Kun demarit ja keskustapuolue ryvettyivät

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Tamperelainen rakennusliike Noppa joutui poliisitutkinnan kohteeksi Osuuspankkien keskusosakepankista tulleen pyynnön vuoksi. Tampereen Seudun Osuuspankki oli tehnyt tuntuvat tappiot kiinteistöbisneksessä.

TSOP:n johtaja Matti Sydänmaa oli pankin toisen johtajan kanssa vastineeksi saamistaan rahalahjuksista, satojen tuhansien arvoisista remonteista ja kestityksestä antanut Nopalle yksinoikeuden urakoida pankin omistaman kiinteistökeskuksen rakennuttamia kohteita.

Nopan lahjomat pankinjohtajat hyväksyivät ylihintaiset urakat sillä seurauksella, että pankki teki miljoonatappiot. Johtajat saivat potkut, ja syksyllä 1981 raastuvanoikeus tuomitsi heidät sekä rakennusliikkeen johtajan vankeuteen.

 

Juttua tutkineen keskusrikospoliisin tutkijat – keskeisimpänä Sulo Aittoniemi – havaitsivat Nopan kirjanpidossa muutakin epäilyttävää.

Nopan toimitusjohtaja Pauli Kemmo selitti tilinpidon aukkoa poliisille sillä, että yhtiö oli joutunut kiskonnan uhrina maksamaan keskustapuolueelle rahaa.

Nopan ja puoluerahoituksen yhteydet polttelivat keskustaa toisestakin suunnasta.

Paavo Väyrysen päätoimittama Kyntäjä-lehti keräsi rakennusliikkeiltä rahaa myymällä niille ilmoituksia, joita ei julkaistu, sekä tilauksia joita ei toimitettu.

Nämäkin olemattomien mainosten kulut vähennettiin kuitenkin rakennusliikkeiden verotuksessa, jolloin tuesta tuli poliisiasia.

Rahankeruun oli organisoinut puolueen puheenjohtaja Johannes Virolaisen poliittinen sihteeri eli nykykielellä erityisavustaja Jorma Leskelä.

Kyntäjä-tutkinnat olivat vaarassa johtaa Virolaisen sekä keskustan muun varainhankinnan jäljille.

Tampereella Noppa-juttua tutkinut poliisi pääsi lahjusepäilyn jäljille Hervannassa.

Noppa näytti lahjoneen Tampereen demarijohtoa sekä yleisemmin Sdp:tä ja keskustaa saadakseen kaupungilta tonttimaita ja asuntohallituksen johtajien tuen ylihintaisille urakoille valtion tukemassa asuntotuotannossa.

Keskusrikospoliisi halusi tutkia keskustan tilit koko 1970-luvulta.

 

Samaan aikaan maassa käytiin valtataistelua, jossa syksyllä 1981 presidentinvirasta luopuneelle Urho Kekkoselle haettiin seuraajaa.

Vaihtoehtoja oli kaksi: keskustan Johannes Virolainen ja demareiden Mauno Koivisto. Samana päivänä kun vaalit voittanut Koivisto astui virkaansa tammikuussa 1982, lähti keskusrikospoliisista virka-apupyyntö valtiontalouden tarkastusvirastolle. Siinä pyydettiin tutkimaan keskustapuolueen ja sen yhdistys- ja säätiöverkoston rahaliikenne 1970-luvulla.

Arvoitukseksi jää, olisiko virka-apupyyntö jäänyt pöytälaatikkoon, mikäli presidentiksi olisi valittu Virolainen.

 

Noppa-jutussa tutkijoilla oli kovat piipussa ja tukeva selkänoja. Taustamiehenä vaikutti oikeuskanslerinviraston toimistopäällikkö Viljo Hakulinen, joka oli ollut mukana jo Salora-jutussa. Saloran johto oli 1970-luvulla pyrkinyt voitelemaan poliitikkoja ja virkamiehiä lahjastereoilla, -televisioilla ja -matkoilla.

Suomen Kuvalehti valitsi Viljo Hakulisen ”Vuoden henkilöksi” 1978 ja perusteli valintaansa nimenomaan hänen työllään Salora-jutussa ”puolueettomana virkamiehenä”.

Haastattelussa (SK 48/1978) Hakulinen paljasti, että häntä pyrittiin syrjäyttämään. Sitä Sorsan punamultahallitus yrittikin, mutta hanke tyssäsi eduskunnan vastustukseen.

Vuonna 1982 oikeuskansleriksi ja Hakulisen esimieheksi nimitettiin Kai Korte, joka ensi töikseen lupasi, että esiin tulleet talousrikokset selvitettäisiin pohjia myöten. Näin latu oli auki tutkimuksille, joista pian alettiin käyttää nimitystä ”rötösherrajahti”.

 

Ensimmäisenä valmistui poliisitutkinta keskustan rahankeruusta.

Tutkinnan mukaan keskusta oli luonut rahasammon kytkemällä rakennusliikkeiden aravarahoituksen keskustalle annettavaan puoluetukeen. Puolueen varainkeruu rakennusliikkeiltä organisoitiin ”kansallislounailla”, joita puolueen puheenjohtaja Johannes Virolainen oli järjestänyt 1970-luvun alkuvuosista alkaen.

Rahastuksessa avustivat lounaille osallistuneet asuntohallituksen keskustalainen rahoitusjohtaja Kalevi Sassi sekä puolueen kulloinenkin talouspäällikkö eli alkuvaiheessa Eero Rantakokko.

Lounaiden isäntänä Virolainen piti lounaan aluksi puheen ja rupatteli rakentajien kanssa. Sen jälkeen hän poistui ja asuntohallituksen Sassin johdolla puhuttiin rakentamisesta.

Rakennusliikkeiden maksettavaksi sovitut puoluetuet jyvitettiin maksettaviksi neliöperusteisesti. Rakennusliikkeille rakennettavaksi annetuille aravaneliöille laskettiin hinta, joka suoritettiin puoluetukena. Poliisi epäili, että puolueelle uskolliset virkamiehet ohjasivat vastineeksi valtion rahaa asuntohallituksen kautta rakennusliikkeille.

 

Nyt päämaali ei ollut rakennusliikkeissä eikä rikosnimikkeitä haettu siitä, millä perusteilla puoluetuet oli verotuksessa vähennetty.

Oikeuskansleri Korte ja kansliapäällikkö Hakulinen tukivat poliisia, jonka tutkimusten kärki oli suunnattu yhteiskunnan huipulle.

Puoluetukea käsiteltiin lahjuksina, joilla vaikutettiin poliitikkojen ja heidät virkoihin nimittäneiden virkamiesten päätöksiin.

Poliisi pidätti asuntohallituksen rahoitusjohtajana toimineen Sassin lisäksi toimistopäällikkö Markku Hainarin, jonka epäiltiin vääristelleen laskelmia siten, että puoluetukien vastineeksi rakennusliikkeet saivat valtiolta myös lainmukaista suurempaa tukea.

Jos Koiviston vaalivoitto antoikin tutkijoille rohkeutta lähteä keskustan ja Johannes Virolaisen jäljille, pian heiltä kysyttiin kanttia asettua presidenttiä ja pääministeriä vastaan.

Tutkinnat laajenivat nimittäin nopeasti demareiden suuntaan. Tampereen kaupungin demarijohdon epäiltiin ohjanneen urakoita rakennusliike Nopalle lahjuksia vastaan.

Tampereen kaupunginjohtaja Pekka Paavola (sd) sai raskaat syytteet mutta selvisi sakkotuomiolla. Häneen kohdistuneen tutkinnan käänteet kuitenkin antoivat osaltaan Noppa-jutulle paikan yhtenä Suomen ikimuistoisimmista poliittisen korruption skandaaleista.

 

Pekka Paavola oli noussut Tampereen kaupunginjohtajaksi 35-vuotiaana vuonna 1969. Vuonna 1972 hän toimi oikeusministerinä. Silloin julkisuudessa kiinnitettiin huomiota hänen ilman lupia rakennettuun kesämökkiinsä. Kohu vaimeni nopeasti oikeusministerin kerrottua aikeistaan siirrättää mökki pois tontilta.

Kymmenen vuotta myöhemmin Noppa-jutun tutkijoille paljastui, että Paavola oli saanut mökin pilkkahintaan rakennusliike Nopalta. Noppa oli myös huolehtinut tontin siirrosta, eikä Paavola ollut ilmeisesti joutunut maksamaan siirrosta mitään.

Mökin rakentaminen ja siirtäminen vuosikymmentä aikaisemmin katsottiin rakennusliikkeen kaupunginjohtajalle antamaksi lahjukseksi.

Keskusrikospoliisi kutsui Paavolan kuulusteluun kesäkuun alussa 1984. Huvilaa koskevat rikosepäilyt olivat vanhene- massa juhannuksena. Kuulusteluun odotettu Paavola jättäytyi sairauslomalle ja katosi tavoittamattomiin.

Poliisi teki Paavolasta etsintäkuulutuksen 5. kesäkuuta. Seuraavana päivänä alkoi demareiden puoluekokous, jonka puheenjohtajaksi Paavolaa oli kaavailtu. Keskusrikospoliisi teki Lahden poliisille virka-apupyynnön Paavolan pidättämiseksi puoluekokouksesta. Häntä ei kuitenkaan paikalla nähty.

Puoluekokouksesta on jäänyt elämään pääministeri Kalevi Sorsan lehdistöä moittiva ”infokratia-puhe”, jossa hän syytti lehdistön kaapanneen vallan yhteiskunnassa.

Infokratia-syytöksiä muistetaan nykyäänkin siteerata, kun lehdistöä syytetään ajojahdeista.

Huonommin muistetaan, että kimmokkeen puheelle antoi se, että se pidettiin puoluekokouksessa, josta poliisi etsi lahjusten ottamisen vuoksi etsintäkuulutettua entistä oikeusministeriä.

Paavola palasi julkisuuteen syyteoikeuden vanhenemisen jälkeen. Hän kertoi olleensa Keski-Euroopassa autoilemassa ja tietämätön kuulusteluista ja vanhenemisajoista.

Poliisin otteet raivostuttivat niin pääministeri Kalevi Sorsan kuin presidentti Mauno Koiviston. Loppuvuodesta 1984 alkoikin tapahtua.

Poliisin otteet raivostuttivat niin Sorsan kuin presidentti Koiviston.

Loppuvuodesta alkoikin tapahtua.

Demaritaustainen Helsingin yliopiston siviilioikeuden professori Aulis Aarnio hyökkäsi toistuvilla lehtikirjoituksilla etenkin komisario Sulo Aittoniemeä vastaan. Aarnio piti demarilehdistön julkaisemissa kirjoituksissaan Aittoniemeä epäpätevänä ja puolueellisena tutkimaan Noppa-juttua.

Lopulta sisäministeri Matti Luttisen (sd) johtama sisäministeriö hyllytti Noppa-juttua tutkineet Sulo Aittoniemen ja Kauko Laakkosen.

Poliisiylitarkastajan perustelut hyllytykselle toistivat Aulis Aarnion esittämiä näkemyksiä. Helsingin Sanomat käsitteli jouluaaton aattona 1984 kokonaisen sivun verran hyllytyspäätöksen omituisuuksia. Sekin tuli jutussa mainituksi, että Aulis Aarnio oli jo vuosien ajan antanut oman yrityksensä kautta lainopillista neuvontaa rakennusliike Nopalle.

Tutkinta jatkui uusien tutkijoiden voimin. Kaupunginjohtaja Paavolakin sai syytteen jopa vanhasta huvilajutusta, kun syyttäjä päätti syyttää häntä 15 vuoden ajan otetuista lahjuksista yhtenä jatkettuna rikoksena.

 

Noppa-juttujen syytteet kuivuivat suurelta osin kokoon. Niitä hylättiin eri oikeusasteissa joko vanhentuneina tai toteennäyttämättöminä.

Kalevi Sassi tuomittiin lahjusten otosta ehdolliseen vankeuteen. Lahjuksiksi katsottiin kuitenkin vain hänen henkilökohtaisesti saamansa hyöty.

Puolueelle kerättyjä rahoja oikeus ei pitänyt juridisesti lahjuksina, vaikka katsoikin Sassin tehneen rikoksen kerätessään puolueelle rahaa vastineeksi päätöksistä, joita hän virassaan oli tekemässä. Tältä osin Sassi tuomittiin virkarikoksesta.

Hovioikeuden päätös oli juridinen judo-liike, joka pelasti puoluepamput. Kun Sassin puolueelle keräämä raha ei ollutkaan lahjusrahaa, eivät puolueen entinen puheenjohtaja Johannes Virolainen tai entiset talouspäälliköt Rantakokko ja Reijo Vähätiitto olleet voineet syyllistyä yllytykseen lahjusrikoksessa.

Rantakokon hovioikeus katsoi avustaneen Sassia virkarikoksessa. Siitä ei kuitenkaan voinut puoluevirkailijaa – siis siviiliä – tuomita. Tämä johtui siitä, että yllyttäjä oli tuomittava samaan rangaistukseen kuin tekijä, ja virkarikoksen rangaistus oli viraltapano. Viratonta miestä taas ei voinut viralta panna.

Jutun ydin eli rakennusliikkeiltä tapahtuneen rahan keräämisen laittomuus tuli kuitenkin korkeinta oikeutta myöten koetelluksi.

Keskustapuolue joutui luovuttamaan 737 000 markkaa – nykyrahassa noin 240 000 euroa – valtiolle rikoshyötynä.

 

Teksti on toimitettu ote Salla Nazarenkon ja työryhmän kirjasta Korruptio Suomessa (Into Kustannus).