Laman klassinen resepti: Liian vähän tietoa
Grafiikka Janne Tervamäki
Klassikon tunnistaa siitä, että hänen teoksensa tulevat aina uudestaan ajankohtaisiksi. Se pätee kirjallisuuteen, musiikkiin ja filosofiaan – mutta myös taloustieteeseen.
Tällainen mestari on Yhdysvaltain tunnetuimpiin ekonomisteihin kuuluva Irving Fisher (1867-1947), joka kuvasi ja selitti Yhdysvaltain 1930-luvun suurta lamaa velkadeflaatioteoriallaan.
”Suuria nousukausia ja lama-aikoja leimaa kaksi hallitsevaa tekijää, nimittäin alkuun ylivelkaantuneisuus ja pian sen jälkeen deflaatio”, hän kirjoitti.
Velkadeflaatiossa velallisista tulee ylivelkaantuneita, kun heidän tulonsa alittavat ja reaalikorot ylittävät odotukset. Ylivelkaantunut myy rahapulassaan omaisuuttaan, joten osakkeiden ja asuntojen hinnat putoavat.
Velkaantuneen netto-omaisuus vähenee, mutta pankkivelat pysyvät. Varallisuushintojen lasku syö lainavakuuksien arvoa, mikä johtaa uusiin pakkomyynteihin.
Velkadeflaation synnyttämä konkurssiaalto ja kasautuvat luottotappiot uhkaavat lopulta kaataa pankit.
Uusi kirja 90-luvun lamasta
Tuntuuko tutulta? Uusimmassa finanssikriisissä on samoja piirteitä. Entä 1990-luvun lamassa?
Viime vuosikymmenen talouskriisissä riittää ekonomisteille analysoitavaa. Viime kesänä julkaistiin Seppo Honkapohjan, Erkki Koskelan ja Roope Uusitalon kirja Economic Prosperity Recaptured. Siinä Suomen lama hahmotettiin rahoituskriisinä (ks. ”Suomen ihme”, SK 33/2009).
Paljolti samasta näkökulmasta 1990-luvun kriisiä katsotaan myös Lars Jonungin, Jaakko Kianderin, Pentti Vartian toimittamassa uudessa kirjassa (The Great Financial Crisis in Finland and Sweden – The Nordic Experience of Financial Liberalization, Edward Elgar Publishing 2009).
Fisherin teoria on selvästi ollut Jonungin ja kumppaneiden innoituksen lähde. Heidän mukaansa Suomen ja Ruotsin tilanne noudatteli velkadeflaation logiikkaa. Tosin 1930-luvun Yhdysvalloissa laskivat kaikki hinnat, kun taas Pohjolassa putosi vain omaisuuden arvo.
Kirjan mukaan laman taustalla oli rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen, joka johti talouden ylikuumentumiseen 1985-90. Luotonanto paisui, ulkomaista pääomaa virtasi maahan, kulutus ja investoinnit kasvoivat nopeasti. Asunto- ja osakemarkkinoille kehittyi spekulatiivinen kupla.
Tässä vaiheessa poliitikot julistivat ja sijoittajat kokivat, että valuuttakurssi oli kiinnitetty peruuttamattomasti. Tuli suuria kansainvälisiä sokkeja. Persianlahden sota syttyi; myllerrys alkoi Euroopan valuuttamarkkinoilla; tuli taantuma ja uskottavuusongelma.
Suomi ja Ruotsi halusivat välttyä takavuosien devalvaatiokierteeltä ja puolustivat valuuttojaan korkeilla koroilla spekulatiivisia hyökkäyksiä vastaan. Reaalikorot nousivat, osakkeiden ja asuntojen hinnat laskivat, yritysten rahoitusongelmat kärjistyivät, budjettivajeet alkoivat kasvaa ja työttömyys nousi.
Lopulta ”vakaasta” valuuttakurssista oli pakko luopua ja markka ja kruunu päästettiin kellumaan.
Epäonnistumisen tärkeä syy oli tiedon puute. Ei käsitetty, että pääomanliikkeiden vapauttaminen ja kiinteä valuuttakurssi muodostivat myrkyllisen cocktailin, eikä osattu ennustaa, että vakuusarvot romahtaisivat ja luottotappiot räjähtäisivät.
Kaikki ei silti mennyt pahimmalla mahdollisella tavalla. Pohjolassa sentään toimittiin riuskasti sen jälkeen, kun asiat vihdoin ymmärrettiin. Kirjan mukaan Suomen ja Ruotsin poliittiset instituutiot olivat terveemmät kuin monessa Aasian ja Latinalaisen Amerikan maassa, jotka joutuivat myöhemmin vastaaviin kriiseihin.