Ajattele positiivisesti - vanhukset voivat olla myös kansakunnan rikkaus

kasvatus
Teksti
Juha Jaakkola
Julkaistu yli kolme vuotta sitten
Vanhukset
Kuvitus Janne Tervamäki.

Lasten kasvatuksessa on tunnetusti kolme keskeistä menetelmää, kiristys, uhkailu ja lahjonta. Suomalaisten aikuisten kasvatuksessa menetelmistä käytetyin on uhkailu. Jos ei tehdä näin, niin hukka meidät perii.

Suurimmat meitä vaanivat uhkat ovat julkisen talouden vaje ja väestön harmaantuminen. Kansakunta ajautuu perikatoon, koska valtion ja kuntien tulot eivät lähimainkaan kata menoja.

Tuhoa täydentää kestämätön huoltosuhde. Toisin sanoen yhä pienempi osa väestöstä elättää elämäntapaopiskelijoita ja julkisia sosiaali- ja terveyspalveluita herkeämättä kuluttavia senioreita.

Tämä kierre on katkaistava, ja työuria pitää pidentää alusta, lopusta ja keskeltä. Teoriassa yksinkertaisin ja tehokkain keino pidentää työuria on eläkeiän alarajan nostaminen esimerkiksi nykyisestä 63 vuodesta 65 vuoteen.

Sen sijaan, että henkilölle maksettaisiin kaksi vuotta eläkettä, hän maksaakin kaksi vuotta itse työeläkemaksuja. Työntekijä saisi ahkeruutensa palkkioksi parempaa eläkettä, mutta ilo siitä jäisi kaksi vuotta lyhyemmäksi.

Todellisen eläkeiän nostaminen ei ole kuitenkaan näin yksinkertaista. Kaikki eivät vain yksinkertaisesti jaksa. Tuskin työnantajakaan haluaa antaa henkilökunnalleen työtehoon katsomatta subjektiivista oikeutta työhön. Työtahti on alalla kuin alalla niin kova, että vanhat ja väsyneet jäävät nuorten jalkoihin.

Mutta ajatelkaamme positiivisesti. Ikääntynyt, eläkeiän saavuttanut väestö ei olekaan kansakunnan kirous, vaan rikkaus. Sitä se on monella tavalla.

Jo rahassa ja varallisuudessa mitaten eläkeläisillä on paljon annettavaa.

Varallisuus jakautuu epätasaisesti, mutta keskivertoeläkeläinen on lähes elinikäisen velkavankeutensa jälkeen maksanut asuntonsa ja usein myös kesämökkinsä. Finanssivarallisuuttakin hänellä alkaa olla rahasto- ja osakesijoituksina ja pankkitalletuksina.

Asunnot rahaksi

Suomessa on vasta viime vuosina kertynyt laajassa mitassa perittävää varallisuutta. Suomalaiset ja esimerkiksi ruotsalaiset ansaitsevat nykyisin suurin piirtein saman verran, mutta elämä on Ruotsissa ollut paljon väljempää kuin täällä, koska medelsvenssonilla on ollut käytössään jo useamman sukupolven yli karttunutta perintövarallisuutta. Sitä eivät esimerkiksi sodat ole pariinsataan vuoteen hävittäneet.

Nuoret eivät Suomessakaan nykyisin aloita opintojaan ja työelämäänsä samalla tavalla tyhjän päältä kuin viime sotien jälkeen syntynyt sukupolvi. Vanhemmat tukevat usein heidän opintojaan ja tarjoavat heille myöhemmin ilmaista lastenhoitoapua. Siitä on kaksinkertainen ilo. Elämän ahdistus ja kuoleman pelko väistyvät lapsen kanssa puuhatessa taka-alalle.

Nykypäivän eläkeläiset ovat oppineet myös hemmottelemaan itseään. He myös maksavat eläkkeistään veroja jopa suhteellisesti enemmän kuin työssä käyvät maksavat palkoistaan.

Eläkkeet eivät siis ole pois kansantaloudesta, koska ne menevät pääasiassa kulutukseen. Kalliita erikoissairaanhoidon palveluita eivät eläkkeelle jääneet tai jäävät suuret ikäpolvet vielä tarvitse.

Ja onhan sekin mahdollisuus olemassa, että eläkeläinen muuttaa tärkeimmän omaisuutensa, asuntonsa, rahaksi. Se tapahtuu niin sanotulla nurin päin käännetyllä asuntolainalla. Pankki maksaa asunnosta esimerkiksi kuukausittain käteistä ja saa asunnon haltuunsa vasta sitten, kun asukkaat eivät sitä enää tarvitse.

Jälkipolvi ei tästä järjestelystä ilahdu, mutta eipä sen myöskään tarvitse elättää vanhuksiaan.