Virheiden vuosi
Vihreiden vuosi on täynnä vääriä arvioita, ahdistusta ja poliittista hapuilua.
Kesäkuussa 2019 vihreiden puheenjohtaja Pekka Haavisto riemuitsi. Hän oli päässyt unelmatehtäväänsä ulkoministeriksi pääministeri Antti Rinteen (sd) hallitukseen.
”Hallitusohjelmassa tehdään ilmastopolitiikan historiaa”, Haavisto hehkutti blogissaan.
Haavistolla oli takanaan huippukevät. Vihreät voitti huhtikuun eduskuntavaaleissa viisi paikkaa, ja puolue sai eduskuntaan 20 ehdokastaan.
Vaalivoiton ja hallitusaseman varjoon jäi se tosiasia, että vihreiden suosio oli ohittanut huippunsa. Tammikuussa Yleisradion tilaamassa Taloustutkimuksen mittauksessa vihreitä kannatti 14,6 prosenttia vastanneista.
Vaaleissa puolue hyytyi 11,5 prosenttiin. Tammikuun tuloksella keskusta olisi jäänyt taakse, ja vihreät kantaisivat hallituksessa ainakin neljää salkkua.
Ministeriratkaisut yllättivät. Vihreät tyytyi kolmeen salkkuun, joista yhdellä ei ole mitään tekemistä sisäpolitiikan kanssa. Tarkkailijat hämmästelivät, että puolue luovutti sosiaali- ja terveysministeriön, opetus- ja kulttuuriministeriön ja työ- ja elinkeinoministeriön kuusi tehtävää keskustalle ja vasemmistolle.
Vihreät olisi saanut näistä salkuista mahdollisesti jopa kaksi. Tarjolla oli elinkeinoministerin paikka, joka on keskeinen ilmasto- ja ympäristöpolitiikassa. Nyt ministerinä on keskustan Mika Lintilä.
Haavisto olisi voinut vaatia myös joko sosiaali- ja terveysministeriön tai opetus- ja kulttuuriministeriön ykköspaikkaa. Ne menivät kuitenkin selvästi pienemmän vasemmistoliiton Li Anderssonille ja Aino-Kaisa Pekoselle.
Vihreillä oli toinen suunnitelma, joka muistuttaa akateemikko Alvar Aallon kolmijalkaista tuolia. Kolme jalkaa olisivat ulko-, sisä- ja ympäristöministeriö. Jakkara on muotoilun helmi, mutta yhdenkin jalan pettäessä siitä tulee viheliäinen keikkuva palli.
Haavisto ei ole hylännyt haavettaan päästä presidentiksi 2024, ja sisäministeri Maria Ohisalon piti kääntää maahanmuuttopolitiikan suunta. Ilmasto- ja ympäristöministeristä vihreät unelmoivat näkyvää toimijaa, joka varmistaisi uuden kurssin ilmastopolitiikassa.
Haavisto peri Timo Soinilta (sin) ulkoministeriön. Puolueen puheenjohtaja otti lempisalkkunsa puolueen menestyksestä välittämättä.
Ohisalolle taas kasattiin valtava urakka. Hän otti muutamassa kuukaudessa kolme uutta roolia, joista jokainen tukkisi kalenterin yksinäänkin. Huhtikuussa hänestä tuli kansanedustaja, kesäkuussa ministeri ja puoluejohtaja.
Hallitukseen menosta ja ministereistä vihreissä päätti 4. kesäkuuta pidetty puoluevaltuuskunnan ja eduskuntaryhmän yhteiskokous. Neuvottelutulosta puitiin valtuuskunnalle tyypillisen perusteellisesti viisi tuntia, ja silti kokous teki monen mielestä lukuisia virheitä.
Haaviston ja Ohisalon salkut olivat läpihuutojuttu. Valtuuskunta ja eduskuntaryhmä eivät tohtineet kajota niihin. Ympäristöministeriin ne uskalsivat puuttua.
Puolue-eliitin suosikki oli eduskuntavaaleissa varasijalle jäänyt Oras Tynkkynen, joka on ollut näkyvä ilmastopoliitikko. Tynkkyselle sopivasti ministerin tittelikin oli muuttumassa ilmasto- ja ympäristöministeriksi.
Tynkkynen kuitenkin hävisi täpärästi äänestyksen eduskuntaryhmän puheenjohtajalle Krista Mikkoselle luvuin 29–28. Yksi osanottaja äänesti tyhjää. Kolmeosaisen suunnitelman yhteen jalkaan tuli halkeama.
Tynkkynen purki vaalin jälkeen harmiaan Aamulehdessä.
”En tietenkään olisi asettunut ehdolle, jos en olisi arvioinut, että pystyisin selviytymään siitä tehtävästä paremmin tuloksin”, Tynkkynen sanoi.
Tynkkysen kanssa moni on samaa mieltä.
Mikkonen on ollut vihreille pettymys. Hän kilpailee hallituksen tuntemattomimman ministerin tittelistä tasa-arvoministeri Thomas Blomqvistin (r) kanssa. Ministerin näkymättömyys on vihreille tuskallista, koska ilmastonmuutoksen torjuminen on yksi hallituksen keskeisistä tehtävistä.
Mikkosen voitto oli valtapelin lopputulos. Kun hänet valittiin, eduskuntaryhmässä alkoi tehtäväkierto.
Vihreiden entisen puheenjohtajan ja ministerin Osmo Soininvaaran mielestä puolue on tehnyt joka kerta hallitukseen osallistuessaan saman virheen.
”Olen ollut aina sitä mieltä, että vihreiden ei pidä ottaa ympäristöministerin salkkua. Ympäristöministeri on joka tapauksessa ’vihreä’. Samalla tavalla kuin valtiovarainministeri on aina talouskurin kannalla”, Soininvaara sanoo.
Nyt puolue teki kaksoisvirheen: sillä on väärä ympäristöministeri.
”Suuri vahinko. Oras olisi kannattanut valita ministeriksi.”
Soininvaaran mielestä ulkoministerin salkku kannatti ottaa. Ohisalon pestistä hän mainitsee yhden hyvän puolen: ”yllättävä”.
”Opetusministeri olisi ollut hyvä. Jos minä olisin saanut valita, olisin ottanut peruspalveluministerin”, sanoo Soininvaara, joka itse on entinen peruspalveluministeri.
Jos vihreillä olisi Soininvaaran mainitsemat postit, sillä olisi paljon kerrottavaa äänestäjille. Nyt vihreän asemesta oppivelvollisuuden pidentämistä mainostaa Andersson, ja Krista Kiuru (sd) vastaa sotesta ja vanhuspalveluiden hoitajamitoituksesta.
Helmikuun 19. päivänä murtui suunnitelman toinen jalka, kun eduskunnan perustuslakivaliokunta päätti teettää esitutkinnan Pekka Haaviston virkatoimista.
Haaviston epäillään syyllistyneen virka-aseman väärinkäyttöön tai virkavelvollisuuden rikkomiseen.
Vihreiden johdolle tuli paniikki tehdä uusi käsikirjoitus. Lähestyvästä puoluevaltuuskunnan kokouksesta oli vaarassa tulla myrskyisä.
Keskustelu hallituksesta lähdöstä olisi estettävä. Hallituksen vaisun ilmastopolitiikan lisäksi alakuloa lisäsivät Haaviston esitutkinta ja Helsingin Sanomien tuore kannatusmittaus, jossa vihreiden suosio oli hieman laskussa.
Päivää ennen kokousta 21. helmikuuta Helsingin Sanomat kertoi näyttävästi, että vihreät olivat tammikuussa marssineet ulos hallituksen Vuosaaren ilmastokokouksesta. Iltalehti puolestaan uutisoi, että Suomi ottaa Kreikan saariston pakolaisleiriltä 175 turvapaikanhakijaa. Kokous oli pelastettu, eikä valtuuskunnassa pohdiskelu hallituksesta lähtöä tai sitä, että 175 turvapaikanhakijaa on vähän. Parjatun pääministerin Juha Sipilän (kesk) hallituskauden viimeisenä täytenä kalenterivuotena 2018 Suomeen otettiin 6 379 turvapaikanhakijaa.
Haaviston vaikeudet ovat vihreille valtava imagotappio. Mahdollinen syyte tarkoittaisi väistämättä sitä, että Haavisto menettäisi mahdollisuutensa päästä presidentiksi.
Suomen Kuvalehden Taloustutkimukselta tilaamissa kahdessa mittauksessa näkyi selvästi, että tutkinta on rapauttanut Haaviston suosiota. Ennen tutkintapäätöstä tehdyssä kyselyssä 45 prosenttia vastanneista kertoi voivansa harkita Haaviston äänestämistä presidentinvaaleissa.
Valiokunnan ratkaisun jälkeen Haaviston kannattajista katosi viikossa joka viides. Toisen kyselyn mukaan Haaviston äänestämistä voisi harkita 35 prosenttia vastanneista.
”Jos vihreiden kanssa pääsee sopimukseen, se kestää kabinetin kynnykselle saakka.”
Eduskuntavaalien jälkeen vihreät on ollut mukana kahdessa hallituksessa. Rinteen ministeristössä untuvikkoministerit Ohisalo ja Mikkonen ihmettelivät pääministerin poukkoilua ja riitelivät keskustan kanssa.
Kipuilu ja kokemattomuus ovat häirinneet vihreiden hallitustyöskentelyä. Hallituskumppaneita raivostuttaa vihreiden kyvyttömyys tehdä päätöksiä. Asiat seisovat, kun vihreät vatvovat kantaansa. Vihreät ovat tunnettuja siitä, että saattavat panna radiohiljaisuuden päälle ja kadota tavoittamattomiin.
Keskeinen sosiaalidemokraatti kuvaa tilannetta tylysti. Vihreät eivät tiedä, mitä pitäisi tehdä. ”Jos vihreiden kanssa pääsee sopimukseen, se kestää kabinetin kynnykselle saakka.”
Hallituspolitiikan näkymät seestyivät loppuvuonna, kun keskusta valitsi Katri Kulmunin puheenjohtajaksi ja Rinteen hallitus kaatui. Samalle puoluepohjalle koottiin Sanna Marinin (sd) ministeristö.
Rinteen hallituksessa Sdp ja keskusta eivät löytäneet toisiaan, mutta Marin ja Kulmuni löysivät. He ovat pitäneet kiinni käsikirjoituksesta, jossa pää- ja valtiovarainministeri eivät puhu toisensa ohi.
Marin on vakava uhka vihreille, koska hän on Sdp:n kärkipoliitikoista lähimpänä vihreitä. Jos Marin onnistuu, Sdp voi vaaleja tuntevan vihreän mielestä napata vihreiden kannatuksesta jopa prosenttiyksikön.
Hallituksessa vihreät on ainoa puolue, jolle ilmastonmuutos ja ympäristö ovat ykkösasioita. Sdp, keskusta, vasemmistoliitto ja ruotsalainen kansanpuolue painottavat huomattavasti enemmän taloutta ja työllisyyttä.
Sdp:n ja keskustan lisäksi vihreät ja puolueen äänestäjät ovat vaikuttaneet siihen, että vihreistä on tullut hallituksen säikky apupuolue.
Vaaleissa ja kesän puoluekokouksessa puolueesta katosi paljon talous- ja elinkeinopolitiikan osaamista.
”Eduskuntaryhmässäkään ei ole ketään, joka olisi leimallisesti talouspoliitikko. Talouspolitiikan osaaminen on ollut joskus vahvempaa”, Soininvaara pohtii.
Soininvaaran lisäksi poissa ovat nykyisin entinen puheenjohtaja Touko Aalto, europarlamentaarikko Ville Niinistö ja eduskunnan jättänyt Antero Vartia.
Talouspolitiikassa vihreillä on paljon samaa keskustan kanssa. Yhteistyötä kuitenkin vaikeuttaa se, että puolueessa ei luoteta keskustaan.
Vihreiden olisi entisen kansanedustajan mukaan syytä tulla myös keskustan kanssa toimeen, ellei puolue halua olla hallituksen marginaalissa.
”Kyllä, paitsi sitten, kun keskustalla on oma lehmä ojassa”, Soininvaara sanoo.