Voisiko Venäjä oikeasti
hyökätä Suomeen? Kyllä, jos uhkaa arvioidaan sotilaallisen varautumisen perusteella. Moni tutkija ja asiantuntija kieltäytyi vastaamasta kysymykseen, neljä suostui.
11
MIN
Olen pahoillani, mutta…
Tämä ei ole erikoisosaamisaluettani…
Ehkä joku muu…
Onko todennäköistä, että Venäjä hyökkää Suomeen? Kysymys on yksinkertainen, mutta juuri kukaan ei halua vastata siihen.
…ei nyt tule mieleen ketään.
Kysymys on liian yksinkertainen, tietenkin se on. Eivät tutkijat ole ennustajia. Miksei saman tien soittelisi meediolinjoille.
Se on myös vähän lapsenomainen. Ulko- ja turvallisuuspolitiikasta kuuluu puhua arvoituksellisesti, tahallaan hämärästi. Tietyllä sanastolla. Toimintaympäristön muutokset, prioriteettien toimeenpaneminen, naapuruston jännitteet ja epävakaus, arvopohjainen realismi.
Yhteensä kaksitoista tutkijaa ja asiantuntijaa kieltäytyy. Osa on lomalla, osa muuten vain kiireisiä, osa sanoo suoraan, ettei halua ottaa kantaa.
Neljä suostuu.
Pelottelu alkoi jo ennen varsinaista hyökkäystä.
Iltalehti oli matkustanut Ukrainaan viikkoa ennen kuin Venäjä aloitti täysimittaiset sotatoimet Ukrainassa, ja kannessa spekuloitiin: ”Venäjälle ei riittäisi pelkkä Ukraina”.
Hyökkäyspäivänä, 24. helmikuuta 2022, kannessa varoitti synkkä ulkoministeri Pekka Haavisto: ”Sotilaalliseen voimankäyttöön Suomea vastaan on varauduttava”.
Sittemmin lööppejä ja otsikoita on tehtailtu tasaiseen tahtiin.
Nämä voivat olla Venäjän seuraavat kohteet. Nämä alueet Putin haluaisi vallata. Tämän vuoksi Venäjä on uhka Suomelle. Näin Venäjä voisi uhata Suomea. Saksalaiskenraali: Putin voisi hyökätä Suomeen. Putinin kosto oli myös viesti Suomelle. Suomi on Putinin tähtäimessä.
Suomen valtionjohdon kanta on ollut koko ajan sama. Suomeen ei kohdistu erityistä sotilaallista uhkaa, puolustusselontekoon on kirjattu, mutta uhkaan on varauduttava ja puolustusta vahvistettava.
Vielä puolitoista vuotta sitten Puolustusvoimain komentaja Janne Jaakkola arvioi, että oli hyvin epätodennäköistä, että Venäjä pyrkisi testaamaan Naton 5. artiklaa. Turvatakuuartiklaa, jonka takia Suomi liittyi nopeasti ja harvinaisen yksimielisesti sotilasliittoon.
Silti itärajaa on pidetty kokonaan suljettuna jo lähes kaksi vuotta. Rajalle rakennetaan 200 kilometrin pituista esteaitaa. Rajan läheisyydessä asuminen pelottaa. Alle 30-vuotiaista itäsuomalaisista 44 prosenttia kertoi olevansa huolissaan turvallisuustilanteesta. Moni oli pohtinut, voisiko oma kotikaupunki joutua ensimmäisenä hyökkäyksen kohteeksi.
Tämän vuoden alussa valtionjohdon sävy muuttui. Pääministeri Petteri Orpo (kok) sanoi haastattelutunnilla, että on täysin mahdollista, että Venäjä testaisi 5. artiklaa. Olisi myös täysin mahdollista, että hyökkäys kohdistuisi Suomeen.
”Eurooppaa ei puolusteta Länsi-Euroopassa nykyistä selkeää Venäjän-uhkaa vastaan vaan täällä Suomessa, Baltiassa ja Itämeren maissa”, Orpo sanoi.
Kesäkuussa eduskunta hyväksyi Suomen irtautumisen jalkaväkimiinat kieltävästä Ottawan sopimuksesta.
Nato päätti, että jäsenvaltiot nostavat puolustusmäärärahoja viiteen prosenttiin bruttokansantuotteesta vuoteen 2035 mennessä. Se oli Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin vaatimus. Kaksi prosenttia ei enää riittäisi.
Venäjän uhka ei ole häviämässä mihinkään, vaikka sota Ukrainassa päättyisi, Naton pääsihteeri Mark Rutte sanoi. Pikemminkin: Venäjä saattaisi olla valmis käyttämään sotilaallista voimaa Nato-maata vastaan jo viiden vuoden kuluttua.
”Siis viiden vuoden”, Rutte toisti.
Kun saksalainen turvallisuuspolitiikan tutkija Carlo Masala julkaisi heinäkuussa skenaariokirjan siitä, miten Venäjä voisi heikentää Natoa hivuttautumalla Viroon, suomalaisten ensimmäinen kysymys oli: entä jos niin tapahtuisikin Suomelle?
Sergei Medvedev hymähtää.
”Pikemminkin asetelma on toisinpäin. Jos Suomi haluaisi hyökätä Venäjälle, nyt olisi oikea aika.”
Medvedev puhuu videoyhteydellä Prahasta. Hän on pitkän linjan Venäjä-tuntija, kärkäs kommentaattori, joka on työskennellyt toimittajana ja tutkijana ympäri Venäjää ja Eurooppaa. Takana näkyy kirjahylly, jonka keskelle on asetettu Aleksei Navalyin omaelämäkerta.
”Venäjä haluaa Suomen ajattelevan, että se olisi hyökkäämässä. Se on psykologinen, ei sotilaallinen uhka. Venäjä haluaa näyttäytyä arvaamattomana, irrationaalisena ja moraalittomana toimijana, joka saattaa tehdä mitä tahansa.”
Kun Ukrainan sota alkoi, Venäjä julisti Medvedevin ulkomaiseksi agentiksi. Hän lähti maasta ja työskentelee nykyään Kaarlen yliopistossa Itä-Euroopan tutkimuksen apulaisprofessorina.
Viime vuosina Medvedev on julkaissut parikin kirjaa Vladimir Putinin Venäjästä. Niiden pääteesi on, että sota on Venäjälle normaalia. Maa ei koskaan ole päässyt eteenpäin imperialistista päähänpinttymistä, löytänyt paikkaansa rauhanomaisessa maailmanjärjestyksessä. Militarismi ja isovenäläisyys ovat ikään kuin juurtuneet sen psyykeen.
Silti Venäjä otetaan muualla maailmassa liian vakavasti, Medvedev sanoo. Sitä ajatellaan edelleen suurvaltana, vaikka se on vain keskikokoinen maa, jonka talous on pienempi kuin Texasin osavaltion.
Erityisesti Suomessa Venäjällä on mittaluokkaansa suurempi painoarvo. Se on ymmärrettävää, Medvedevin mielestä itsestään selvää, onhan Suomella Venäjän kanssa pitkä raja ja traumaattinen historia.
1990-luvun lopussa, kun Medvedev työskenteli vierailevana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa, hän kirjoitti artikkelin Venäjästä Suomen alitajunnassa.
Se on lennokas, psykoanalyysin ryydittämä kuvaelma Venäjästä Suomen viettipohjana, idinä. Venäjän pelko on niin syvästi juurtunut suomalaisten kollektiiviseen mielenmaisemaan, että siitä on tullut välttämätön osa kansallista narratiivia ja itseymmärrystä. Pelko on luonteeltaan psykologista, ei välttämättä todellista. Silti se vaikuttaa käyttäytymismalleihin ja poliittisiin päätöksiin.
”Ajattelen edelleen, että se pitää paikkansa”, Medvedev sanoo.
”Suomi voi olla melko rationaalinen ja pitää länttä ikään kuin yliminänä, superegona, moraalisena ylärakenteena. Mutta jossain alla, pimeässä, määrittävänä tekijänä vaanii aina pelko Venäjää kohtaan.”
Venäjä käyttää pelkoa hyväkseen. Se on arvokkaampi vientituote kuin öljy.
”En silti usko, että Venäjä voi uskottavasti uhata Suomea.”
Kaikki voimavarat on keskitetty Ukrainaan, ja sielläkin on vaikeaa. Toiseen suurhyökkäykseen ei ole varaa eikä miehiä. Rintamalle on nytkin jouduttu lähettämään pohjoiskorealaisia ja syyrialaisia.
Eikä Suomi ole Venäjän arkkivihollinen, Medvedev sanoo. Saattaisi olla vaikeaa saada venäläiset ajattelemaan, että juuri Suomi on vihollinen. Puola tai Britannia, niistä on helpompi väittää niin, mutta Suomesta?
Ja mitä tapahtui, kun Suomi liittyi Natoon? Venäjällä oli yhtäkkiä 1 300 kilometrin raja Naton kanssa.
”Silti: ei mitään.”
Venäjä ei ehkä ajattele Suomea niin paljon kuin Suomessa kuvitellaan, Mark Galeotti sanoo.
”Ei ole osviittaa, että Suomi olisi sellainen timantti kruunussa, jota ehdottomasti kaivattaisiin.”
Galeotti on Venäjän turvallisuuspolitiikkaan ja tiedusteluun erikoistunut brittiläinen historioitsija ja University College Londonin kunniaprofessori. Hänkin on tehnyt pitkän uran eri yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa ja kommentoi viikoittain Venäjä-asioita The Timesissa.
”Venäjä otti Suomen liittymisen Natoon hyvin, hyvin kevyesti, sillä sen sotilaallinen suunnittelu on perustunut siihen, että vaikka Suomi ei ollut teoriassa Naton jäsen, se oli sitä käytännössä.”
Vaikka Venäjä ei reagoinut niin voimakkaasti kuin pelättiin, jotain kuitenkin tapahtui.
Se alkoi päästää turvapaikanhakijoita rajalle. Mitätöidä viisumeita. Sulkea suurlähestystön pankkitilejä ja sitten konsulaatit kokonaan. Se ryhtyi tuuttaamaan Suomea mustamaalaavaa propagandaa valtiontelevisiossa ja epämääräisillä nettisivustoilla. Se pystytti Moskovan Suomen-lähetystön eteen näyttelyn ”russofobian synnystä Suomessa” ja tehtaili dokumentin Mannerheimista ”suomalaisten natsien kunniajohtajana”.
Turvallisuusneuvoston varapuheenjohtaja ja entinen presidentti Dmitri Medvedev kirjoitti, että Suomi on vihamielinen maa, Leninin virhe.
Sergei Medvedev pitää näitä rutiininomaisina propagandaoperaatioina, joihin kukaan tuskin on kummemmin kiinnittänyt huomiota.
Galeotin mielestä olisi älyvapaata suhtautua tosissaan mihinkään, mitä entinen presidentti sanoo tai kirjoittaa. Medvedev on pelkkä hallitsematon humalainen tviittajilija, hän sanoo, täysin vailla valtaa.
”Hän on yrittänyt keksiä itsensä uudelleen jonkinlaisena haukkamaisena kovalinjalaisena ja sanoo kaikenlaista päätöntä. Samalla tavalla kuin valtiontelevision iltaohjelmissa sanotaan kaikenlaista päätöntä. Sellaisen vakavasti ottaminen olisi suuri virhe.”
Hänestä on äärimmäisen, hirvittävän epätodennäköistä, että Venäjä hyökkäisi Suomeen. Monestakin syystä.
Ensinnäkin, ei ole mitään merkkejä siitä, että Putin pitäisi Venäjää jollain tavalla vajaana ilman Helsinkiä.
Toiseksi, Venäjä ei pysty hyökkäämään minnekään ennen kuin Ukrainan sota päättyy. 95 prosenttia sen kenttäjoukoista on sidottu Ukrainan rintamalle, eikä sillä ole vara-armeijoita. Armeijan uudelleenvarustamiseen menisi vuosia. Ei kahta tai kolmea, vaan ennemminkin kahdeksan, Galeotti sanoo.
Kolmanneksi, Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan kyllä tiedettiin. Siitä oli tiedustelutietoa, jota ei vain haluttu uskoa. Erityisesti Ukraina ei halunnut uskoa ennen kuin oli liian myöhäistä. Nyt tietoihin, jos sellaisia olisi, suhtauduttaisiin eri tavalla.
”Suomi on varautunut hyvin, eikä vähiten aiemman Nato-liittoutumattomuutensa vuoksi. Se on toiminut sellaisesta oletuksesta käsin, ettei sillä ole sotilasliittoa takanaan. Suomi on aika hyvässä tilanteessa.”
Jos aikoo testata Naton kyvykkyyttä, miksi valitsisi maan, joka ei ole missään vaiheessa vähentänyt puolustuksestaan?
Galeotti on toistuvasti kritisoinut eurooppalaisten johtajien mustavalkoisuutta ja nyanssittomuutta Venäjä-asioissa. Hänestä sellainen aliarvioi kansalaisten ymmärryskykyä.
Pitäisi ymmärtää, että Venäjä kokee käyvänsä puolustussotaa. Putinille länsi ja Nato ovat aggressiivisia imperialisteja, jotka uhkaavat Venäjän olemassaoloa, ei toisinpäin. Länsi yrittää varastaa Ukrainan Venäjän vaikutuspiiristä, kääntää sen sitä vastaan. Jokainen vihjaus vallanvaihdosta ruokkii vainoharhaisuutta.
Ymmärtäminen ei ole sama asia kuin hyväksyminen, eikä poliittisia yksinkertaistuksia tulisi käyttää kyynisesti hyväksi.
Esimerkiksi nyt pääsihteeri Mark Rutten puheet Venäjän hyökkäyksestä Nato-maahan viiden vuoden sisällä. Monet Euroopan maat ovat laiminlyöneet puolustustaan, kyllä, mutta Rutten lausunnot ovat Galeottin mielestä ”apokalyptisiä ja epäuskottavia”.
Puolustusmenojen nostamista perustellaan liioitelluilla uhkakuvilla, vaikka niissä on kyse lähinnä Yhdysvaltojen tyynnyttelemisestä.
”Olen ollut hyvin pettynyt Rutten ulostuloihin. Niillä yritetään pelotella maita riviin. Käyn usein Naton taustatilaisuuksissa ja puhun ihmisten kanssa epävirallisesti, eikä missään ole edes vihjattu, että olisi jotain todella huolestuttavia tietoja, joita ei voida kertoa.”
Lopulta perimmäinen syy ajatella, että Suomi ei ole Venäjän sotilaallisen hyökkäyksen kohteena, on melko yksinkertainen.
Suomi ei ole Ukraina.
Ei, vaikka suomalaiset ministerit puhuvat ”meidän sodastamme”, ei, vaikka presidentti Alexander Stubb samastaa mielellään talvi- ja jatkosodan Ukrainan nykytilanteeseen.
Yhdysvaltalainen historioitsija Paul Werth on vastikään saanut valmiiksi kirjan Venäjän alueellisesta laajentumisesta. Sen nimi on How Russia Got Big, miten Venäjästä tuli suuri. Se käy läpi rajamuutokset 1300-luvulta tähän päivään. Alue on edelleen valtava, suurempi kuin Pluto.
Werth aloittaa kirjansa siitä, mistä Putin usein aloittaa perustelunsa. Kiovan Rusista. Putinilla on tapana pitää puuduttavia historiallisia katsauksia siitä, miksi Ukraina ei ole oikea valtio ja miten ukrainalaiset eivät ole oikea kansa.
”Hänhän piti aiheesta puolituntisen esitelmän Tucker Carlsonin haastattelussa, eikä suurimmalla osalla katsojia ollut varmaankaan mitään käsitystä, mistä hän puhui”, Werth sanoo videoyhteydellä Las Vegasista. Yhdysvaltalainen konservatiivitelevisiojuontaja on ainoa länsimainen toimittaja, jolle Putin on puhunut hyökkäyssodan aikana.
Tosiasiassa keskiaikainen Kiovan Rus ei ole sen enempää Venäjä kuin Ukraina tai Valko-Venäjänkään. Se ei ole mikään niistä, tai sitten se on kaikkien yhteinen edeltäjä, Werth kirjoittaa.
Werthin mielestä ajatus siitä, että Venäjä pyrkisi jatkuvasti laajentumaan, on historiaton. Aluevaltausten motiivit ovat vaihdelleet eri aikoina, eikä niitä voi irrottaa ympäröineestä todellisuudesta.
Joitakin toistuvia piirteitä on silti nähtävissä. Taloudelliset syyt, totta kai, kuten kauppareittien kontrolloiminen, ja toisaalta tietynlainen opportunismi. Kun mahdollisuus laajentumiseen on tullut eteen, siihen on tartuttu.
Putin käyttää historiaa valikoivasti ja puolueellisesti omiin tarkoituksiinsa, Werth sanoo, eikä hän vaikuta olevan kovin hyvin perillä asioita. Erityisesti viimeiset 35 vuotta tuntuvat unohtuneen ajanlaskusta kokonaan.
”Pitää aina suhtautua skeptisesti, kun käytetään historiallisia argumentteja nykyhetken perustelemiseen.”
Ei silti ole syytä ajatella, etteikö Putin ja hänen lähipiirinsä aidosti uskoisi tulkintoihinsa. Niissä Suomen ja Ukrainan välillä on perustavanlaatuinen ero.
”Suomeen ei koeta kulttuurista yhteyttä. Ukrainalla on täysin oma, valitettava erikoisasemansa”, Werth sanoo.
Kukaan kolmesta, Medvedev, Galeotti tai Werth, ei usko, että Venäjä olisi aikeissa tulla Suomen rajan yli.
Silti he kaikki näkevät, että pienemmät operaatiot ovat todennäköisiä. Häirintä, vakoilu, hybridivaikuttaminen, vaikutusyritykset.
Sellaiset ovat realistisesti toteuttavissa.
Tampereen rauhan- ja konfliktintutkimuksen keskuksen johtaja Marko Lehti sanoo samaa. Hyökkäys Ukrainaan aiheutti tunteen, että Suomi saattaisi olla seuraavana listalla, ja Nato-jäsenyys palautti luottamuksen siihen, että tilanne oli hallinnassa.
Nyt uhkana on Naton testaaminen, mikä tuskin kohdistuisi Suomeen.
Samalla voi kysyä, varaudutaanko Suomessa oikeaan asiaan.
”Asevarustelukierteen avaamisella on harvoin ollut rakentavia vaikutuksia”, Lehti sanoo.
”Jos se nähdään ainoana keinona, suljetaan muut keinot pois.”
Vaarana on, että varustelu kääntyy itseään vastaan. Uhan korostaminen lakkaa jossain vaiheessa luomasta turvaa. Se alkaa aiheuttaa turvattomuutta.
”Nythän ollaan pikkuhiljaa tilanteessa, että jo Turun junaratakin on puolustushanke.”