Venezuelasta ja Iranista tuli sisäpolitiikkaa

Eduskunnan istuntotauko päättyy vasta helmikuussa, mutta kuumana käyvästä poliittisesta keskustelusta sitä ei voisi päätellä.

Venezuelan tapahtumat, Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin puheet Grönlannista ja Iranissa laajenevat protestit maan hallintoa vastaan läikkyvät myös Suomeen ja pitävät poliitikot kiireisinä.

Ulkopoliittinen johto on ehtinyt joulun jälkeen harjoittelemaan, kuinka kieli pidetään keskellä suuta, kun Suomen merkittävin liittolainen tulkitsee kansainvälistä oikeutta vähintäänkin omintakeisella tavalla.

Tasavallan presidentin ja hallituksen ulkopoliittisen ykkösketjun eli niin kutsutun tp-utvan ulkopuolella keskustelu on lipsahtanut tuttuun tapaan pikemmin sisäpoliittiseksi kuittailuksi.

Lomatekemisenään kansanedustajat ovat alkaneet arvioida kollegoitaan ja pohdiskella, kuka on kenenkin puolella. He punnitsevat, kuka tuomitsee väärintekijät ja kannustaa oikeamielisiä. Viimeisimpänä hallituspuolueiden joukosta on syytelty vasemmisto-oppositiota Iran-sympatioista, ja näitä syytöksiä on myös torjuttu.

Samankaltaista nokittelua näkyi myös tammikuun alussa, kun Iranin sijaan katseet olivat Venezuelassa.

Suomen eduskunnasta löytynee tuskin lainkaan Iranin ajatollahin Ali Khamenein tai Venezuelan itsevaltaisen johtajan Nicolás Maduron ystäviä.

Näiden syytöksien konteksti lieneekin kansainvälinen. Näyttää jälleen kerran siltä, että suomalaiset poliitikot virittelevät muualta Euroopasta ja Yhdysvalloista tuotuja kulttuurisotia kotimaiselle näyttämölle – siitä huolimatta, että ne eivät talviseen Suomeen välttämättä kovin hyvin istu.

Venezuelan ja jopa Venäjän sekä Iranin toiminnalle on kyllä viime vuosinakin löytynyt ymmärrystä myös länsimaista. Tällainen ajattelu on Suomea suositumpaa kuitenkin Venäjän rajalta kauempana sijaitsevassa Euroopassa tai globaalissa etelässä.

Liikkeet puhuvat itse usein Yhdysvaltain ”imperialismin vastustamisesta”, kommentaattorit taas saattaisivat puhua vaikkapa tankieista tai campismin kannattajista. Näissä katsannoissa autoritäärisetkin hallinnot tai ääriliikkeet tuntuvat olevan hyväksyttävissä, kunhan ne vastustavat Natoa ja ”Yhdysvaltojen hegemoniaa”.

Euroopan parlamentissa nämä kiistat piirtyivät selvimmin esiin keväällä 2022, kun Venäjä aloitti hyökkäyssotansa Ukrainassa.

Tuolloin esimerkiksi suomalaiset vasemmistoliittolaiset asettuivat vasemmistoryhmässä Ukrainan tueksi, mutta kaikille eurooppalaisille puoluekollegoille ratkaisu ei ollut yhtä selvä. Asia aiheutti riitoja ryhmän sisällä, ja vaikutti myös osaltaan neuvotteluihin uuden vasemmistopuolueen perustamisesta kesän 2024 eurovaalien jälkeen.

Vaalien yhteydessä vasemmistoliiton tuolloinen puheenjohtaja ja nykyinen euroedustaja Li Andersson myös linjasi Suomen Kuvalehdelle, ettei hänen puolueensa voisi enää istua europarlamentissa samassa ryhmässä esimerkiksi Irlannin Clare Dalyn kanssa.

Sosiaalisessa mediassa suosittu Daly on puolustanut viime aikoina voimallisesti Venezuelaa ja kannattanut EU:n Iran-pakotteiden höllentämistä. Aiemmin hän tuli tunnetuksi vähintäänkin leväperäisestä suhtautumisesta Venäjään ja Syyrian aiempaan baathistiseen hallintoon. Dalyn ja Irlannin nykyisen presidentin Catherine Connollyn vierailu Syyriassa nousi uutisaiheeksi Irlannissa syksyn presidentinvaalien yhteydessä.

Kysymystä Dalyn jäsenyydestä ei koskaan tarvinnut ratkaista, sillä irlantilaiset pudottivat hänet europarlamentista samaisissa vuoden 2024 vaaleissa.

Vasemmiston lisäksi Khamenei-sympatioista on ehditty epäillä myös suomalaista mediaa. Tämäkään syytös ei liene kotimaista alkuperää.

Esimerkiksi Ruotsissa ja Britanniassa erityisesti poliittisen kentän oikealla laidalla herännyt epäily alkoi toistua kovin samanlaisena suomalaisessa somekeskustelussa parin päivän viipeellä. Kansanedustaja Martin Paasi (kok) jakoi viestipalvelu X:ssä arvion, että brittiläinen BBC ”vaikenisi” mielenosoituksista Iranissa ”islamistien kritiikin” pelossa.

”Olisiko tämä selitys myös Yleisradiolle ja Helsingin Sanomille?” Paasi kyseli.

Sekä Yle että Helsingin Sanomat ovat uutisoineet protesteista, mutta kriitikoiden mielestä ilmeisesti väärin ja liian vähän.

Uutisoinnin laajuuteen löytyy uskottavampiakin selityksiä kuin pelko ”islamistien kritiikistä”.

Yksi niistä on se, että yhteydet Iranista ulkomaailmaan on katkottu. Varmistettua tietoa on hankala saada.

”On hyvin, hyvin vaikeaa sanoa tarkkoja lukuja [vangituista ja haavoittuneista], koska yhteydet on katkottu. Nojaamme siihen, mitä aktivistit ja ihmisoikeusjärjestöt sanovat, mutta meillä ei ole laajempaa näkemystä siitä, mitä maassa todella tapahtuu”, arvioi esimerkiksi Financial Timesin Lähi-idän erikoistoimittaja Andrew England lehden podcastissa.

Sitten on tietysti vielä suomalaisen median omat heikkoudet. Uutistaloillamme ei ole vakituisia kirjeenvaihtajia alueella, jotka voisivat hankkia ensikäden tietoa. Panostuksia toimituksissa on tehty pikemminkin Yhdysvalloista kertovaan uutisointiin, jonka realitynomaisuus kiehtoo yleisöä.

Maakuntalehdet taas ovat nojanneet ulkomaanuutisoinnissaan Suomen tietotoimistoon STT:hen, joka karsii henkilöstöään. Omat vähäiset ulkomaantoimittajat lienevät olleet viime päivinä arktisen lähialueemme eli Grönlannin kimpussa.