Demokratiaa vai valinnaisen eliitin valtaa

Demokratia on liukas käsite. Siitä on vaikea saada otetta. Välillä se tuntuu viittaavan yhteen asiaan ja välillä taas johonkin aivan muuhun.

Usein ajatellaan, että demokratia on kansan valtaa. Toisaalta demokratioiksi hyväksytään sellaisetkin maat, joissa pienellä raharikkaalla joukolla on valtava vaikutus siihen ketä voi äänestää ja millaisen tiedon pohjalla äänestyspäätökset tehdään.

Joskus näyttää siltä, että vaalisirkuksen pelkkä olemassaolo tekee maan demokraattiseksi riippumatta siitä, kuinka paljon kansalla on todellisuudessa valtaa. Toisaalta joissain tapauksissa kaikkien taiteen sääntöjen mukaan suoritetut vaalitkaan eivät riitä tekemään maata demokraattiseksi, jos ihmiset ovat valinneet ehdokkaan, josta demokraattisiksi julistautuneet maat eivät pidä.

Mistä tässä käsitesotkussa oikein on kysymys? Lyhyt sukellus demokratian käsitehistoriaan selventänee asiaa.

• Suurin osa amerikkalaisista kannattaa tiukennuksia aselakeihin ja palkallista äitiyslomaa. Uudet linjaukset eivät toteudu, koska poliitikkojen rahoittajat vastustavat niitä. Pieni talouseliitti on maan todellinen suunnannäyttäjä, kirjoittaa Eero Iloniemi Kanavassa. Yhdysvaltain presidentinvaalit

  Superrikkaiden luokka horjuttaa USA:n demokratiaa – Onko Kamala Harrisista talouseliitin vastustajaksi?

  6 MIN

Nykyiset valtiomuodot ja niitä koskeva moderni puhetapa ovat syntyneet reaktiona demokratiaa vaatineisiin yhteiskunnallisiin hyökyaaltoihin, jotka alkoivat Pohjois-Amerikan itsenäisyysliikkeestä ja Ranskan suuresta vallankumouksesta. Valtaeliitti pyrki parhaansa mukaan patoamaan niitä uusilla organisatorisilla ja ideologisilla järjestelyillä.

1700-luvun lopun liikkeille ”demokratia” ei tarkoittanut vaaleihin ja edustukseen perustuvaa järjestelmää vaan väestön suurelle osalle avoimiin neuvonpitoihin pohjautuvaa kansanvaltaa. Tällainen järjestelmä on kautta historian ollut ajoittain käytössä lukemattomissa kylissä ja kaupungeissa ympäri maailmaa. Sitä myös toteutettiin monissa Pohjois-Amerikan itäosien kaupungeissa ja vallankumousajan Pariisin kaupunginosissa.

Sen sijaan nykyisen kaltaista poliittista järjestelmää ei 1700-luvun lopulle saakka kutsuttu demokraattiseksi vaan republikaaniseksi. Republik-sanan suomenkielinen vastine tasavalta johtaa harhaan, sillä vallan ei missään tapauksessa ajateltu jakautuvan tasan vaan se kuului hallitsijoille, joita oli enemmän kuin yksi ja jotka oli valittu suuremman tai pienemmän ihmisryhmän keskuudesta. Latinan ilmauksesta res publica, yhteinen tai yleinen asia, juontuva sana viittaa siis valinnaisen eliitin valtaan.

Kun itsenäistyneelle Yhdysvalloille luotiin sen nykyinen hallitusmuoto, sen ei sanottu olevan demokraattinen. USA:n ”perustajaisät” eivät pitäneet demokratiasta lainkaan. He pyrkivät tekemään säädökset sellaisiksi, ettei tavallinen kansa pääsisi suistamaan eliittiä vallasta. Yksi heistä, maan neljäs presidentti James Madison, kirjoitti 1787, että ”maan pysyvä etu on estää uudistukset, ja valtiollisen järjestyksen tulisi turvata se luomalla pidäkkeitä ja vastavoimia, jotka suojaavat äveriästä vähemmistöä enemmistöltä”.

Vasta Ranskan vallankumouksen jälkeen demokratia-sanaa alettiin käyttää sen nykyisessä – monella tavoin harhaanjohtavassa – merkityksessä. ”Demokratia” alkoi tarkoittaa kansan vallan lisäksi myös järjestelmää, jossa osa valtaeliitistä valitaan jonkinlaisilla vaaleilla. Kun viitattiin vanhaan demokratiakäsitteeseen, demokratia-sanan eteen oli nyt liitettävä määre ”suora”.

Se, että eliitti alkoi kutsua itseään ja luomaansa järjestelmää demokraattiseksi, ei johtunut heidän mielenlaatunsa muuttumisesta vaan siitä, että vanha elitistinen republikanismi haluttiin oikeuttaa kutsumalla sitä kansanvallaksi.

On aika luopua illuusioista, jotka koskevat poliittisen järjestelmämme luonnetta.

Demokraattista oikeutusta oli kuitenkin vaikea ylläpitää, kun vain pieni osa väestöstä saattoi osallistua hallitsevien valitsemiseen. Niinpä työväenliikkeen nousun myötä äänioikeutta vähitellen laajennettiin.

Tällöin nousi esiin vaara, että vauraan eliitin asema alkaisi horjua, kun hallitsijoiden joukkoon tulisi köyhien väestöryhmien edustajia. Siksi oli keksittävä keinoja, joilla äänestämisen vaikutusta heikennettäisiin.

Yksi niistä oli muuttaa edustamisen luonnetta. Eliitin omissa vanhoissa parlamenteissa annettiin edustajille yleensä vain sidottu eli imperatiivinen valtakirja eli mandaatti. Heitä siis velvoitettiin noudattamaan valitsijoidensa näkemyksiä. Omavaltainen edustaja voitiin kutsua pois ja valita hänen tilalleen uusi. Tällaista edustusta ajoi myös vanha työväenliike Suomessa ja muualla.

Yleisen äänioikeuden myötä imperatiivisen mandaatin kiellosta tuli kuitenkin olennainen osa ”demokratioiden” perustuslakeja. Näin uudet edustajat saatettiin integroida vanhaan hallitsevaan luokkaan. Maanpuolustuskursseilla, taloudellisen johtamisen seminaareissa ynnä muissa  keltanokat voitiin indoktrinoida ymmärtämään, mikä oli ”maan etu”, ja äänestämään sen mukaisesti välittämättä valitsijoidensa jupinoista.

Toinen tapa tehdä demokratia ”vaarattomaksi” oli propaganda. Keskeinen hahmo modernin propagandan kehittämisessä oli Sigmund Freudin sisarenpoika Edward Bernays. Hänen mukaansa propagandaa voitiin käyttää niin, etteivät vasta äänioikeuden saaneet ”massat” vaarantaisi sopimattomalla äänestyskäyttäytymisellään eliitin asemaa ja vallitsevia valtasuhteita.

Bernays sovelsi enonsa piilotajuntateoriaa ja kehitti eliitin aseman turvaavaa kaupallista ja poliittista propagandaa, jota alettiin myöhemmin kutsua kauniimmilla nimillä: PR, suhdetoiminta, mainonta, strateginen viestintä ja havaintojen hallinnointi.

Näillä keinoilla demokratialta leikattiin siivet. John Dunnin mukaan ”edustuksellinen demokratia on demokratiaa, joka on tehty vaarattomaksi modernille valtiolle: demokratiaa, joka on muutettu kurittomasta ja epäjohdonmukaisesta herrasta säyseäksi ja luotettavaksi palvelijaksi”.

On siis aika luopua illuusioista, jotka koskevat poliittisen järjestelmämme luonnetta. Se ei todellisuudessa ole kansanvaltainen vaan se on rakennettu edistämään pienen raha- ja valtaeliitin etuja. Järjestelmää ei voi muuttaa sisältäpäin, mutta riippumattomat kansanliikkeet voivat estää sen pahimmat tuhohankkeet ja lopulta muuttaa yhteiskuntamme aidosti demokraattiseksi.

Muutosmahdollisuus perustuu pohjimmiltaan siihen, että valtajärjestelmä ei ole mikään kivestä rakennettu linnoitus, vaan se rakentuu joka päivä valtaapitäville suotuisasta käytöksestämme. Tämän tajusi jo lähes viisisataa vuotta sitten nuori oikeustieteen ylioppilas Étienne de La Boétie, joka teoksessaan Vapaaehtoisesta orjuudesta kirjoitti:

”En pyydä, että käytte käsiksi tyranniin ja kaadatte hänet vaan että yksinkertaisesti ette enää tue häntä. Silloin voitte katsoa, kun hän kaatuu omasta painostaan ja murskautuu kappaleiksi kuin kolossi, jonka jalusta on vedetty pois.”  ▪

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 6/2024. Kanava on mielipidelehti, jonka kirjoitukset edustavat kirjoittajan omaa näkemystä. Kanavan voit tilata täältä.