Taas löytyy tahtoa

Viime marraskuussa joka kotiin Ruotsissa jaettiin keltainen vihko. Om krisen eller kriget kommer (”Jos kriisi tai sota iskee”) -esitteellä oli vakava varoitus:

Elämme levotonta aikaa. Maailmalla riehuu sotia. Terrorismia, kyberhyökkäyksiä ja harhaanjohtavaa tietoa käytetään vahingottamaan meitä ja vaikuttamaan meihin. Voidaksemme vastata näihin uhkiin, meidän täytyy pysyä yhtenäisinä ja kantaa vastuuta maastamme. Jos joudumme hyökkäyksen kohteeksi, kaikkien on autettava puolustamaan Ruotsin itsenäisyyttä ja demokratiaa.

Varoituksen jälkeen vihkossa käytiin piirroskuvituksin läpi, miten kansalaisten tulisi erilaisissa kriiseissä toimia. Ilmahyökkäyksen sattuessa tulee välittömästi siirtyä väestönsuojaan. Myös kellarit, autotallit ja metroasemat tarjoavat suojaa ilmahyökkäyksen aikana.

Joka kodin hätävaran, yleisten vaarasignaalien ja ensiaputaitojen lisäksi vihkossa käytiin läpi Ruotsin aseellisen puolustuksen perusasiat, myös Nato-jäsenyys. Jos yhtä jäsenmaata vastaan hyökätään, liittolaiset tulevat avuksi. Yksi kaikkien, kaikki yhden puolesta.

Vastaavia kansalaisten sotatilan oppaita jaettiin Ruotsissa toisesta maailmansodasta kylmän sodan vuosiin, kunnes niiden painaminen katsottiin tarpeettomaksi.

Vuonna 2018 vihkojen julkaiseminen aloitettiin uudestaan, ja 2024 opas upposi jo kriisitietoiseen maaperään. Edellinen vihko jaettiin keskelle puolustuspoliittista debattia, mutta nyt Ruotsi tuntui koonneen rivinsä: Se on liittynyt laajalla kansan hyväksynnällä Naton jäseneksi, ja maahan on palautettu vuosikymmenen katkolla ollut asevelvollisuus.

Vuosittain koulutettavien varusmiesten määrä aiotaan kasvattaa nykyisestä 8 000:sta 12 000:een seuraavan seitsemän vuoden aikana. Jo nyt määrä on kaksinkertaistunut alhaisimmalta tasoltaan.

Puolustusmenojen kasvu aiotaan rahoittaa lisävelalla, jota valtio ottaa kymmeniä miljardeja.

Yli puolet, 54 prosenttia, ruotsalaisista on sitä mieltä, että valtion puolustusmenoja tulee kasvattaa. Vertailun vuoksi: vuonna 2012 näin ajatteli 28 prosenttia ja vuonna 1995 vain 17 prosenttia ruotsalaisista.

Yleinen maanpuolustustahto on Ruotsissa aina ollut korkealla – lähes Suomen luvuissa – mutta sekin on viimeisen viiden vuoden aikana vahvistunut. Nyt 75 prosenttia ruotsalaisista on sitä mieltä, että Ruotsin tulisi vastata toisen valtion hyökkäykseen aseellisesti.

66 prosenttia ruotsalaisista olisi itse valmis osallistumaan maansa puolustamiseen henkensä uhalla, 78 prosenttia ilman oman hengen riskeeraamista. Vanhemmissa ikäryhmissä luvut ovat korkeammat kuin nuoremmissa.

Nato-jäsenyyttä on kääntynyt kannattamaan lähes 70 prosenttia ruotsalaisista, vaikka myös kriittisyys sotilasliittoa kohtaan on säilynyt korkeampana kuin Suomessa.

Tänä keväänä Tukholman katukuvan valtasi Ruotsin puolustusvoimien mainoskampanja, jossa esiteltiin ruotsalaisia sotilaita ja sotakalustoa.

Mainosteksit päättyivät sloganiin: För frihetens skull, ”vapauden tähden”.

Kriisitietoisuudelle ja maanpuolustustahdolle on helppo löytää vahvistusta katugallupilla. Kun pysäyttää Tukholmassa vastaan tulevia miehiä ja kysyy, olisivatko nämä valmiita tarttumaan aseisiin maansa puolesta, vastaukset toistavat toisiaan:

Fredrik, 47, Östermalmilla: ”Kyllä, ehdottomasti.”

Wilhelm, 26, Vasastanissa: ”Kyllä.”

Filip, 40, Södermalmilla: ”Kyllä, ehdottomasti! Olen suorittanut asepalveluksen, joten olen valmis ja kykenevä.”

Dante, 18, Kuninkaallisen teknillisen korkeakoulun kulmalla: ”Kyllä. Odotan asepalvelusta innoissani.”

Voisi melkein luulla, että kuningaskunta on uhattuna. Niin korkealta vaikuttaa kansan kriisitietoisuus ja intensiiviseltä valtion kriisiviestintä. Silti valtion johdossa ollaan huolissaan kansan passiivisuudesta.

Pääministeri Ulf Kristersson on vedon­nut kansalaisiin, että näiden tulisi olla val­miita puolustamaan ”ase kädessä ja henkensä uhalla Ruotsia, arvojamme ja elämäntapaamme”.

”Kansalaisuus ei ole vain matkustus­asia­kirja”, Kristersson sanoi puheessaan Sälenin turvallisuuskonferenssissa viime vuonna.

Pääministeri varoitti, että tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa myös ruotsalaisten tulee varautua sodan mahdollisuuteen. ”Vihollisemme haluavat hyödyntää avoimen yhteiskunnan kaikki haavoittuvuudet. Ottakaa nämä uhat vakavasti!”

Oppositiosta pääministeriä kritisoitiin pelon lietsonnasta. Sosiaalidemokraattien Magdalena Andersson sanoi, että ruotsalaisten kriisitietoisuutta olisi voinut voimistaa myös toisin sanoin.

Retoriikka ei kuitenkaan ole pehmentymässä. Kun Ruotsin poliittinen eliitti kokoontui Visbyyn jokakesäiseen Almedalen-tapahtumaan, läpi viikon keskusteluja hallitsivat sota, puolustuspolitiikka, aseteollisuus ja Nato:

Mitä voimme oppia Ukrainasta?

Voiko kasvava puolustusteollisuus tehdä koko yhteiskunnasta vahvemman?

Naton itäisen kyljen yhteinen puolustus.

Eläinten kriisivalmius – kuka kantaa vastuun?

Myös suomalainen tutkimusyhtiö Reputation and Trust Analytics oli Almedalenissa julkistamassa tutkimuksensa ruotsalaisten, suomalaisten ja norjalaisten Nato-suhteesta. Tutkimuksen mukaan sotilasliiton maine on vanhassa jäsenmaassa Norjassa korkeammalla kuin Ruotsissa ja Suomessa. Norjalaiset ovat myös suomalaisia ja ruotsalaisia valmiimpia tukemaan Natoa kriisissä.

Eniten Natoa työpaikkana arvostetaan Ruotsissa.

Aivan koko kansaa uusi maanpuolustushenki ei Ruotsissa ole läpäissyt.

Om krisen eller kriget kommer -vihkosen julkaisun jälkeen Ruotsin vanhin ja maail­man vanhin edelleen toiminnassa oleva rauhanjärjestö Svenska Freds julkaisi siitä oman versionsa Om krisen eller kriget förebyggs, ”Kun kriisi tai sota estetään”.

Vuonna 1883 perustetun Svenska Fredsin puheenjohtaja Kerstin Bergeå vastaa puhelimeen Haagista, jossa hän on osallistumassa Nato-huippukokouksen aikaan järjestettäviin varjotapahtumiin.

”Se vihko oli hyvin alarmistinen”, Bergeå sanoo. ”Vaikka pidänkin kriiseihin varautumista tärkeänä.”

Bergeå arvelee, ettei samanlaista kieltä käytettäisi Suomessa, jossa sodasta puhutaan oman historian ja kokemuksen vuoksi vakavammin kuin Ruotsissa.

”Suomalaiset eivät vaikuta leikkivän tulella samalla tavalla kuin ruotsalaiset. Ehkä suomalaiset päättäjät ovat varovaisempia sanoissaan, koska ajatellaan, että sanoilla on väliä.”

Kansalaiskeskustelu Ruotsissa on Bergeån mielestä voimakkaasti militarisoitunut Venäjän hyökättyä Ukrainaan.

”Esimerkiksi ministerin varoitus, että sota voi tulla Ruotsiin, aiheutti pelkoa lapsissa.”

Rauhanjärjestön jäsenmäärä on kasvanut Ukrainan sodan aikana 5 600 jäsenestä lähes 20 000:een. Ennen järjestöllä oli kuusi aktiivista alueellista ryhmää eri puolilla Ruotsia, nyt ryhmiä on 34.

Bergeå sanoo, että julkista ja poliittista keskustelua vaivaa ”militaristinen putkiajattelu”.

”Niin kutsutut asiantuntijat ovat aina pukeutuneet puolustusvoimien univormuihin.”

Rauhanaktivistin mielestä Natoon liittymisen yhteydessä ei puhuttu tarpeeksi jäsenyyden mukana tulevista velvoitteista. Nyt asevelvollisuusiässä olevat nuoret ottavat Bergeån mukaan yhteyttä Svenska Fredsin kaltaisiin järjestöihin ja kysyvät, saattaako asepalvelus Ruotsin armeijassa viedä heidät sotiin muihin Nato-maihin.

”Suomella oli Nato-mielipiteen kääntymisessä tärkeä rooli. Suomen kanta vaikutti merkittävästi ruotsalaisiin päättäjiin.”

Suomella on ollut keskeinen rooli ruotsalaisessa puolustusajattelussa aina: jo toisen maailmansodan aikaan toisteltiin, että ”Suomen asia on meidän”, myös Ruotsin oman turvallisuuden tähden.

Olisi syntynyt epämukava tilanne, jos Ruotsi olisi jäänyt Naton ulkopuolelle vaikka Suomi liittyi, pohtii ruotsalaisen yhteiskunnan psykologista puolustusvalmiutta tutkinut Johan Österberg.

Österberg työskenteli kaksi vuosikymmentä maanpuolustuskorkeakoulussa, ja siirtyi puolitoista vuotta sitten uuteen psykologisen puolustuksen virastoon, jossa toimii nyt tutkimuskoordinaattorina.

”Ruotsalaiset näkevät Naton tärkeimpänä Euroopan turvallisuuden takaajana. Kansalaismielipide on kääntynyt todella nopeasti. Nyt tuntuu, että poliittiset päättäjätkin olivat pitkään naiiveja. Ukrainan sota on avannut silmiä”, Österberg kuvaa.

Psykologisen puolustuksen virasto julkaisi juuri laajan mielipidetutkimuksen ruotsalaisten suhteesta sodan ja turvallisuuden – tai turvattomuuden – kysymyksiin:

”Pelko siitä, että sota saattaa saavuttaa Ruotsin viiden-kymmenen vuoden kuluessa, on kasvanut kansalaisten keskuudessa. Sotilaallista konfliktia pelätään Euroopassa, mutta myös Ruotsissa”, Österberg kertoo.

Tutkimuksessa 52 prosenttia vastaajista uskoo, että Ruotsin turvallisuusympäristö muuttuu turvattomammaksi seuraavan vuosikymmenen aikana. Vielä kolme vuotta sitten vastaava luku oli 39 prosenttia.

Österberg myöntää, että jossain määrin Suomea saatettiin Ruotsissa menneinä vuosikymmeninä pitää turvallisuuspuskurina Venäjän-uhalle. Nyt turvaa haetaan useammasta suunnasta, Suomen lisäksi Natosta ja EU:sta.

Toinen ruotsalaisen puolustusajattelun asiantuntija, tutkimusjohtaja Ola Svenonius Ruotsin puolustustutkimuslaitoksesta sen sijaan ”kohteliaasti tyrmää” ajatuksen, että ruotsalaiset olisivat luottaneet Suomen puolustuksen toimivan puskurina Venäjän-uhalle Ruotsissakin.

Svenoniuksen mielestä puskuriin ei uskallettu täysin luottaa varsinkaan toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä Suomen ja Neuvostoliiton YYA-sopimuksen tähden, vaikka Ruotsi ja Suomi tekivätkin laajaa yhteistyötä puolustustensa suunnittelussa.

”Voi olla, että Suomen itsenäistymisestä toisen maailmansodan loppuun Suomea pidettiin jonkinlaisena bufferina, mutta YYA-sopimuksen vuosikymmeninä ei enää voitu tietää, miten Suomi todella olisi toiminut Neuvostoliiton kanssa. Ei ehkä ollut luottamusta siihen, että Suomi olisi enää pystynyt pysäyttämään Neuvostoliiton hyökkäyksen.”

Toisaalta Suomen asema Neuvostoliiton ja Ruotsin välissä tunnustettiin sen aikaisessa Nato-keskustelussa. Ruotsin ei tullut haikailla jäsenyyttä niin, että se jättäisi Suomen yksin liittouman ulkopuolelle. Tätä kutsuttiin ”Suomi-argumentiksi”.

”Lisäksi merivoimat ja sukellusveneet ovat Itämeren puolustuksen näkökulmasta keskeisiä, eikä niitä pidetty Suomen puolustuksen suurimpina vahvuuksina.”

Svenonius jakaa Ruotsin viime vuosikymmenten puolustusstrategian pariin aikakauteen. 2000-luvun alussa ajatus sotilaallisesta konfliktista Pohjoismaissa oli alkanut tuntua niin kaukaiselta, että niin kansalaiskeskustelussa kuin poliittisten päättä­jien keskuudessa siirryttiin pohtimaan muita kuin aseellisia uhkia. Dramaattisin seu­raus oli, että vuonna 2009 päätettiin luopua yleisestä asevelvollisuudesta.

Armeijan yksiköitä lakkautettiin ja puolustusmenoja leikattiin rajusti.

Svenonius kutsuu asevelvollisuuden lakkauttamisesta alkanutta vuosikymmentä ”strategiseksi time-outiksi”.

Seuraava käännekohta oli Krimin miehitys ja Donbassin sota 2014, ja sen myötä Ukrainassa kasvanut suursodan uhka. Asevelvollisuus palautettiin Ruotsissa vuonna 2018, nyt sukupuolineutraalina. Malli on kuitenkin valikoiva; edelleenkään läheskään koko ikäluokkaa ei kutsuta palvelukseen, vaan kutsuntoihin valitaan 18-vuo­tiaita ennakkokyselyn perusteella.

”Strategisen aikalisän päätyttyä olemme vuosikymmenen ajan tehneet entistä syvempää yhteistyötä Suomen kanssa. Molempien maiden puolustusta suunnitellaan täydentämään toisiaan.”

On kiinnostavaa, että vaikka puolustusstrategia ja koko kansallisen puolustuksen resurssointi on seilannut 2000-luvulla näin dramaattisesti, kansalaisten mitattu maanpuolustustahto on pysynyt vakaasti korkealla.

”Voi olla, että tämä kertoo myös kysymyksistä”, Svenonius myöntää.

”Maanpuolustustahto on vaikea asia tutkia.”

Samaa on pohdittu Suomessakin. Puolustusvoimien tutkimuslaitoksen vanhempi tutkija, dosentti Miina Kaarkoski kertoo, että Suomessa kylmän sodan vuosina otettiin oppia ruotsalaisesta psykologisen puolustuksen konseptista ja tutkimuksesta.

Maanpuolustustahdon ensimmäiset tutkimukset tehtiin molemmissa maissa jo 1950-luvun alussa. Ruotsissa otettiin ensimmäisenä käyttöön klassinen kysymys: Antag att Sverige anfalles. Anser Ni att vi bör göra väpnat motstånd även om utgången för oss ter sig oviss? ”Tulisiko Ruotsin puolustaa itseään aseellisesti, vaikka konfliktin lopputulos olisi epävarma?”

Kysymyksen ympärille on molemmissa maissa vakiintunut muutaman toistuvan kysymyksen mielipidekysely, joilla kansalaisten maanpuolustustahtoa on mitattu vuosikymmeniä.

”Ne saattavat kysymyksinä olla vähän hankalia, sillä vastaajat ymmärtävät kysymykset aina omista lähtökohdistaan”, Kaarkoski toteaa. Pitkät aikasarjat kuitenkin tekevät mielipidekyselyistä arvokkaita.

”Vaikka niissä on omat rajoitteensa, ne jollain tavalla kuvastavat yhteiskunnan mielipideilmastoa kuitenkin.”

Kaarkoski kuitenkin muistuttaa, että mielipidemittaukset kuvaavat kansalaismielipiteen valtavirtaa. ”Sen alle jää monenlaista.”

Toistuvien mielipidemittausten rinnalla Suomessa on viimeisen kymmenen vuoden aikana panostettu monipuolisempaan akateemiseen tutkimukseen kansalaisten maanpuolustussuhteesta.

Tutkimusta on kehitetty erityisesti Maanpuolustuskorkeakoulussa ja Jyväskylän yliopistossa. Kyselyiden ohella metodeina ovat olleet muun muassa haastattelututkimukset ja poliittisen puheen analyysit.

”Kun tutkimusta on viety eteenpäin, on tarkentunut myös ymmärrys siitä, minkälaiset asiat synnyttävät maanpuolustustahtoa kansalaisissa”, Kaarkoski sanoo.

Siis: mitä me olisimme valmiita puolustamaan?

Sitä on viime vuosina tutkittu Ruotsissakin. Tuoreen kansalaiskyselyn mukaan ruotsalaiset pitävät tärkeimpinä oman perheen (87 prosenttia), ruotsalaisen demokratian (72 prosenttia) ja ihmisoikeuksien ja -vapauksien puolustamista (71 prosenttia). Valtion rajat tai ruotsalainen kulttuuri jäävät kauas taakse, 47 ja 31 prosenttiin.

Miina Kaarkoski sanoo, että pohjoismaisen hyvinvointivaltion arvot on perinteisesti nähty yhtenä korkeaa maanpuolustustahtoa selittävänä tekijänä.

”Että meidän yhteiskunnissa on asioita, jotka tekevät niistä puolustamisen arvoisia.”

Samaan uskoo Johan Österberg.

”Sekä Suomessa että Ruotsissa on aina luotettu instituutioihin. Silläkin saattaa olla yhteys maanpuolustustahtoon. Yhteiskunnissa, joissa vallitsee yleisesti korkea luottamus, myös tahto puolustaa valtiota on korkeampi.”

Jos Afganistanin kaltaisia kansainvälisiä operaatioita ei oteta lukuun, Ruotsi on viimeksi sotinut 1800-luvun alussa Napoleonia vastaan.

Suomessa sotamuistoja löytyy joka suvusta, vielä nykynuorten isovanhemmista.

”Talvisodan muisto ja muistelu on ollut keskeinen tapa rakentaa suomalaisten puolustustahtoa ja suhdetta maanpuolustukseen. Se on ollut hyvin henkilökohtaista: ne on olleet omia isovanhempia, jotka ovat olleet siellä sodassa”, Kaarkoski kuvaa.

Lisäksi yleinen asevelvollisuus on sitonut suomalaiset perheet puolustusvoimiin.

”Täällä asevelvollisuus on jatkuvasti uusintanut maanpuolustustahtoa. Se on siirtynyt sukupolvesta toiseen perheissä ja näkynyt laajasti yhteiskunnassa.”

Ruotsissa kansalaisten suhde puolustusvoimiin on paljon ohuempi, Kaarkoski sanoo.

”Ruotsissa 2010-luvulla keskeinen kysymys ei niinkään ollut puolustustahto vaan se, kyetäänkö puolustusta ylläpitämään niin, että se ankkuroituu yhteiskunnan arvokehitykseen muuten.”

Suomessa ei ole vielä tarvittu katumainoskampanjoita tai joka kotiin jaettavia kriisivihkosia. Isältä pojalle periytyneet inttijutut ovat riittäneet.

Tukholman Kuninkaallisen teknillisen korkeakoulun kulmalla 18-vuotias Dante ja hänen samanikäinen ystävänsä Henrik pohtivat suhdettaan maanpuolustukseen.

”En halua väistää vastuuta Ruotsin puolustuksesta”, sanoo Dante. ”Lisäksi uskon, että armeija on myös mahdollisuus omaan kasvuun ja uuden oppimiseen.”

Henrik sen sijaan vastaa kysymykseen aivan toisin.

”En voisi laittaa kaikkea energiaani johonkin, joka on vastoin arvojani. En usko, että sotia ratkaistaan sotimalla.”