Niinistön linja

Teksti on julkaistu alun perin Kanava-lehden numerossa 4/2025. Kanava on mielipidelehti, jonka kirjoitukset edustavat kirjoittajan omaa näkemystä. 

Presidentti Mauno Koivisto kruunasi kautensa Pax-tulkinnalla, joka vapautti Suomen sen suvereniteettia loukanneista Pariisin rauhan ja yya-sopimuksen artikloista. Hänen hallintonsa ilmoitti Kremlille, että Suomi pitää yllä tarpeelliseksi harkitsemaansa puolustuskykyä. Näiden urotöiden jälkeen Koivisto palasi kuitenkin suomettuneelle linjalle. Hän korvasi yya-sopimuksen hätiköiden naapuruussopimuksella ja unohti, että Venäjän konsulaatti Ahvenanmaalla loukkaa Suomen suvereniteettia samalla tavalla kuin Pax-periaatteella mitätöidyt Pariisin rauhan ja yya-sopimuksen artiklat.

Koiviston turvallisuuslinjaus oli matalan profiilin suomettumista. Sen viritys muistutti Tampereelle 1900-luvun alkupuolella kehittyneen teollisuus- ja työläisyhteisön toimintaperiaatetta, jonka Lauri Viita kiteytti: ”Pyöri, pysy kolossasi, älä kuumene.” Sitä täydensi paljon myöhemmin Koiviston lausahdus hänen Venäjän idea -kirjansa venäjänkielisen laitoksen julkistamistilaisuudessa. Kun häneltä kysyttiin, mikä sitten on Suomen idea, hän vastasi: ”Selviäminen.” Sekä linjaus että täydennys sisälsivät ajatuksen Suomen toimintavapautta rajoittavan tai uhkaavan elementin läsnäolosta, mutta sitä ei nimetty.

Niinistö sai Pax-periaatteesta tukevan selkä­nojan toiminnalleen, mutta ei Koiviston muusta politiikasta.

Presidentti Martti Ahtisaari kantaa suuren rauhantekijän mainetta, koska hän sai Nobelin rauhanpalkinnon. Sitä ei osoitettu Suomen presidentille, eikä se sivunnut Suomen turvallisuuspolitiikkaa. Se oli kansainvälisen yhteisön ansaittu kunnianosoitus.

Kotimaassa Ahtisaari sai kritiikkiä sivuutta­malla pääministerin Eurooppa-neuvoston ko­kouk­sista, vaikka tehtävä kuului hallitusmuodon lisäyksen mukaan pääministerille. Hän vielä jatkoi lainvastaista menettelyä sulkemalla pääministerin EU-johtajien juhlapöydästä. Lautaskiista osoitti turhantärkeää omahyväisyyttä.

Ahtisaaren aikana suhtautuminen Natoon kiristyi pääministeri Paavo Lipposen johdolla. Nato-jäsenyys pelattiin syrjään omaperäisellä logiikalla. Virallisten tiedotteiden valmistelu aloitettiin päättämällä, mikä tahtotila haluttiin ilmoittaa. Sitten sommiteltiin sitä tukevat väitteet ja mielipiteet. Kun työ aloitettiin toteamalla Suomen puolustuskyky riittäväksi, tekstinkirjoittajien ei tarvinnut vaivata itseään Natolla.

Samaan aikaan kun Nato-projektissa tehtiin paniikkijarrutus, Suomen läntinen puolustusyhteistyö lähti nousukiitoon, kun ensimmäinen Hornet laskeutui kotikentälleen. Puolustusvoimat ohitti presidentin politiikkajulistukset ja teki työtään todellisen turvallisuustilanteen perusteella. Ahtisaari ei jättänyt jälkeensä turvallisuuspoliittista perintöä.

Tarja Halonen aloitti presidenttikautensa julistamalla, että ”yhteisesti hyväksytty kanta ei pidä sisällään tarvetta valmistautua Nato-jäsenyyden hakemiseen”. Hän halusi lopettaa puheet Suomen Nato-jäsenyydestä ja piti sitä presidenttikautensa parhaana saavutuksena.

Turvallisuuspolitiikkaa hallitsi 2000-luvun alussa Nato-vastaisuudella terästetty suomettuminen. Tämä puheenparsi liukui myös turvallisuuspolitiikkaan, mutta sotilasjohto piti kiinni ammatillisesta vastuustaan. Se tukeutui Pax-periaatteen julistuksen yhteydessä Kremlille lähetetyn nootin ilmoitukseen: ”Suomi ylläpitää tarpeen vaatimaa puolustuskykyä.” Tällä linjalla kenraalit etenivät vuosikymmeniä huolimatta presidenttien populistisesta vastahangasta.

Tarja Halonen otti jo ulkoministerinä sydämenasiakseen Suomen liittymisen jalkaväkimiinat kieltävään Ottawan sopimukseen. Hän sai ujutettua tavoitteensa vuoden 2004 turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen selontekoon suostumalla pitkään aikatauluun. Jalkaväkimiinat hävitettiin vähitellen neljässä vuodessa sopimukseen liittymisen jälkeen.

Velvoittamalla valtiot luopumaan halvoista puolustusaseista Ottawan sopimus pakotti ne kehittämään kalliita, jalkaväkimiinoja julmemmin ihmisiä silpovia aseita. Näin tehtiin Suomessakin, kun presidentin linjaus ei jättänyt muita mahdollisuuksia.

Samaan aikaan kun Suomi liittyi lähipuolustusta haittaavaan Ottawan sopimukseen, Yhdysvalloilta saatiin varmistus Hornet-hävittäjien aseistamisesta JASSM-risteilyohjuksilla. Niillä Suomi pystyy iskemään tuhoisasti kaukana rintamalinjojen takana oleviin vihollisen tukikohtiin ja sotateollisuuslaitoksiin.

Venäjän yllättävä Krimin kaappaus Ukrainalta osoitti viimeistään, että puolustuskyvyn heikentäminen oli leikkiä tulella, varsinkin EU:n itärajalla. Suomessa tämä oli oivallettu jo kahdeksan vuotta ennen Halosen kautta. Kun puolustusvoimien modernisointi lähti liikkeelle, presidentti ei pystynyt keskeyttämään sitä.

Halosen presidenttikauden viimeinenkin saavutus lähti purkautumaan, kun Venäjän sodankäyntitapa Ukrainassa osoitti, että Suomi tarvitsee pitkän itärajansa suojaamiseen jalkaväkimiinoja. Se on vahva peruste Ottawan sopimuksesta irtautumiselle.

Sauli Niinistön kuormaan kasautui taakkaa Halosen edustamasta poliittisesta kulttuurista ja sitä myötäilleestä kansalaismielipiteestä. Tilanteen pelasti kenraalien ryhdikäs vastuullisuus, jota Halonen ei sentään kehdannut vastustaa. Halosen presidenttikaudesta jäi näin käteen asia, jota hän vastusti, mutta Niinistö kannatti: puolustusvoimat on Suomen turvallisuuden perusta.

Niinistö kuittasi Halosen presidenttikaudella syntyneen uhkaavan sanamuodon EU:n perustuslaissa, mutta vasta kymmenkunta vuotta tämän kuvion synnyttyä.

Ongelma lähti kehittymään EU-maiden hallitusten välisissä kokouksissa niiden valmistellessa unionin perustuslakia. Sopimusluonnoksessa kaavailtiin solidaarisuuslausumaa ja monenkeskisiä turvatakuita. Presidentin puheenjohdossa toimiva ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan ja presidentin yhteinen tp-utva antoi ulkoministeri Erkki Tuomiojan (sd) tehtäväksi taivutella puolueettomien maiden kollegoja loiventamaan kokoukselle esitettyjä automaattisia turvatakuita.

Irlanti, Itävalta ja Ruotsi olivat tyytymättömiä luonnostekstin tähän kohtaan. Vesittääkseen turvatakuun automatiikan ne ehdottivat sanamuotoa, jossa olivat samat asiat kuin YK:n sopimuksissa oli ollut jo vuosikymmeniä. Puolueettomat maat elivät kuin Natoa ja sen viidettä artiklaa ei olisi olemassakaan, ja Suomi esiintyi ryhmän epävirallisena lipunkantajana.

Ulkoministerikokous torjui puolueettomuutensa rippeisiin takertuneiden jäsenten ehdotuksen. Sen hyväksyminen olisi vienyt EU-maat liittoutumattomien kanssa idän ja lännen väliselle harmaalle vyöhykkeelle, jolle joutumisen välttääkseen ne olivat liittyneet Natoon.

Neuvottelujen viime vaiheessa konferenssin sihteeristö liitti tekstiluonnokseen rajauksen liittoutumattomien velvollisuuteen auttaa hyökkäyksen uhreja. Lissabonin sopimuksen turvatakuulauseke 42/7 sai näin seuraavan muodon:

”Jos jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa sille apua kaikin käytettävissään olevin keinoin Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan 51. artiklan mukaisesti. Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen.”

Kummallinen loppulausahdus tietyistä jäsenmaista oli jo ennestään neljässä sopimusluonnoksen kohdassa. Sen toistaminen vielä viidennen kerran 42. artiklan 7. kohdassa ei sanottavasti vahvistanut sopimuksen informaatiosisältöä. Suomen hallitus julisti kuitenkin merkittäväksi diplomaattiseksi voitokseen sanamuodon toistamisen vielä viidennen kerran.

Se esti sotilaallisen tuen Natoon kuulumattomalle EU:n jäsenmaalle. Pasifistisen poseerauksen hinta maksettaisiin verellä. Unionissa oli tämän jälkeen kahden kerroksen väkeä, jäseniä ja tiettyjä jäseniä.

Sauli Niinistön kuormaan kasautui taakkaa Tarja Halosen edustamasta poliittisesta kulttuurista ja sitä myötäilleestä kansalaismielipiteestä.

Pariisissa marraskuussa 2015 tehtyjen terrori-iskujen jälkeen Ranska pyysi liittolaistensa apua terrorismin vastaiseen taisteluun. Se esitti vetoomuksensa EU:lle eikä Natolle, kuten Yhdysvallat 2001 syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen. Tämä loi Suomelle uuden tilanteen kymmenkunta vuotta 42/7-lausuman hyväksymisestä.

Ranskan avunpyyntö viittasi Lissabonin sopimuksen 42. artiklan turvatakuuseen, mutta ei huomioinut sen lausumaa tietyistä jäsenistä. Ranskan vetoomuksen viritys ja Niinistön vastaus siihen olivat Suomelle huomattavasti tärkeämpiä kuin ensi lukemalta tuntui. Niinistö avasi sen umpisolmun, joka viime hetkellä solmittiin Lissabonin sopimuksen kohtaan 42/7.

Ilmoittaessaan Suomen antavan Ranskalle kaiken yhdessä sovittavan tuen Niinistö mainitsi myös, että Suomi ei pystyisi tukemaan hyökkäyksen uhriksi joutunutta EU-maata. Tämä ei perustunut Halosen ohjeistamien neuvottelijoiden toimiin Lissabonin sopimuksen hiomisen viimeisillä hetkillä. Niinistö viittasi Suomen lainsäädäntöön, joka esti sotilaallisen tuen antamisen muille valtioille. Hän ilmoitti, että lakia muutetaan, kuten pari vuotta myöhemmin tapahtuikin.

Niinistö osoitti valmiutta siihen, minkä Halonen yritti väistää. Presidentin Ranskalle esittämän vastauksen jälkeen liittoutumaton Suomi saattoi auttaa Nato-maata aseellisestikin ja saada aseellista apua Nato-mailta. Tämä oli ristiriidassa Lissabonin sopimuksen tietyt jäsenet -lausuman kanssa, ja niin oli tarkoitettukin. Suomi kumosi omalta osaltaan EU:n perustuslain 42/7 artiklan. Niinistö osoitti tyytymättömyytensä Halosen hallinnon aikaansaannokseen.

Halosen rauhanintoilun seuraukset eivät ehtineet vaarantaa Suomen turvallisuutta, mutta likeltä piti. Vladimir Putinin hyökkäys Ukrainaan olisi ollut totinen paikka EU:n ”tietylle jäsenmaalle”. Jos Halosen Nato-, Ottawa- ja 42/7-tavoitteet olisivat toteutuneet, Suomi olisi vuonna 2022 ollut Euroopan yksinäisin valtio supervallan kyljessä.

Niinistön presidenttikautta edeltänyt pitkä jatkumo pakotti hänet lähtemään takamatkalta kilpajuoksuun historian kanssa. Hänen edeltäjiensä ulkopoliittinen asento ei luonut tukevaa pohjaa presidentin ponnistukselle kohti uutta. Hän joutui kehittämään siihen tarvittavan voiman itse.

Niinistön turvallisuuspoliittista puhetapaa moitittiin epämääräiseksi. Sitä päivitelleet toistivat tiheään maan tavaksi tulleita suomettumisen tunnuslauseita arvioimatta maan asemaa Euroopan turvallisuuskentässä. Siinä tuoksinassa jäi huomaamatta, että Niinistö alkoi muuttaa linjaansa Venäjän kaapattua Krimin. Hän tosin eteni aluksi pienin askelin, mutta eteni kuitenkin.

Venäjän uusi sotilasdoktriini, Krimin miehitys ja Ukrainan sota olivat mullistaneet tilanteen. Suomi joutui varautumaan siihen, että Itämerellä syntyy aseellinen konflikti. Nopeasti kehittynyt harjoitusyhteistyö Naton, Ruotsin ja Suomen kesken loi niille uutta turvallisuuspääomaa. Venäjän oli huomioitava sen toimintavapautta Itämerellä rajoittava uusi voima. Niinistö reagoi tähän.

Hän oli pitkästä aikaa presidentti, joka osoitti julkisesti, millaisia polkuja hänen ajatuksensa kulkee. Kun Niinistön puheessa ei ollut yksioikoisia tokaisuja Nato-jäsenyyden puolesta tai sitä vastaan, turvallisuuskeskustelun lipunkantajat eivät halunneet ymmärtää kuulemaansa. He päättelivät Niinistön vastustavan Nato-jäsenyyttä. Tästä vaivasta kärsineet eivät oivaltaneet, mitä tilanteita seuraava presidentti sanoi arvioidessaan uusia tapahtumia.

Jo muutama esimerkki arvoituksellisina pidetyistä Niinistö-aforismeista osoittaa, kuinka niiden logiikka on niin ilmeinen, että kärryiltä putoajien pitäisi hävetä.

Kultaranta-keskustelujen avajaispuheessa hän sanoi 2016: ”Ajattelemme, että vahvat puolustusvoimat ennaltaehkäisevät konflikteja nostamalla hyökkääjän kynnystä. Ehkä harvemmin ajatellaan, että ne luovat myös kiinnostusta kumppanuuteen. Näin vahva puolustuskyky luo mahdollisuuksia sitäkin epätodennäköistä tilannetta silmällä pitäen, ettei ennaltaehkäisy riittäisi.”

Ja myöhemmin Lahdessa Kansallisen veteraanipäivän pääjuhlassa 2017: ”Vahvat puolustusvoimamme tarkoittavat, että kynnys tänne väkisin tulemiseen on korkea. Toisaalta olemme samalla myös houkutteleva kumppani yhteistyölle.”

Evan järjestämässä presidenttiehdokkaiden paneelissa 2017 Niinistö paljasti Nato-kantansa suorasanaisesti: kriisitilanteessa liittoutuminen voisi alkaa houkutella liittoutumattomia. MTV:n ehdokastentissä hän jatkoi: ”[–]maailma muuttuu, ja tarve mahdollisesti jättää jäsenhakemus voi ilmetä.”

Hän yksilöi pariin kertaan, millaisissa tilanteissa pitäisi harkita Nato-jäsenyyttä. Jos Ruotsi liittyisi Natoon, ”asetelman muuttumista pitää vakavasti miettiä”. Tai jos venäläiset alkavat nähdä Suomen ”samanlaisina vihollisina kuin Naton, olemme menettäneet mahdollisuuden pysyä krii- sien ulkopuolella, ja silloin ei ole mitään hävittävää. Silloin sitä on vakavasti harkittava.”

Ruotsi ja Suomi olivat samassa veneessä Nato-vetoisen Baltian puolustuksen selustassa ja sivustassa. Niillä on hallussaan Itämeren puolustuksen kaksoislukitus, Ahvenanmaa ja Gotlanti. Natossa tämä nähtiin kirkkaasti, mutta sen enempää Ruotsissa kuin Suomessakaan ei ymmärretty, mitä se merkitsee.

Niinistön marraskuussa 2014 Washington Postille antama haastattelu osoitti, että hänen Nato-ajattelunsa oli ottanut uuden suunnan. Nato-jäsenyys oli Suomelle tärkeä, koska ”se on tasapainoamme ylläpitävä osa [–] Kysymys on siitä, milloin. [–] Nyt ei ole oikea aika.” Lausuma oli aivan muuta kuin Suomessa pitkään vallalla ollut Naton vähättelevä torjunta. Hallitus toisensa jälkeen selitti pitävänsä auki mahdollisuutta hakea Nato-jäsenyyttä ja sitten kieltäytyi sitä hakemasta. Mahdolliseksi sanottu Nato-jäsenyys oli tämän logiikan mukaan mahdoton aina kuusi tai neljä vuotta kerrallaan, siis aina.

Niinistön edeltäjät ja vanhoihin asenteisiin jämähtäneet puoluejohtajat eivät osanneet lukea Washington Post -haastattelun merkitystä. He eivät antaneet kansalaisille ajantasaista kuvaa muutostilaan menneestä ympäristöstä. Viivyttelystä syntyi vakava vaara, että Nato voisi kääntää Suomelle selkänsä, kuten Georgialle 2008 ja Ukrainalle 2014. Niinistö joutui navigoimaan ahtaalla väylällä, koska hänen edeltäjänsä eivät olleet tehtävänsä tasalla.

Washington Post -haastattelun taustalla kuului ehkä myös vaimea kaiku runsas kuukausi sitä ennen kauhua herättäneestä lauseesta ulkoministeriön tulevaisuusarviossa: ”Nato-jäsenyys selkiyttäisi monin tavoin Suomen asemaa.” Eduskunnan ulkoasiainvaliokunta närkästyi, kun se ei saanut etukäteen varoitusta valvonnassaan toimivan ministeriön nostattamasta myrskystä vesilasissa. Presidentti tuntui lähinnä ihmetelleen pikkuasiasta syntynyttä mekastusta, ja lehdistö ilkkui, kun tilannetta kommentoimaan joutuneet poliitikot kiemurtelivat julkisuuden mankelissa.

Niinistö tasapainotti huolellisesti puheensa toisessa presidentinvaalikampanjassaan. Ennen vaalia hänen oli järkevää jättää julkisesti kehittelemänsä ajatusketju varttia vaille vajaaksi. Hän olisi yhdessä yössä menettänyt varmaan puoli miljoonaa ääntä, jos olisi sanonut kannattavansa Nato-jäsenyyttä. Oli järkevää luottaa siihen, että ihmiset osaisivat päätellä varttia vaille valmiiksi jätetyn ajatusketjun puuttuvan osan. Se tosin kesti tuskaisen pitkään ja tarvitsi toteutuakseen jättiläisen ärjäisyn, joka osoitti hitaimmillekin, mitä Venäjän rajanaapurien rauhaan kuuluu.

Vaikka Niinistö asettui luontevasti presidentin rooliin, hänessä asui myös pieni poliitikko. Tätä sielun rakennetta hallitsee se poliittisen historian luonnonlaki, ettei riitä tietää, mikä olisi järkevää. Pitäisi keksiä myös, miten järkevän asian ääneen sanonut ehdokas pääsisi asemaan, jossa voisi toteuttaa ajatuksensa.

Syksyn 2022 puolustusselonteossa toistettiin vuotta aikaisemman selonteon osoittama tie Natoon. Sen mukaan Suomella oli liikkumatilaa ja päätösvaltaa, jotka loivat mahdollisuuden hakea Nato-jäsenyyttä. Ratkaisu perustuisi kuitenkin aina reaaliaikaisiin turvallisuusympäristön tilanteisiin.

Nato-jäsenyyden hakeminen mahtui luontevasti selontekojen rajaamaan kehikkoon. Mitä rajummin Venäjä vastusti Pohjolan liittoutumattomien maiden Nato-jäsenyyttä, sitä selvemmin se osoitti, että Ruotsilla ja Suomella oli vahva tarve hakeutua Natoon.

Suomi osoitti tätä suuntaa jo 2021 päätöksellään korvata vanhat Hornetit Yhdysvaltain ilmavoimien uudella huippuhävittäjällä, F-35:llä. Se osoitti Kremlille, että Suomen melkein kolmekymmentä vuotta aikaisemmin aloittama puolustusyhteistyö Yhdysvaltain kanssa jatkui ja vahvistui.

Putin yritti vuodenvaihteessa toteuttaa kertarysäyksellä ikimuistoisen haaveensa Ruotsin ja Suomen kaappaamisesta Kremlin etupiiriin, mutta Niinistö tyrmäsi jämäkästi Putinin röyhkeän vaatimuksen Naton laajenemisen pysäyttämisestä. Siihen riitti kahden uusimman selonteon ydinsisällön rauhallinen kertaus uudenvuodenpuheessa.

Asenteet alkoivat kehittyä vyörymällä siihen suuntaan, jonka Putin yritti estää. Hänen uhonsa raivostutti ja ryhdisti Suomen poliittisen kentän äärestä laitaan. Liika oli sentään liikaa. Suomalaisilla alkoi olla valmiutta ajatella turvallisuutta ympäristössä tapahtuvien muutosten perusteella. He hyväksyivät turvallisuuspolitiikan logiikan, joka yrittää tilanteen seurannalla ja arvioinnilla ymmärtää turvallisuusympäristön liikkuvien osien vaikutusta toisiinsa ja Suomeen. Oikeaoppisen hartaudenharjoituksen sijaan tuli tutkimusasenne.

Puolueet olivat ison asian edessä, kun kansalaismielipide suorastaan pakotti poliitikot, eduskunnan ja presidentin toimimaan nopeasti. Syntyi uusi tahtotila, johon sopeutuminen oli yllättävän helppo ja nopea. Nato-vastaisuudella aikaisemmin profiloituneet yrittivät häpeissään selitellä täyskäännöstään, johon ylivoimainen kansalaismielipide heidät pakotti.

Loppukeväällä 2022 eduskuntapuolue toisensa jälkeen asettui tukemaan Nato-jäsenyyttä, ja tp-utva ilmoitti olevansa sama mieltä. Toukokuussa Suomi lähetti Brysseliin ehdotuksen jäsenyysneuvottelujen aloittamista. Mielipidemittauksissa Naton kannatus oli 79 prosenttia, kun se edellisenä syksynä oli ollut noin puolet tästä.

Näin mutkikas polku piti kulkea, kunnes toteutui J. K. Paasikiven presidenttikautensa alussa ensi töiksi määrittelemä Suomen tavoite. Hän sanoi Yhdysvaltain lähettiläälle, että Suomi on kulttuuriltaan ja yhteiskuntarakenteeltaan länsimaa, ja pyysi apua lännestä, sillä ” emme halua kääntyä itään”.

Suomen presidentti-instituutio sai Nato-projektissa lisää kansainvälistä painoarvoa. Aikaisemmin muutamia Suomen presidenttejä arvostettiin siksi, että parhaat heistä väistelivät taitavasti Kremlin vaarallisimpia lähentymisyrityksiä. Tai siksi, että heillä oli lännen johtajille mielenkiintoista kerrottavaa Kremlin johdon ajatuksista ja oletetuista aikomuksista.

Niinistö kuului tähän ryhmään, mutta hän nousi viimeisenä presidenttivuoteenaan vielä suurempaan rooliin. Hän sai maineen rohkeana ja taitavana valtiomiehenä, jonka kanssa jokaisen Suomelle merkittävän valtion ylin johto mielellään keskusteli. Niinistön arvostus nousi euro- atlanttisessa yhteisössä ja muuallakin maailmassa korkeammalle kuin kenenkään hänen edeltäjänsä. 

Jukka Tarkka on valtiotieteiden tohtori.