Kirkon asiantuntijajoukko bloggaa yhteiskunnan ja kirkon rajapinnoilta.

Suomalaisten tunnelmat romahtivat jo 2012, mutta siitä ei haluttu kertoa

Lari Lohikoski
Blogit Rajalla 12.2.2016 10:51

Ministeriöiden tutkimus paljasti suomalaisten tulevaisuudenuskon romahtaneen jo 2012 ja ennusti vihapuheen nousun, mutta tutkimus kätkettiin pöytälaatikkoon.

Kirjoitin pari viikkoa sitten vihan valtavirtaistumisesta, ja siitä, että vihan nouseminen pinnalle ei ole tapahtunut täysin sattumalta, vaan sitä on yhtäältä aktiivisesti edistetty ja toisaalta sille on annettu liikaa tilaa ja vääränlaista ymmärrystä. Tällä välin saimme vihasta myös oman osuutemme: rasismiin liittyvä twitter-päivityksemme ja siitä seurannut keskustelu sai aikaan reaktiona paitsi asiallista kiittävää ja moittivaa palautetta, myös herjauksia ja suoranaisia uhkauksia. Viestejä yhä kovenevasta ja uhkaavammaksi muuttuvasta kielenkäytöistä on tullut jatkuvasti lisää ja arjessa ilmenevän rasismin nosti esille myös päivän Helsingin Sanomat.

Vaikka viha varsinaisesti räjähti esille vasta viime vuoden aikana, maaperä aggressiivisen ilmapiirin nousulle on kypsynyt jo useiden vuosien ajan. Vihan valloilleen pääsyä edelsi yhteiskunnan perusturvallisuuden järkkyminen, joka ilmeni tulevaisuudenuskon ja luottamuksen romahtamisena. Tälle luottamuksen romahdukselle on osoitettavissa tarkka ajankohtakin. Oheinen graafi kuvaa suomalaisten kokemusta nykytilanteestaan ja näkemystä maan tulevaisuudesta – molemmat romahtivat elokuun 2011 ja kesäkuun 2012 välillä.

Näyttökuva 2016-01-28 kello 23.42.02
Graafi on peräisin sisäministeriön ja puolustusministeriön vuosina 2011-13 rahoittaman otokseltaan erittäin laajan Social Mood Indicator-projektin loppuraportista, joka valmistui vuonna 2013. Raporttia ei kuitenkaan ole koskaan julkaistu, eikä tutkimusta jatkettu. Koska tutkimus on kuitenkin tehty julkisin varoin, sen saa sisäministeriön kirjaamosta, kun vain tajuaa sen sieltä pyytää (tai sitten voi klikata tästä). Minulle se kulkeutui tuttuni kautta, jonka käsityksen mukaan se vaiettiin juuri siksi, että sen antama kuva suomalaisen yhteiskunnan tunnelmista oli niin negatiivinen – oliko sitten niin, että tästä ei haluttu kertoa vai eikö uskallettu?

Ja negatiiviseltahan se tunnelma toki näyttää kun tässäkin graafissa liki puolet suomalaisista on luokiteltu vieraantuneiksi, kun taas myönteisenä tulevaisuuden näkevien ”yhteiskunnan vetureiden” osuus on kaventunut todella rajusti. Vuosien 2011 ja 2012 välillä suomalaisten tunnelmat kääntyivät päälaelleen.

turhautuneet

Raportin lukeminen vuonna 2016 on kylmäävää. Siinä hyvin pitkälti ennustetaan se yhteiskunnallinen kehitys, jota Suomessa on raportin julkaisun jälkeen tapahtunut: epävarmuus ja pelko lisääntyvät, osa kansasta menettää toivonsa ja kadottaa uskonsa instituutioihin. Kieli radikalisoituu, populistipuolueet saavat kannatusta ja aggressiot nousevat pinnalle. Tätä kaaviota katsoessaan voi vain miettiä missä kohdassa tätä kehitystä olemme menossa.

Näyttökuva 2016-01-28 kello 23.43.03

Raportti ei jää vain tilanteen kuvaamiseen, vaan antaa myös politiikkaohjeita tilanteen kärjistymisen estämiseksi. Ei tulisi käynnistää suuria muutoshankkeita, harjoittaa kireää kontrollia tai pelata poliittisia pelejä. Näiden sijaan tulisi pyrkiä rakentamaan yhteistä visiota laajasti keskustellen, etsimällä sellaisia yhteisesti hyväksyttyjä asioita, joiden varaan on mahdollista rakentaa luottamusta. Tulisi käynnistää konkreettisia tukitoimia lähellä ihmisiä  ja välttää asioiden monimutkaistamista. Jokainen voi miettiä kummalla polulla Suomi on kulkenut.

Jos uskomme raportin johtopäätöksiin, olemme ehkä vain yhden askeleen päässä siitä, että nyt vielä pääosin verkossa ja muilla julkisilla paikoilla tapahtuva vihanlietsonta yltyy konkreettiseksi fyysiseksi väkivallaksi – ja osinhan se on jo yltynytkin. Jokainen vihaviestintään törmännyt toivoo, että viranomaiset lopultakin puuttuisivat ilmiöön tosissaan, mutta pelkkä viranomaisten toiminta ei riitä: tarvitsemme myös tulevaisuudenuskoa luovaa luottamusta siihen, että yhteiskunta jatkossakin perustuu oikeudenmukaisuuden toteuttavalle eettiselle perustalle. Se taas on poliitikkojen, ja viime kädessä kaikkien meidän demokraattisen valtion kansalaisten tehtävä.

 

Seuraa kirjoittajaa Twitterissä.

Lari Lohikoski

Kirjoittaja on verkkoviestintäpäällikkö Kirkon tiedotuskeskuksessa, joka aiemman työuransa on työskennellyt digitaalisten innovaatioiden parissa, mutta ehti ennen digiuraansa opiskella myös teologiksi.

Keskustelu

Kirkon kannattaa tarkastella asiaa hieman laajemmasta perspektiivistä.

1. Raamatullinen käsitys oikeudenmukaisuudesta ei tyhjenny pelkästään siihen, että kohdellaan ”heikommassa asemassa” olevia ihmisiä kultaisen säännön mukaan. Konkreettinen esimerkki tässä on apostoli Paavalilta, joka kirjoittaa ”kuka ei tahdo työtä tehdä, ei hänen syömänkään pidä” (2. Tess. 3:10). Jo Raamatun aikana yhteisistä varoista maksettavien vastikkeettomien etuuksien käytäntö olisi ollut ongelmallinen. Heterogeenisessä nyky-yhteiskunnassa sosialismi eri muodoissaan on kannustinongelmien takia vielä paljon ongelmallisempaa kuin yhteisen uskon yhdistämässä alkuseurakunnassa. Luottamuksen menettäminen esivaltaa kohtaan, joka sallii ”vapaamatkustamisen”, on mielestäni Raamatun valossa ymmärrettävää.

Kristinuskon mukaan ihminen on simul justus et peccator, samaan aikaan vanhurskas Jumalan edessä ja kuitenkin syntinen, egoistinen, syyllinen ja kyvytön tekemään todellista hyvää. Kaikkien kirkkojen ehdottamien yhteiskuntamallien pitää ottaa nöyrästi huomioon syntiinlankeemuksen jälkeinen ihmisluonto kaikessa raadollisuudessaan. Ihmisen myötätuntoresurssit ovat rajalliset, ja maanmies saa osakseen solidaarisuutta, jota ei koko ihmiskuntaa kohtaan kukaan pysty osoittamaan. Perinteisen luterilaisen käsityksen mukaan perhe ja kansakunta ovat kokonaisuuksia, joiden sisällä vallitseva keskinäinen solidaarisuus on yleiselle lähimmäisenrakkaudelle rinnakkaista eikä ole sen kanssa ristiriidassa.

2. Erilaiset reaktiot Syyrian pakolaiskriisiinkin globaalissa maailmassa johtuvat kaukaiseen historiaan ulottuvista kulttuurisista ja poliittisista traditioista. Miksi samanlainen määrä pakolaisia aiheuttaa suomalaisten tunnelmien romahtamisen, mutta se ei tee sitä jossain muualla?

On ensinnäkin maita, joissa kansallinen identiteetti ymmärretään avoimeksi esimerkiksi sitoutumisena vapauden, suvaitsevaisuuden tasa-arvon ja yksilönvapauksien arvoihin. Tähän ensimmäisen kategoriaan ainakin virallisessa mielessä lukeutuu tänä päivänä suurin osa länsimaista. Kuitenkin on myös valtioita, joissa kansallinen identiteetti ymmärretään yhteisen syntyperän, historian, tapojen, kulttuurin jne. kautta. Tutkijat ovat kuvanneet kyseisiä aatemaailmoja esim. nimityksillä ”civic nationalism” ja ”ethno-cultural nationalism”.

Ne vauraatkin maat, joissa etnis-kulttuurinen nationalismi elää voimakkaana, (esim. siis Japani, Etelä-Korea, Puola, Unkari) ovat pidättäytyneet vastaanottamasta juurikaan pakolaisia. Hypoteettisesti jos ko. maat niin tekisivät, se herättäisi voimakasta vastarintaa laajoissa kansalaispiireissä. Suomi on samassa tilanteessa sikäli, että muista länsimaista poiketen etnis-kulttuurillinen nationalismi elää täällä uniikista historiastamme johtuen poikkeuksellinen voimakkaana. Vuosisatojen aikana iskostuneita, alitajuisiakin asenteita on turha yrittää nopeasti muuttaa moraalisaarnoilla. Koska Suomen tai Japanin kaltaisissa maissa arabimaahanmuuttajat lapsineen ovat pitkään ”ulkopuolisia”, eikö ole eettisesti perusteltua sijoittaa turvapaikanhakijat juuri sellaisiin maihin, joissa on riittävästi suvaitsevaisuutta tai olemassaolevia etnisiä ja uskonnollisia siteitä hyväksyä heidät aitoina maanmiehinä myös ruohonjuuritasolla eikä vain poliitikkojen juhlapuheissa?

3. Mielestäni matalan maahanmuuttotason kansallisvaltio on kristillisen etiikan kannalta hyväksyttävä keino väistää rasismin ongelma, ja samalla kerätä hyöty nationalismin positiivisista puolista. Logiikka on sama niillä kristityillä, jotka ajattelevat sosiaalisella markkinataloudella väistettävän ahneuden ja omaneduntavoittelun syntien vaikutuksia, kun yksityinen etu valjastetaan palvelemaan yhteistä etua.

Kirkko aivan oikein tunnistaa ihmisten välisen luottamuksen merkityksen hyvän yhteiskunnan rakentamisessa. Kuitenkin esimerkiksi Robert D. Putnamin tutkimuksessa “E Pluribus Unum: Diversity and Community in the Twenty-first Century” havaittiin kuitenkin monikulttuuristumisen heikentävän yhteisön sosiaalista pääomaa. Kirkolla on vakava dilemma, jos kristillisen lähimmäisenrakkauden vaatimukset todellisesti tai näennäisesti edellyttävät toimimista tavalla, joka heikentää kirkon ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan olemassaolon perustaa.

Näitä luetaan juuri nyt