Säntilliset euromaat maksavat holtittomien syntejä: On se niin väärin!

Säntilliset euromaat joutuvat maksamaan holtittomien syntejä. Se osoittaa, että rahaliiton pelisäännöt olisi pitänyt miettiä hiukan tarkemmin.

Kun EU on nyt sopinut siitä, miten se puolustaa euroa, rahaliittoa ja maksukyvyttömyyden uhkaamia jäsenmaitaan, on varmaan paikallaan palauttaa mieleen, mitä unionin pelisäännöt sanovat tällaisista asioista.

EU sopi Maastrichtissa joulukuussa 1991 yhteisestä rahasta, rahapolitiikasta ja keskuspankista. Samalla se sopi keinoista turvata jäsenmaiden terve budjettipolitiikka. Tavoite oli pitää julkiset velat ja vajeet kurissa yhteisen valuutan suojelemiseksi ja estää jäsenmaita joutumasta juuri sellaiseen tilanteeseen, johon Kreikka on nyt päätynyt.

Ensinnäkin sopimuksessa sovittiin, että julkisen talouden velan katto on 60 prosenttia bruttokansantuotteesta.
Lisäksi siinä säädettiin niin sanottu liikavajemenettely. Myöhemmin julkisen talouden vajevalvontaa varten laadittiin vakaus- ja kasvusopimus.

Siinä todettiin myös, ettei unioni vastaa jäsenmaiden veloista eivätkä jäsenmaat toistensa veloista. Tätä Maastrichtin sopimuksen pykälää kutsutaan no bail out -lausekkeeksi, jonka mukaan toisten velkoja ei makseta.
Maastrichtissa kiellettiin myös setelirahoitus eli se, että Euroopan keskuspankki (EKP) tai kansalliset keskuspankit hankkisivat suoraan valtioilta näiden velkapapereita.

Rikotaanko pykäliä?

Velkarajoitetta rikottiin jo 1998, kun EU valitsi rahaliiton ensimmäiset jäsenet. Italia ja Belgia pääsivät mukaan siitä huolimatta, että niiden velkasuhde oli yli 100 prosenttia.

Vakaus- ja kasvusopimusta on rikottu toistuvasti. Tämän vuosikymmenen alkuvuosina sitä rikkoi jopa Saksa, jonka aloitteesta koko sopimus aikanaan solmittiin.

Viime päivinä EU ja euroalue ovat sopineet luotottavansa IMF:n tuella kriisimaita. Onko EU siis vaihtanut no bail out -periaatteensa pappa betalar -prinsiippiin?

Periaatteessa ei ole. Kreikka ottaa velkaa, ja lahjaa on korkeintaan marginaali EU-kumppaneilta saatavan lainan koron ja korkeamman markkinakoron välillä. Käytännössä Kreikka voi kuitenkin joutua velkajärjestelyyn, jossa todetaan, että se maksaakin veloistaan vain esimerkiksi 80 prosenttia. Silloin tapahtuisi osittainen bail out, velkojan lunastaminen kiipelistä.

Entäpä setelirahoitus: EKP:hän ilmoitti 10. toukokuuta ostavansa markkinoilta valtioiden, yritysten ja pankkien bondeja eli joukkolainoja, siis myös esimerkiksi Kreikan valtion roskalainoja.

Toiset tuomitsevat avauksen perussopimuksen rikkomuksena, ja aikaisemmin myös EKP vastusti tällaista linjausta juuri siksi, että se näyttää liiaksi setelirahoitukselta. Sitä se ei kuitenkaan ole, koska keskuspankki hankkii velkapaperit markkinoilta eikä suoraan valtioilta. EKP kai yrittää valaa luottamusta: uskokaa tekin kriisivaltioiden obligaatioihin, koska mekin uskomme.

Mutta ellei poikkeustoimissa ole juridista vikaa, niin moraalisesti ne ovat sangen kyseenalaisia. Euroalueella sosialisoidaan riskit ja vahvistetaan moral hazard -ilmiötä eli moraalikatoa.

Toisaalta: poikkeusaikana periaatteet on pakko unohtaa. Ilman EU:n, euroalueen ja EKP:n toimenpiteitä rahoitusmarkkinoiden hirviömäinen voima olisi jyrännyt kriisimaat ja ehkä koko euron. Nyt on ainakin ostettu mahdollisuus velkojen järjestyneeseen saneeraukseen.

Joidenkin mielestä EU:n valitseman tien päässä häämöttää liittovaltio. Johtopäätös tuntuu hätiköidyltä. Katsotaan ensin, mitä Euroopan kansat sanovat näistä toimenpiteistä.

Luultavasti tulossa on jotakin paljon vaatimattomampaa mutta silti konkreettista: EU-maiden oma valuuttarahasto EMF, joka antaa hätälainoja vaikeuksiin joutuville maille.

Kuvitus Janne Tervamäki