Miten seksistä tuli kirkon osaamisaluetta?

Kesäinen loma-aamuni alkoi Ylen uutisella, jossa valiteltiin kirkon epäselvien seksikantojen johtavan hämmennyksiin rippikouluopetuksessa. Uutisesta välittyi toive, että kirkolla olisi selkeä vastaus siihen, ”milloin olisi hyvä aika harrastaa seksiä ensimmäisen kerran”.

Mieleeni nousi parin vuoden takainen haastattelupyyntö. Toimittaja halusi tehdä jutun kirkkojen opetuksista. Sain 19 kysymystä, joista peräti 10 koski seksuaalietiikkaa. Kirjoitin vastauksia kieli keskellä suuta. Vastaukseni eivät varmastikaan olleet selkeitä. Toivon, että niistä ei näkynyt läpi turhautumiseni – siihen, miten media on lööpinhimossaan naittanut kirkon ja seksin tiukasti yhteen.

Totta kai seksuaalisuus on olennainen ulottuvuus ihmisyydessä. Siksi sitäkin pitää rippikoulussa käsitellä. Etenkin kun rippikoululaiset ovat pääsääntöisesti murrosikäisiä.

Itse asiassa Raamattukin puhuu seksistä ja sukupuolisuudesta. Koko kirja alkaa luomiskertomuksilla, joiden valossa seksuaalisuus punoutuu maailman perusrakenteeseen (esim. 1 Moos. 2:18–25).

Mitään yksityiskohtaista seksuaalietiikan manuaalia ei monipolvisen tekstimateriaalin perusteella silti voi muodostaa. Pyhän kirjan seksikäsitykset muuttuvat, kun siirrytään patriarkkojen polygaamisesta maailmasta myöhäisantiikkiin, jossa seksuaalisuus hahmotettiin usein ambivalentisti.

Raamattu puhuu monesta muustakin ihmisen elämänpiirin perusasiasta – kuten vaikkapa rahasta, veloista ja tulonjaosta. Itse asiassa yllättävänkin paljon!

Raha ja seksi kiehtovat yhä ihmisiä, kuten ne kiehtoivat Raamatunkin aikoina. Kirkolle ei mikään inhimillinen saa olla vierasta. Silti huomaan pohtivani, miksi ihmeessä kirkolta odotetaan yksityiskohtaisia kantoja nimenomaan seksuaalisuuteen. Kukaan ei sen sijaan tunnu kaipaavan kirkolta virallista kantaa siitä, milloin kannattaisi ottaa ensimmäinen asuntolaina tai mikä olisi oikeudenmukainen palkka.

Ehkä tilanteessa heijastuu se historiallinen fakta, että Suomen evankelisluterilainen kirkko on ollut osa yhteiskunnallista valtarakennetta. Koska jokaisen yhteiskunnan täytyy kontrolloida ja asettaa raameja seksuaalisuudelle, valtionkirkko valjastettiin siveelliseksi kasvattajaksi. Siihen varmaan palautuu ajatus ”papin aamenesta”. Raamatusta sellaista ei ainakaan löydy.

Voisiko median seksuaalistuneen kirkkokuvan taustalla kummitella tosiaankin jonkinlainen valtionkirkon tai kansankirkon muisto? Jopa kaipuu?

Tosiasia kuitenkin on, että luterilaisen kirkon asema on muuttumassa nopeasti. Ajanmukaisen teologian valossa kirkko ei hahmotu osaksi yhteiskunnallista projektia vaan pikemminkin sen haastajaksi – nimenomaan julistuksellaan radikaalista armosta ja muukalaisiin ulottuvasta lähimmäisen rakkaudesta.

Siksipä sanon suoraan: Kirkon ominta aluetta ei ole seksuaalikasvatus, saati ihmisten seksuaalieettinen valistaminen tai normien määrääminen! Jotta kirkko olisi kirkko, sen tulee puhua Jumalasta, armosta ja uusien alkujen mahdollisuuksista. Epäilemättä synnistäkin, joka leimaa ihmisen jokaista elämänpiiriä.

Teologina ajattelen, että usko on kokonaisvaltainen asia. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että kirkko voisi antaa vastauksen esimerkiksi siihen, milloin seksiä pitäisi harrastaa ensimmäisen kerran. Uskallan jopa väittää, että olisi vaarallista, jos kirkolla olisi selkeä, ylhäältä päin annettu vastaus asiaan.