitenkin hiljalleen uskontokarttaa. Mutta vielä tänään orientaaliset kirkot – kuten koptit ja kaldealaiset – muistuttavat vanhasta ”ei-eurooppalaisesta” kristinuskosta.

Toiseksi, konstantinolainen käänne muutti kristinuskon tulkintaa syvälle käyvällä tavalla. Kun kirkko ja valta liittoutuivat, seurauksena oli uskon ja pakkovallan tietynasteinen yhteenliittyminen – huolimatta siitä, että teologisesti tällaista kehitystä on aina myös onneksi ymmärretty vastustaa. Vaikka kristikunnan historiasta löytyy erilaisia konstantinolaisuuden haastaneita vaihtoehtoliikkeitä, nämä useimmiten tuomittiin harhaoppisiksi tai saatiin esimerkiksi Franciscus Assisilaisen tapauksessa ohjattua osaksi kirkon valtavirtaa.

Vasta viime aikoina on teologiassa alettu havahtua laajemmin näkemään se räikeä vastakohtaisuus, joka vallitsee konstantinolaisen valtiokirkkoideologian ja Uuden testamentin välillä.

Jos tutkitaan Uutta testamenttia, tekstejä leimaa vahva tietoisuus siitä, että kristityt kyllä suostuvat pääsääntöisesti yhteiskunnalliseen järjestykseen mutta edustavat toisenlaisen maailman arvoja. He ovat ikään kuin Jumalan valtakunnan lähettiläitä muukalaisuuden maassa. Jeesushan sanoi, että hänen kuninkuutensa ”ei ole tästä maailmasta”. (Joh. 18:36)

Mitä tietoisuus kirkon vastakulttuurisesta olemuksesta voisi merkitä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kannalta?

Nähdäkseni se merkitsee sitä, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon täytyy muistaa edustamansa sanoman ”toiseus” suhteessa tämän maailman vallanpitäjiin. Kirkossa tulee jatkuvasti miettiä, mitä on olla arvoyhteisö, jonka perusperiaatteena on radikaali armo ja jonka vaatimuksena on sosiaalinen oikeudenmukaisuus.

Realismia on kuitenkin samalla tunnistaa historiansa. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kohtalona oli olla valtaapitävien kirkko. Kauas on silti tultu Kustaa Vaasan ajasta, ja siksi edellinen lause on tietoisesti imperfektissä.

Totta on, että Suomessa ei ole ollut varsinaista valtiokirkkojärjestelmää sitten Schaumanin kirkkolain vuodelta 1869. Tämä ei merkitse, että valtiokirkkomentaliteetin jäänteitä ei voisi jossain vielä nähdä. Toisaalta kirkon rakenteellisia yhteyksiä valtioon on purettu viime vuosikymmeninä, ja huomionarvoisesti kirkko on itse ollut tässä prosessissa aktiivinen.

Uusimmat näkymät ovat sellaisia, että tuskin voimme puhua enää edes kansankirkosta perinteisessä mielessä. Helsingissä Paavalin ja Kallion seurakunnissa luterilaiset lienevät hyvin pian vähemmistöasemassa alueellaan. (Heidän naapuristossaan asuu tietenkin myös muita kristittyjä, mutta myös muiden uskontojen edustajia ja uskonnottomia.)

Alueelliset erot Suomessa ovat toki suuria, mutta suunta on ilmeinen: Suomen evankelis-luterilainen kirkko on palaamassa lähtöruutuun. Se ei tule olemaan niinkään etuoikeutettu enemmistökirkko kuin yksi uskonnollinen ryhmä moniuskontoisessa yhteiskunnassa.

Kansankirkkopuhe on vastaisuudessa mahdollista vain sellaisessa päivitetyssä mielessä, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko on olemassa koko kansaa varten – samassa mielessä kuin Jeremian kirjassa (29:7) Jumala kehottaa toimimaan ”sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt”.

Luterilaisen kirkon tuleekin pohtia paitsi sitä, miten se toimii uudenlaisessa maailmassa, mutta myös uudistaa puhetapaansa. ”Kirkko” ei ensi sijassa voi tarkoittaa enää Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa, vaan se viittaa kaikkiin kristittyihin Suomessa. Kielenkäytön pitää olla avaran ekumeenista.

Ekumeeninen asenne antaa näkökulmia uuteen tilanteeseen olla kirkko. Suurin osa maailman kristityistähän elää nykyään Euroopan ulkopuolella. Monet heistä, erityisesti aasialaiset kristityt, elävät yhteiskunnissa, jotka ovat moniuskontoisia ja joissa suurimmat haasteet liittyvät sosiaaliseen epäoikeudenmukaisuuteen.

Suomessakin tulee kuulla puheenvuoroja globaalista etelästä. Kristinusko on aidosti globaali ilmiö, joka saa aina paikallisia muotoja kielestä ja kulttuurista riippuen. Kristityillä on paljon tehtävää Jumalan valtakunnan edistämiseksi – myös Suomen evankelis-luterilainen kirkko on mukana suuressa projektissa. Historian muutos merkitsee kuitenkin uudenlaista tapaa asemoitua ympäristöön nähden, vaikka perusasia eli Jumalan armo ja ihmisten välinen oikeudenmukaisuus pysyisi samana.