Talousjournalismin kritiikkiä - ansaittua ja ansaitsematonta

finanssikriisi
Teksti
Kustaa Hulkko
Talousjournalismi
Kuvitus Janne Tervamäki.

Kansainvälinen finanssikriisi alkoi USA:n subprime-markkinoiden ongelmista keväällä 2007. Seuraavan vuoden syyskuussa kaatui Lehman Brothers -pankki. Viimeistään siitä lähtien kansainvälinen talous on ollut suurissa vaikeuksissa.

Kuinka talouslehdet ja sanomalehtien taloussivut onnistuivat kriisin raportoimisessa? Pystyivätkö ne lainkaan ennustamaan sitä, että alun perin amerikkalaisten ikiomana pidetty asuntomarkkinaongelma eskaloitui maailmanlaajuiseksi?

Muun muassa näihin kysymyksiin etsii vastausta Anna Simolan ja Esa Reunasen tutkimus Kaikki toistaiseksi hyvin. Kansainvälinen finanssikriisi talousjournalismissa (Tampereen yliopiston tiedotusopin laitos 2010).

Tutkijat ovat vertailleet Helsingin Sanomien (HS), Kauppalehden (KL) ja brittiläisen talouslehden Financial Timesin (FT) juttuja.

On hyvä, että talousjournalismin sisältöä tutkitaan, sillä lukijoilla on oikeus tietää, millaisesta tavarasta he maksavat. Olisi hyvä, jos talousjournalismi olisi parantunut sitten 1980-luvun nousun, josta syöksyttiin lamaan, ilman että siitä olisi liikoja varoitettu mediassa.

Vertailussa FT osoittautui ylivoimaiseksi.

Tutkimuksen mukaan HS:n ja KL:n jutuissa sana ”subprime” mainittiin ensi kertaa maaliskuussa 2007. Silloin meikäläiset lehdet pitivät ilmiötä USA:n sisäisenä ongelmana. Vuoden mittaan lehdet kuvailivat USA:n kriisiä dramaattisin sanakääntein, mutta uskoivat vaikutusten jäävän Suomen näkökulmasta vähäisiksi.

Alkuvuonna 2008 HS ja KL taas synkistelivät, mutta kesää kohti kriisikirjoittelu hiipui, kunnes vähitellen edettiin investointipankki Lehman Brothersin konkurssiin.

Siihen asti lehdet uskoivat Suomen selviävän ”markkinamyllerryksestä” melko vähällä.

Lokakuussa 2008 tapahtui käänne. Taantuma oli näkyvästi esillä vasta siitä lähtien.

”Kaksi katkosta”

Tutkijoiden kritiikki suomalaisia talousjournalisteja kohtaan on kovaa. Ammattikunta ei nähnyt yhteyttä kansainvälisen talouden ja kotimaan talouden välillä. Vastaava katkos oli myös finanssitalouden ja reaalitalouden välillä, tai ainakaan uutisten valtavirrassa yhteys ei tullut selvästi esiin.

Kaikki tämä on varmaan perusteltua. Aina olisi parantamisen varaa.

Mutta muutamassa kohdin tutkijoiden väitteet ovat outoja. He siteeraavat vakavissaan jotakin ”finanssialan toimitusjohtajaa”, joka väittää, että poliitikot tai virkamiehet olisivat lobanneet lehdet varovaisiksi.

Höpö höpö.

Tutkijat poimivat esiin toimittajan väitteen, jonka mukaan suomalaispankit nojaavat rahoituksessaan pitkälle talletuksiin, joka on verraten vakaa rahoitusmuoto. Tätäkin mainintaa he pitävät esimerkkinä ”rauhoittelusta”. Minä lukisin sen pelkkänä faktana.

He moittivat toimittajia siitä, että nämä eivät ottaneet esiin suuria järjestelmävaihtoehtoja vastauksina kriisiin. Kriisi ymmärrettiin täällä ”kriisinä järjestelmässä” eikä ”järjestelmän kriisinä”.

Olisiko suomalaisten toimittajien pitänyt olla tässä asiassa maailman viisaimpia ihmisiä? Maailman rahoitusjärjestelmän arkkitehtuuri on niin monimutkainen kysymys, että sen pohtiminen ei onnistu suomalaisten taloustoimitusten pikku looseissa. Niissä tehdään uutistyötä, joka on paljon vaativampaa ja tärkeämpää kuin moni ymmärtää.

Mutta raportissa on myös hyvää, esimerkiksi terveiset kustantajille. Kun kerran toimitusten resurssit ovat rajalliset, miksei hankita ja käännetä ulkomaisia puheenvuoroja?

Se on hyvä idea. Esimerkiksi juuri sellaisesta lehdestä kuin FT voisi olla apua.