Häviäjien voitto

Illat olivat pitkiä ja päihdehuuruisia. Öitä nukuttiin välillä rapuissa, lehtiroskiksissa tai kaverien nurkissa, tiimin vakiinnuttua vanhimman pojan asunnossa.

Oli tilanne mikä hyvänsä, rutiinista pidettiin kiinni.

Aikuisuuden kynnyksellä olleet Antti, Desa, Timi ja Joni tapasivat joka aamu kaupungin keskustassa olevalla kioskilla, ”Kipsalla”.

Yheksältä aamulla, Antti kertoi.

Timi jatkoi: Ne oli kovia aikoja, se oli kun töihin ois lähteny saatana.

Se oli kyllä ihan vitun raffia, Joni komppasi.

Kun Desan täydentämä nelikko oli koossa, lähdettiin ”pyörimään”.

Se tarkoitti kaupungilla liikkumista ja varkausmahdollisuuksien etsimistä. Illalla saalis juotiin ja poltettiin.

Aamuvarhain kokoonnuttiin ja aloitettiin uudestaan. Ensin työ, sitten huvit.

Ihan niinku peruskansalaiset, Desa sanoi.

Antti, Desa, Timi ja Joni eivät ole oikeita nimiä, vaan sosiologian tutkija Yrjö Kallisen keksimiä pseudonyymejä. Hänen sosiologian väitöskirjansa Puolimaailman pojat – Pienrikollinen alakulttuuri 2000-luvun alun Suomessa tarkistettiin Tampereen yliopistossa elokuussa.

Se on tiettävästi Suomen ensimmäinen pikkurikollisen elämäntapaa läheltä käsittelevä tutkimus. Lähin vertailukohta on Jussi Perälän väitöskirja Miksi lehmät pitää tappaa?, joka kuvaa Helsingin huumemarkkinoita. Rikollispiirien sisään yltävät tutkimukset ovat kansainvälisestikin harvinaisia.

Akateeminen kulttuuri on jo pitkään ohjannut tutkijanuralle mieliviä koostamaan väitöskirjansa englanniksi kirjoitetuista artikkeleista. Niitä työstetään usein ryhmissä. Tohtorinhattu irtoaa parillakin artikkelilla.

Kallinen teki tutkimustaan kymmenen vuoden ajan yksin ja kirjoitti tuloksista suomenkielisen kirjan.

Harvinaisen aiheen pariin ajoi mielenkiinto ”katukulttuuria” kohtaan.

”Olin kiinnostunut siitä, että minkälaista elämää kadulla aikaansa viettävät nuoret elävät”, Kallinen sanoo.

Pro Gradu -opinnäytetyössään hän käsitteli erilaisissa katukulttuuriryhmissä aikaa viettäneitä teinejä, esimerkiksi graffitimaalareita. Aineistoa tuotti etsivä nuorisotyö, jota Kallinen teki neljän vuoden ajan. Kaupungilla iltaisin pyörivien työntekijöiden on tarkoitus tarjota nuorille apua ja turvallista juttuseuraa.

Timiin Kallinen tutustui tuolloin, siis jo vuosia ennen väitöskirjaprojektia. Kun Timi esitteli tutkijan Antille, Desalle ja Jonille, yhteys syntyi spontaanisti.

”Se, että kaveri luotti minuun, oli muille merkki siitä, että hekin voivat tehdä niin. Asetelma kertoi myös siitä, kuinka tiivis poikien keskinäinen yhteys oli.”

Kallinen tarkastelee ”pienrikollisten” elämäntapaa alakulttuurina. Tuomitsemisen sijaan hän pyrkii ymmärtämään sen toimintalogiikkaa.

Tutkimusmenetelmänä on havainnointiin perustuva etnografia, keskeisenä aineistona poikien haastattelut. Vuosina 2015–2018 tutkija jututti poikia eri kokoonpanoissa 44 tunnin ajan. Antti, Desa, Timi ja Joni olivat silloin noin 25-vuotiaita. Valtaosan kuvailemistaan teoista he olivat tehneet 17–20-vuotiaina.

Haastatteluja tehtiin baareissa, puistoissa ja vankilassa. Välillä olosuhteet aiheuttivat haasteita.

”Oli kertoja, jolloin voimakas päihtyneisyys tai amfetamiinipsykoosi teki haastattelemisesta mahdotonta”, Kallinen sanoo.

Lyhin sessio kesti vain puoli tuntia. Haastateltava oli paennut vankilasta. ”Hän oli niin hermostunut, ettei malttanut pysyä paikallaan.”

Pojat olisivat olleet valmiita ottamaan tutkijan mukaan ”pyörimään”. Osallistuva havainnointi jäi tekemättä tutkimuseettisistä syistä.

Pojat puhuivat Kalliselle alusta asti hyvin avoimesti. He olisivat antaneet luvan käyttää itsestään oikeita nimiä, mutta tutkija halusi suojella kohteitaan. Väitöskirjassa ei nimetä edes poikien kotikaupunkia, ainoastaan kerrotaan sen olevan ”suurehko kaupunki Etelä-Suomessa”.

Yhdessä kohtaa raja tuli vastaan. Kun Kallinen tiedusteli mahdollisuutta haastatella poikien vanhempia, vastauksena oli niin jyrkkä ei, että hän hätkähti.

Pienrikollisia, kantasuomalaisia poikia yhdistivät samassa naapurustossa varttuminen ja monin tavoin haastava lapsuus.

Timi ja Antti olivat tunteneet ”muksusta asti” ja viettäneet alakouluikäisinä kesiä Pelastusarmeijan lomakodissa.

Se oli vittu lomaa vaan vanhemmille, Antti kertoi väitöskirjahaastattelussa.

Niin että ne pääsee vittu terdelle, Timi jatkoi.

Huostaanotot, sijaisperheet ja koulukodit olivat tuttuja kaikille pojille.

Siel tappelee kyllä niitten muitten jätkien kaa, mut se ny kuuluu varmaan siihen asiaan, Joni kuvaili koulukotielämän alkuvaiheita.

Timi muisteli sijaisperhettään ihan vitun natsilaksi.

Lastenkotilasten annettiin tietää paikkansa jo ala-asteiässä.

Koko kylä tiesi, et siellä oli kaikille saatanan ipanoille jo toitotettu tyyliin et meiän kaa ei saa leikkiä. Me ei saatu leikkiä kenenkään muksujen kanssa, et me jouduttiin leikkimään aina keskenämme, Timi muisteli.

Antti kertoi tarkkailuluokan opettajan kehottaneen lapsia kopiomaan kirjoista tekstiä vihkoon. Muuta opetusta ei pojan mukaan ollut.

Marginalisointi ja sijaishoitopaikkojen tiukat säännöt lietsoivat kapinahenkeä.

Sä halusit haistattaa enemmän vitut, Timi kuvaili.

Teini-ikäiset pojat alkoivat karkailla ja viettää aikaa kaupungin keskustassa. Siellä elanto piti hankkia itse.

Pikkurikollisen työpäivä noudatti samankaltaisia rutiineja.

Aamuvarhaisella kohmelossa ”Kipsalle”. Ensimmäiseksi helppoa saalista.

Yksi pojista saattoi kiivetä paikallisen yökerhon takapihalle ja heitellä muille tyhjiä pullokoreja. Niiden panteilla sai aamukaljat juoksematta.

Sitten hajaannuttiin kaupungille etsimään suurempaa saalista: kauppojen takahuoneista, koulujen liikuntasalien pukuhuoneista, hetkeksi valvomatta jätetyistä kassalippaista.

Lounas syötiin usein ammattikoulun ruokalassa, jossa poikia ei erottanut oppilaista. Lähtiessä risat kengät vaihdettiin aulassa uudempiin ja selkään napattiin naulakosta reppu.

Pojat puhuivat ”varkaan katseesta”. Se tarkoitti kykyä tunnistaa yhdellä silmäyksellä uhat ja mahdollisuudet.

Aina piti olla valmis juoksemaan. Suurin riski siihen oli kaupoissa, joissa omistaja työskenteli itse. Kauppiaskaupat on ihan hulluja, yksi pojista kertoi tutkijalle.

Kun kaduista tuli koti, pojat oppivat lukemaan kaupunkia tarkasti. Hyödylliseksi osoittautui esimerkiksi havainto toimistorakennuksen rapusta, jonne pääsi painamalla samaan aikaan kahta ovisummeria.

Hehehe, se oli hyvä rappu. Siel nukuttiinkin muuten, Timi muisteli.

Desa jatkoi: Joo ja kaikkee muuta. Se oli meidän rappu.

Varkaan kannattaa sovittaa päivärytminsä lainkuuliaisen yhteiskunnan mukaisesti.

Liikkeet on aamulla auki ja sillon sinne on mentävä kun se on auki, Timi selitti.

Antti täydensi: Ja sillon kun ihmiset käy syömässä, niin sillon on hyvä käydä katteleen.

Jos päivän aikana ei ollut ”natsannut”, kierrosta jatkettiin illalla ja reviiriä laajannettiin erilaisia liikuntapaikkoihin, messuhalleihin ja seurakuntasaleihin.

Haastatteluissa puolimaailman pojat palasivat usein elämäntavan kuluttavuuteen.

Välillä oli ihan lasten leikkiä, mutta suurin osa oli sellasta saatana, ku mä nyt muistelen, kuinka paljon tuolla on, kuinka vitun monta kilometriä sitä on kävelty, Timi kuvaili.

Suurin osa saaliista oli pieniä, mutta haaveissa siinsivät suuremmat apajat, poikien slangissa ”jackpotit”. Ruokahalun kasvaessa he murtautuivat yöaikaan nuorisotiloihin ja työmaille ja ottivat mukaansa videotykkejä tai työkaluja.

Tutkija Kallisesta varastelussa ei ollut kyse puhtaan välineellisestä ammattirikollisuudesta, vaan ajelehtimisen seurauksena syntyneestä elämäntavasta.

Katupoikaimagoon kuului valmius puolustaa itseään nyrkein ja päihtyneenä osa pojista oli kärkkäitä haastamaan riitaa. Saaliin hankkimiseen väkivaltaa ei käytetty.

Ryöstökeikkojen tarkempi suunnittelu olisi tuonut parempia tienestejä, mutta pojista se olisi myös pilannut spontaaniin ja yhteisölliseen elämäntapaan liittyvää hohtoa.

”Silloinkin kun pyöriminen on pelkkää puurtamista, se kohdataan yhdessä”, Kallinen kiteyttää väitöskirjassaan.

Raskaaseen elämäntapaan sitoivat myös sen tarjoamat toistuvat adrenaliinipiikit.

Se oli oikeesti iso osa sitä, varsinkin nuorempana, se jännitys oli, kiksit. Kyllä. Siitä tuli semmonen, sai jännittää oikeen et ’tulispa nyt poliisit niin pääsis juoksee’. Hehehee, Desa kuvaili.

Porukassa toimimisen logiikkaan kuului se, että päivän saalis jaettiin. Se vähensi riskiä jäädä osattomaksi.

Kun rahaa oli, sillä juhlittiin vimmalla, jota Yrjö Kallinen kuvailee ”hyperkonsumeristiseksi”. Baareissa kestitettiin myös kavereita, jotka eivät olleet osallistuneet varasteluun.

Saaliin näyttävällä hummaamisella on rikollispiireissä pitkä historia, Kallinen arvioi. Hän viittaa Heikki Ylikankaan tutkimukseen 1820-luvun Nurmijärvellä toimineesta rikollissakista.

”Saalista saatuaan hekin järjestivät näyttäviä peijaisia”, Kallinen sanoo.

Puolimaailman pojat olivat useimmiten ”köyhiä ja kipeitä”. Juhliessa ankea todellisuus kääntyi hetkeksi ylösalaisin. Hetken aikaa elämä oli ylenpalttista ja ylenkatseisiin tottuneet pojat huomion keskipisteitä.

”Karnevaalissa kerjäläisestä tulee kuningas”, Kallinen sanoo.

Kun elämä pyörii päihtymisen ympärillä, herää kysymys, onko ”pikkurikollinen elämäntapa” vain seurausta addiktiosta. Alkoholin lisäksi puolimaailman poikien päihderepertuaariin kuului kiinteästi kannabis, myöhemmin myös amfetamiini.

”Päihteidenkäyttö ei missään tapauksessa ole merkityksetöntä tämän elämäntavan selittäjänä”, Kallinen sanoo.

Sosiologi ei ole kiinnostunut riippuvaisuudesta, vaan toiminnasta, jota se aiheuttaa. Kallisesta addiktio ei ole perimmäinen syy pienrikolliseen elämäntapaan päätymiselle tai sinne jäämiselle.

Tutkijan analyysin mukaan Timin, Antin, Jonin ja Desan toimintaa selittää ennen kaikkea tarve kuulua johonkin.

”Veljeys.”

Kun on lapsesta asti opetettu häpeämään taustaansa, kaipasi seuraan, jossa muilla oli samanlaisia kokemuksia.

Sun ei tarvinnu selitellä koko ajan, Timi sanoi. Hän jatkoi: Sut hyväksyttiin siinä semmosena kun sä vittu olet.

Vaikka koko elämäntapa perustui väärintekemiseen, veljeskunnan sisällä vallitsivat tarkat säännöt. Kavereille ei tehty pahaa, eikä heiltä varastettu. Kun jäätiin kiinni, kavereita ei vasikoitu.

Tiimin jäseniltä edellytettiin ammattitaitoa, jossa keskeistä oli paineensietokyky. Välillä pyörimään otettiin myös nuorempia poikia, mutta keikkojen aikaisen hermoilun takia he eivät saaneet jäädä tiimiin.

Veljeskunnan etiketti asetti rajoja myös päihteiden käytölle.

”Riippuvuus tekee ihmisistä itsekkäitä ja aiheuttaa siksi usein sosiaalisten sääntöjen rikkomista”, Kallinen sanoo.

Väitöstutkimuksessa mainitaan myös poikaporukan viides jäsen Veka.

”Hänen päihteiden käyttönsä ajautui pisteeseen, jossa enää oma etu merkitsi.”

Kun addiktio vei voiton solidaarisuudesta, Veka potkittiin pois veljeskunnasta. ”Viimeinen tikki oli se, että hän oli muiden selän takana rehvastellut huijanneensa heitä.”

Kallinen seurasi kohteitaan vuosina, jolloin he hakivat loppuelämälleen suuntaa.

Kaksi päätyi syvemmälle rikolliseen elämään. Kaksi lopetti pyörimisen riittävän ajoissa.

Toinen heistä sai nuorena lapsen.

”Toinen oli jo joutumassa vankilaan, mutta vältti sen, kun yksi kavereista otti kontolleen paljon muidenkin poikien tekemiä rikoksia.”

Rikolliseen elämään jäänyt kaksikko oli enemmän vankilassa kuin vapaalla. Se hajotti porukan ja söi pyörimisen mielekkyyttä muilta.

Kun veljet eivät olleet enää vieressä, jännitystä ja äärikokemuksia tuottavasta elämäntavasta luopuminen helpottui. Päihderiippuvuus ei ollut niin voimakasta, että se olisi yksin ajanut pyörimään.

”Kaikki eivät halunneet tehdä näitä hommia itsekseen.”

Suomalaissosiologin havainnot yhteiskunnan ulkopuolelle ajautuneista pojista ovat samanlaisia kuin 1950-luvun Yhdysvalloissa ja 1970-luvun Britanniassa tehdyissä klassikkotutkimuksissa.

Rikolliset alakulttuurit vetoavat eniten työnväenluokkaisiin poikiin, joita muu elämä kolhii. Puolimaailmassa normit käännetään nurin ja häviäjistä tulee edes hetkeksi voittajia.

Puolimaailman pojat on perustutkimusta. Se ei pyri tarjoamaan toimenpidesuosituksia.

”Helppo toki sanoa, että mahdollisimman tasa-arvoisten lähtökohtien luominen ja harrastusmahdollisuuksien järjestäminen kaikille nuorille vähentävät syitä päätyä rikolliseen elämäntapaan”, Yrjö Kallinen sanoo.

Hän pitää edelleen satunnaisesti yhteyttä tutkimuskohteisiinsa. Hankalan taustan lisäksi heitä yhdistivät tutkijan mukaan voimakas yritteliäisyys ja halu määrätä itse omista asioistaan.

”Jos lähtökohdat olisivat olleet toiset, nämä kaverit olisivat saattaneet ponnistaa pitkälle.”