Sauli Niinistö: Suomi kantaa ison taakan, vaikkei ole ollut mukana vastuuttomassa luotonannossa
Suomalaiset eivät ole olleet mukana vastuuttomassa luotonannossa mutta kantavat suurimman vastuun, kirjoittaa Sauli Niinistö.
Talouden yksittäiset kriisit, ylivelkaantuneet Lehmans Brothers, Islanti, Kreikka ja muut, olleet tai tulevat, ovat niin dramaattisia, että taustalla oleva ilmiö ja perussyy jäävät helposti peittoon.
Tämän vuosituhannen alusta maailmantalous kasvoi ennätystahtia aina vuoden 2008 kriisiin saakka. Tämä reaalitalouden kasvu ei kuitenkaan riittänyt, vaan päälle syntyi ”sofistukoituneiden rahoitusinstrumenttien” talous, jossa vivut, johdannaiset ja monet muut konstit loivat numerotaloutta.
Lopputuloksena oli, että syntyi rahaa vailla vastinetta, se paljon puhuttu kupla.
Ensimmäiset kuplimisen oireet näkyivät viimeistään 2007, jolloin jenkkijätit Freddie Mac ja Fannie Mae, asuntoluottoihin keskittyneet rahalaitokset, päätyivät pulaan subprime-lainojensa kanssa. Jotain ironiaa on siinä, että noiden pankkien erikoisilla nimillä oli tarkoitus kertoa kansalle, että tässä ollaan juuri tavallisen Freddyn ja Fannyn asialla. Ehkä juuri se vaikutelma jättikin tilaa pelaamiseen, jossa tavallisilla ihmisillä, heidän asunnoillaan tai lainoillaan ei ollut juuri muuta kuin kulissien sija.
Subprimeja pidettiin pitkään peräti pääsyynä kuplaan, mutta tosiasiassa kupla rakennettiin kekseliäästi liki kautta koko finanssibisneksen.
Kun rahaa oli, sitä annettiin ja otettiin lainaksi. Helpon ja halvan rahan aikana houkutus kasvaa, eikä siitä hyvää seuraa. Tulee ylivelkaantuneita velallisia ja luottotappioihin kaatuvia velkojia. Tästä nyt on kysymys koko läntisessä maailmassa.
Euroopassa vielä Latvian ja Islannin tilanteiden ymmärrettiin johtuvan holtittomasta ylivelkaantumisesta ja yhtä holtittomasta luotonannosta, mutta kun Kreikka keväällä 2010 tuli listalle, selitys muuttui. Tämä olikin nyt euro-ongelmaa, jonka euromaat keskenään selvittävät.
Syntyi niin kauniita ajatuksia yhteisestä vastuusta, että ne ohittivat sovitun periaatteen, jonka mukaan yhteinen vastuu oli kielletty. Kiellosta oli aikoinaan sovittu juuri siksi, että se rajoittaisi spekulointia ja estäisi jäsenmaata velkaantumasta liikaa.
Kreikan kriisin alkuvaiheessa ei varmasti myöskään nähty ylivelkaisuuden laajuutta, sillä mitenkään muuten ei voi selittää alkuvuoden 2010 kommentteja, joiden mukaan edes IMF:n osallistumista tukitoimiin ei pidetty suotavana.
Euron kovimmat vastustajatkin tulivat vahingossa vahvistaneeksi yhteisen vastuun ajatusta. Heille Kreikan kriisi tarjosi nimittäin oivallisen tilaisuuden julistaa, että tämähän on epäkelvon eurojärjestelmän vika. Epäsuorasti siitä tietysti seuraa, että syypää myös vastaa.
Kun illuusio yhteisvastuusta oli omaksuttu, siitä on ollut vaikea luopua. Suomessakin yhteisvastuun epäily leimattiin helposti populismiksi. Kuitenkin nyt alkaa näyttää siltä, että illuusio haihtuu.
Kevään 2010 jälkeen on nimittäin tapahtunut asteittain muutosta. Kreikan ensimmäiseen tukipakettiin haluttiin sittenkin IMF mukaan, Irlantia olivat tukemassa lisäksi EU sekä Iso-Britannia ja Ruotsi. Nyt Kreikan toisen paketin osalta on pyritty laajentamaan vastuupiiriä myös yksityisiin velkojiin ja sijoittajiin. Hyvä, että illuusio alkaa romuttua, mutta vastuita se ennätti tuottaa.
Hiljattain nelisenkymmentä ranskalaista ja saksalaista teollisuusjohtajaa antoi julkisuuteen yhteisen mielipiteen, jonka sanoma lyhyesti oli, että ongelma ei ole euro vaan ylivelkaantuminen. Oikeassa ovat.
Vastuiden osalta on selvää, että euromaille on jäänyt ylivertaisesti suurin taakka. Selitykset muiden maiden aktiivisesta panoksesta IMF:n tai EU:n kautta ovat vähän ontuvia, sillä euromaathan ovat niissäkin rooleissa mukana.
Euromaiden kesken vastuiden taakka on jaettu suhteessa maan kokoon. Mielestäni on ollut täysin perusteltua, että on esitetty toisenkinlaista vastuunjakoa. Ajatellaanpa, että esimerkiksi Kreikan saatavista olisi tullut merkittäviä luottotappiota, jotka olisivat vaarantaneet luottoa myöntäneen pankin kestävyyden. Pankin kotimaassa olisi jouduttu vakavasti miettimään, pelastetaanko pankki vai joutaako se kaatua. Siis ihan samaan tapaan kuin Suomessa 1990-luvulla. Vastuita olisi tässäkin tullut euromaille, mutta jako olisi muuttunut. Suomen osalta se olisi ratkaisevasti nykyistä pienempi.
Tätä maakohtaista riskinjakoa kannattaisi edelleen käyttää ainakin moraalisena perusteluna tai oikeutuksena Suomen vaatimille erityisjärjestelyille.
On myös kohtuutonta, että Suomi on leimattu epäsolidaariseksi. Suomalaiset eivät ole olleet mukana vastuuttomassa luotonannossa, mutta kantavat siihen suhteutettuna suurimman vastuun.
Jos Kreikan toinen tukipaketti rakentuu niin, että myös yksityiset sijoittajat ottavat vastuuta, silloin vähän lähestytään tuota äsken kuvattua maakohtaista riskinjakoa. Joidenkin pankkien kohdalla joissain maissa joudutaan pohtimaan, miten vastuunotto kestetään tai katetaan.
Eurooppalaisissa pankeissa on meneillään toinen stressitestikierros. Sekin voi viedä maakohtaisen riskinjaon suuntaan, sillä heikkojen pankkien osalta on tehtävä kansallisia ratkaisuja. Jos yhä suurempi osa riskistä ajautuu tai ajetaan velkojien kotimaan ratkaistaviksi, sitä pienemmäksi jää Suomen vastuu.
Usein on kuultu, että ongelmat ratkeavat vuonna 2013, kun pysyvä vakausmekanismi aloittaa toimintansa. Toivon mukaan ongelmat ratkeavat, mutta mekanismin osalta on varoituskin paikallaan.
Tarkoitushan on, että vuoden 2013 puolenvälin jälkeen annettavat valtioiden joukkovelkakirjat sisältäisivät ehdon, joka mahdollistaa muun muassa velkasaneerauksen. Eteläisen Euroopan maiden velkasalkuissa kiertää massiivisia määriä, vuosittain satoja miljardeja euroja. Yleensähän sijoittajat merkitsevät tilalle uusia papereita siinä vaiheessa, kun vanhat erääntyvät. Mutta entä vuonna 2013? Uudet joukkovelkakirjat, joissa on uutta riskiä, ovat heikompia kuin erääntyvät. Yleensä sellainen tilanne kuitataan korkeammalla korolla. Se taas heikentäisi velkaisen maan tilannetta entisestään.
Euroopassa nyt tehtävillä ratkaisuilla ostetaan aikaa siinä toivossa, että muutaman vuoden päästä rahoitusrakenteet olisivat tervehtyneet ja tappionsietokyky olisi kasvanut. Tähän tilanteeseen tuskin päästään ennen kuin talouden kupla on kokonaan purettu. Jos kuplanpurku tapahtuu inflaation kautta, korot kyllä nousevat. Ja se taas heikentää velallismaiden tilaa. Varmaa taitaa olla vain se, että talouden viritykset ovat herkässä vielä pitkään.
Kuvitus Outi Kainiemi.