Viha ei valtavirtaistunut sattumalta

Vihan valtavirtaistuminen viime vuoden aikana järkytti varmasti useimpia, mutta se ei tapahtunut sattumalta.

Ennen viime vuottakin oli toki jo puhuttu trolleista ja verkossa törmäsi useinkin satunnaisiin pötypuheisiin, mutta se mittakaava, jolla viha, raivo ja suoranaiset valheet nousivat pinnalle kevään ja syksyn 2015 välillä tuli kuitenkin yllätyksenä. Yhtäkkiä olikin yhä useammille ihan normaalia tuoda esille sellaisia ennakkoluulojaan, joiden julkista ilmaisua olisi aiemmin kuka tahansa terve ihminen hävennyt.

Toki reaktiolle oli myös syynsä: suomalainen yhteiskunta ei ollut korskeimmassa vaiheessaan – talous tökki ja työttömyys oli jatkuvassa kasvussa, mutta oli samoja yhteiskunnallisia vaikeuksia aiemminkin kohdattu. Sokean someraivon irti pääsemisellä oli kuitenkin tekijänsä: oli pienehkö vihaa aktiivisesti ja tarkoituksella lietsova joukko ja näiden tukena laajempi tulevaisuudenuskonsa ja turvallisuudentunteensa menettänyt seuraajakunta, jolle vihan ideologia tarjosi ilmaisukanavan peloille ja tyytymättömyydelle.

Perisuomalainen häveliäisyys tuskin kuitenkaan olisi sallinut avointa toisten suomalaisten kimppuun käymistä, ellei tätä samaa vihapuhetta olisi myös käytetty politiikan teon välineenä. Toki varsinaisen poliittisen puheen tasolla säilytettiin tietty sivistyneisyys, mutta teot puhuivat toista –  kävi ilmi, että merkittävä osa suomalaisesta poliittisesta kentästä voi ihan hyvin elää sen kanssa, että keskeiset yhteistyökumppanit tai jopa saman poliittisen liikkeen jäsenet julkisesti haaveilevat rotusodasta, levittävät vääristeltyä totuutta toisista ihmisistä tai tietoisesti rakentavat suomalaisen yhteiskunnan sisälle uusia vastakkainasetteluita.

Kielen ja puheen merkitystä todellisuuden määrittäjänä ei ilmeisesti ymmärretty, vai pidettiinkö sitä “pehmeänä” asiana, joka ei saisi häiritä “kovien” asioiden läpivientiä?

Kieli kuitenkin luo todellisuutta: suomen kieleen on viimeisen vuoden aikana lanseerattu iso joukko nopeasti vakiintuneita ja valtavirtaistuneita käsitteitä, joiden ainoa tarkoitus on ollut leimata muita ihmisiä ja luoda uusia jakolinjoja. Suomalaisen yhteiskunnan perusarvojen, perustuslakiinkin kirjattujen periaatteiden puolustajia on ryhdytty kutsumaan “suvakeiksi”, ikäänkuin suomalaisen yhteiskunnan perusarvot olisi rakennettu jotenkin vajaaälyisesti. Samalla empatiasta, jolle perustuu kaikkien sosiaalisten eläinten yhteiselämä, on alettu puhumaan heikkoutena.

Myös kirkko on saanut kaikesta tästä vihasta oman osansa, ja väliin vähän enemmänkin. On silti kohtuutonta syyttää kirkkoa naiiviksi sen auttaessa hankalassa tilanteessa olevia lähimmäisiä – suomalaisia tai muualta lähteneitä. Tietenkin turvapaikanhakijoiden joukossa on myös seikkailijoita, onnenonkijoita ja aivan varmasti myös rikollisia. On myös ihan mahdollista, että eri tahot käyttävät pakolaisia hyväkseen pyrkimyksessään horjuttaa Eurooppaa, mutta se ei suinkaan tee pakolaisista kanssarikollisia, vaan entistä hädänalaisempia. 

Paras vastaus suomalaisten ja eurooppalaisten arvojen horjutusyrityksiin ei ole näistä arvoista luopuminen, vaan entistä voimakkaampi niihin tukeutuminen. Jos poliittisilta päättäjiltä puuttuu halua tai kykyä tällaisen arvojohtajuuden ottamiseen, niin onneksi kuitenkin on kirkko, jolle arvoista puhuminen, niiden puolustaminen ja niiden mukaan eläminen on sen identiteetin ytimessä.