Onks teillä jotain kysyttävää?
Toimittaja palasi viikoksi vanhaan lukioonsa. Vuosien aikana sekä opiskelu että maailma koulun ulkopuolella ovat muuttuneet.
14
MIN
Maanantaiaamu, kello 8.30. Fysiikan tunti alkaa. Istun takana. En muistanut, miten paljon takit ja reput näyttävät suojamuureilta, kun niitä pidetään pulpettien päällä.
Olen palannut lukioon, josta valmistuin kaksitoista vuotta sitten. Se ei ole loputtoman pitkä aika. Luokan edessä seisoo fysiikan ja matematiikan opettaja Mikko Hanski, joka näyttää ihan samalta kuin silloinkin.
Oppilaat, tai opiskelijat kuten heitä nykyään lukiossa kutsutaan, eivät näytä samalta.
On häkellyttävän hiljaista. Hanski avaa älytaululle nähtäväksi koodin, jolla pääsee opintojakson Google Classroomiin, ja käy läpi suoritusvaatimuksia.
Oppituntia on kulunut kohta 20 minuuttia, eikä kukaan opiskelijoista ole sanonut mitään nimenhuudon jälkeen. Hanski esittää kysymyksiä, mutta joutuu vastaamaan niihin itse.
”Onks teillä jotain kysyttävää?”
”Ilmeisesti ei.”
Ikkunarivillä supistaan. Suurin osa istuu kuitenkin yksin, ilman vieruskaveria. He ovat saaneet valita paikkansa itse.
Tytöillä on pitkät hiukset, keskijakaukset, huolitellut meikit. Pojilla mustat toppatakit, collegehousut ja ehkä Niken valkoiset lenkkarit. Kaikilla päällään lähinnä harmaata, tummansinistä, mustaa tai valkoista.
Jokaisella on edessään kone. Kynää on käytetty vain, kun oma nimi on kirjoitettu istumajärjestykseen. Esillä on kännyköitä, vaikka oikeastaan niiden pitäisi olla poissa näkyvistä.
Viikko vanhassa koulussani on alkanut.
Käytävällä törmään tuttuun opettajaan. Hän lähettää perään viestin ja toivottaa tervetulleeksi.
”Näet ihan tavallisen keskiverron eteläsuomalaisen keskustalukion.”
Koulu on Luostarivuoren Lyseon lukio Turussa. Aiemmin samassa rakennuksessa toimi Luostarivuoren lukio, mutta vuonna 2018 se yhdistettiin Lyseon lukioon.
Ennen yhdistämistä uusia lukiolaisia aloitti täällä vähän yli sata, viime syksynä noin 260. Sisään pääsi kasin keskiarvolla, painotuksia tai erityislinjoja ei ole.
Oliviat, Eliakset, Oskarit, Ellat ja Sarat ovat enimmäkseen Turusta. Alle kolmannes opiskelijoista on muista kunnista, vaikka mönkijöiden määrästä lähikaduilla voisi päätellä toisin.
Opettajanhuoneessakin näyttää tutulta. Katon kyntteliköt, tummat puukalusteet.
Edelleen tuntuu siltä, että tiedän millaista on käydä koulua täällä. Siitä huolimatta, että luin syksyllä Tommi Kinnusen ja Minna Rytisalon kirjan Huokauksia luokasta. Kinnunen on opettanut myös minua, ja tapaankin hänet opettajanhuoneessa.
Kirja käsitteli muutoksia lukiossa. Arkea on tosiaan myllätty, erityisesti aivan viime vuosina.
Vuonna 2016 astui voimaan uusi opetussuunnitelma. Vuonna 2020 levisi korona, siirryttiin etäopetukseen ja korkeakoulut ottivat käyttöönsä todistusvalinnan. Seuraavana vuonna oppivelvollisuus laajeni koskemaan toista astetta, mikä tarkoitti lukioille lisää velvollisuuksia ja kustannussyistä siirtymistä lähes pelkästään digikirjoihin. Samana vuonna opetussuunnitelma muuttui jälleen.
Nyt uudistetaan taas korkeakoulujen todistusvalintaa ja sen pisteytystä. Uudistukset astuvat voimaan parin vuoden päästä.
Muutokset ovat tuntuneet monista raskailta. Sen huomaa nopeasti.
Kun rehtori Johanna Levola-Lyytinen tulee opettajanhuoneeseen, hän viheltää saadakseen huomion. Hän muistuttaa, että koulussa on toimittaja käymässä.
”Muistakaa sitten, että on myönteisiäkin asioita!”
Perään hän kehuu edeltävän viikon perinteistä kielojuhlaa, joka järjestettiin abien kunniaksi ennen penkkariajeluita, ja kiittää opettajia valmisteluista.
Pitkiin puheisiin ei ole aikaa, tunti alkaa. Vartin mittaiset välitunnit ja 75 minuutin oppitunnit vuorottelevat tauotta läpi päivän, puolen tunnin ruokataukoa lukuun ottamatta.
Seuraava tunti on myös fysiikkaa. Opiskelijoita on enemmän, kuuluu jatkuvaa hälinää.
Edessäni istuu kaksi tyttöä, kummallakin on läppärin vieressä energiajuomatölkki ja he juttelevat keskenään.
”Millon sä meet salille treenaa pyllyy? Tai hauiksii?”
Opettaja ohjeistaa ensin tekemään kokeita heilurilla, sen jälkeen pitäisi laskea oman kännykän tilavuus.
Tytöt lyöttäytyvät yhteen käytävän toisella puolella istuvan tytön kanssa, koska kaikilla kolmella on samanlaiset iPhonet.
”Häh, 15 senttimetriä.”
”Mitä vittuu?”
”Mikä toi tilavuus, se yksikkö on?”
”Kuutio, se on kuutio eikä neliö.”
Muutaman pulpetin päässä istuu tyttö yksin, jalassaan muhkeat Ugg-saappaat niin kuin monilla muillakin tytöistä. Kun toiset hakevat vaakoja luokan edestä ja mittailevat puhelimiaan mittanauhalla, hän istuu selkä jäykkänä eikä koskekaan puhelimeensa, painaa katseensa vain hetkeksi koneensa näyttöön ja klikkailee. Mitä, se ei selviä. Moni käyttää yksityisyyttä lisäävää toimintoa tai muovisuojaa, jolloin näytölle ei näe sivuilta.
Välitunti. Harva lähtee ulos, ja miksi lähtisikään. Ulkona on märkää, liukasta ja harmaata.
Moni on matkalla vessaan. Niitä on ylimmissä kerroksissa vain muutama, ykköskerroksessa hiukan useampi. Sadoille ihmisille se on vähän.
Yhdessä kopeista on valo palanut, mutta se ei haittaa, kun kännykässä on taskulamppu. Ovenkarmeihin on kirjoiteltu lyijykynällä pieniä merkintöjä ja piirrelty sydämiä.
Paras vessa!
How to lose weight?
Älä pudota painoo, koska oot täydellinen
fuck syömishäiriöt!
Vessojen edessä seisoo tyttö yksin, hän puhuu puhelimeen, josta kuuluu pojan ääni, vaikka sanoja ei erota.
”Opettaja oli ihana mut tunti oli ihan hirvee.”
”Ihan horror. En mä tajunnut mitään.”
”Integraalilaskentaa.”
”Oota mä laitan sut kajarille hetkeksi niin mä pystyn katsomaan, missä sä meet.”
Tyttö seuraa ruudulla ja kuulostaa onnelliselta, kun poika on lähellä, enää parin korttelin päässä.
”Sä oot siellä valoissa.”
Musiikin tunti on alkamassa. Käytävällä luokan edessä odottaa kolmetoista opiskelijaa. Kaikki paitsi yksi ovat kumartuneina katsomaan kännykkää, suurin osa omaansa, mutta muutama kaverinsa ruutua. Kolmannellatoista on kädessään puhelimen sijaan Kupittaan Citymarketin patonki.
Musiikinopettaja Tomi Norha tulee ja tunti alkaa. Yksi takapenkin pojista selaa puhelinta eikä kuule, kun opettaja puhuu hänelle.
”Nyt pois se”, Norha sanoo ja jatkaa: ”Ei se huomaa.”
”Haloo.”
”Se luulee että on suojassa, mutta näkyy ihan.”
Poika havahtuu viimein ja tunti voi jatkua.
Kaikkien pitäisi oppia lukemaan tabulatuureja. Siihen ei kuitenkaan ehditä käyttää koko tuntia. Tavoite on, että tasan yhdeltä Norha on kiertänyt reilun parinkymmenen opiskelijan luona katsomassa, että nämä osaavat soittaa kitaralla neljä ensimmäistä ääntä kappaleesta.
Siihen on parikymmentä minuuttia aikaa, kello on 12.39.
Hetken päästä kaikkialta kuuluu yksittäisiä säveliä Francisco Tárregan Gran Valsesta. Samasta kappaleesta on poimittu soittoääni Nokia Tune, jonka puhelinvalmistaja otti käyttöön yli vuosikymmenen ennen nykyisten lukion ykkösten syntymää.
Minuuttia vaille tasan Norha on valmis kierroksensa kanssa. Soitto sujui.
Seuraavalla musiikin tunnilla Norha jakaa uudelle ryhmälle laulukirjoja ja pyytää pitämään niistä hyvää huolta.
”Uusia ei saada mistään!”
Tunnin alkuun lauletaan yhteislaulu, toivoa saa mitä tahansa paitsi joululauluja. Joku pojista ehdottaa Maamme-laulua. Norha empii, suostuu sitten. Opiskelijat nousevat ylös ja aloittavat opettajan säestyksellä. Näyttää kuin tilanne olisi heistä yllättävä mutta ihan hauska. Muutama laulaa, osa aukoo vain suutaan. Osa ei tee sitäkään.
Opettaja on selvästi osannut odottaa sitä. Laulamattomuus onkin johdanto musikaalisuuden käsitteeseen, tunnin aiheeseen.
Kun tunti loppuu, vieressäni istuva tyttökolmikko kerää tavaroitaan. Yksi heistä pitelee kännykkää, jonka ruudulla näkyy hetken video. Ihan kuin se olisi kuvattu tunnin alussa Maamme-laulun aikana ja videolla näkyisi koulutovereiden selkiä.
”Ei, mun ääni kuuluu siinä!” yksi tytöistä sanoo.
Välitunnilla Norha kertoo, että viime syksynä kukaan koulusta ei suostunut enää Luciaksi. Vasta jälkeenpäin hänelle selvisi, että edellistä Luciaa oli haukuttu pahasti viestipalvelu Jodelissa, missä keskustelu on anonyymiä.
Bändikurssille osallistuvat haluavat onneksi edelleen esiintyä joulujuhlien yhteydessä. Sitä varten koulu joutuu vuokraamaan salin Logomosta, jossa on muun muassa nauhoitettu The Voice of Finlandia.
Vuokra on kallis, mutta on vaikea löytää tiloja, joihin kaikki lukiolaiset mahtuisivat istumaan.
Ruokailu. Osa opiskelijoista syö ruokalassa yksin. He selaavat kännykkäänsä eivätkä juuri vilkuile ympärilleen. Ruoaksi voi tänään valita uunimakkaraa tai pastaa soijarouhekastikkeella.
Opettajien pöydässä tulee puhe opiskelijoiden vuorovaikutuksesta, joka muuttui koronan myötä.
”Kuin veitsellä leikaten”, joku sanoo.
Opettajat ovat odottaneet, että se palaisi ennalleen, mutta niin ei ole käynyt.
Yksi seinistä on peitetty muovilla, koska ruokalaa remontoidaan. Samalla on tarkoitus muuttaa ruokapöytien paikkoja. Takaseinälle ikkunan eteen on tulossa uusi baaritiskiä muistuttava pöytä. Siihen on helppo mennä istumaan yksin.
Opiskelijoilta on nimittäin tullut palautetta, että kaikki eivät uskalla tulla ruokalaan syömään. Syynä on hetki, jolloin pitää kysyä, onko paikka pöydässä vapaa. Aina vastaus ei ole, että vapaata on.
Siksi on päädytty uudenlaiseen pöytään.
Äidinkieli on nykyisin ainoa oppiaine, joka kaikkien on pakko kirjoittaa. Muutama vuosi sitten lukujärjestyksiä alettiin rakentaa täällä niin, että sama opettaja opettaa opiskelijaa äidinkielessä läpi lukion.
Siihen päädyttiin, kun rehtori Levola-Lyytinen törmäsi netissä kirjoitukseen, jossa kysyttiin, mistä asti on ollut hyväksyttävää, etteivät opettajat tunne opiskelijoita.
Erityisopettaja Joonas Suutala tulee luokkaan kesken iltapäivän äidinkielen tunnin. Hän alkaa kierrellä ympäriinsä ja kyselee opiskelijoilta, miten sujuu.
”Tarvitsetko sä kirjoja?” hän kysyy ikkunarivissä istuvalta tytöltä.
Erityisopetus muuttui lukioissa lakisääteiseksi vuonna 2021. Täällä erityisopettajia on vakituisesti töissä kaksi.
Suutala johdattaa neljä kerrosta alaspäin omaan työhuoneeseensa, jossa hän tapaa opiskelijoita.
”Mä ajattelen, että olen opiskelijalle vähän niin kuin valmentaja.”
Opiskelijoilla teetetään lukivaikeuksia kartoittava testi heti lukion alussa. Välillä opiskelijat tai heidän vanhempansa ovat yllättyneitä siitä, että lukiossa ei ole mahdollisuutta saada samalla tavalla opetusta pienryhmässä kuin peruskoulussa.
Moni tarvitsee apua keskittymisvaikeuksien vuoksi. Heistä iso osa tunnistaa, että esimerkiksi puhelin häiritsee keskittymistä.
”Suuri osa ei itse kuitenkaan pysty tekemään asialle mitään.”
Suutala näyttää ohjetta, jossa muun muassa kannustetaan jättämään laitteet toiseen huoneeseen siksi ajaksi, kun opiskelee. Lisäksi hän esittelee työpöytänsä vieressä olevan kaapin.
Se on täynnä paperisia kurssikirjoja, joita saa lainaan ”esimerkiksi oppimisen tukeen oikeuttavasta syystä tai lääkärintodistuksesta”.
Lääkärintodistuksesta?
No, on muitakin perusteita, hän sanoo. Mutta niin, lääkärintodistus on yksi niistä. Ja täällä ollaan hyvässä asemassa, kun paperikirjoja on.
”Kaikkialla ei todellakaan saa käyttää rahaa kirjoihin tällä tavalla.”
Välitunti. Käytävällä seisoskelee ringissä seitsemän poikaa. He selaavat puhelimiaan, puhuvat toistensa päälle. Jollain on auki vanhojentanssien jatkojen soittolista.
”Ei me sitä soiteta siellä vitun jatkoilla.”
”Ei vitus!”
”Hei tää on kyllä tärkee.”
”Mikä tää on?”
”Mitä nää vittu oikeesti on?”
”Kato tosta lähtee kohta.”
”Sit täällä on jotain edm:ää vitusti”, yksi sanoo hyväksyvästi.
Kauempana sohvalla kolme tyttöä löhöää vierekkäin, rennosti ja kiinni toisissaan. Heidän edessään istuu tuolilla poika, ja he kertaavat yhdessä vanhojentanssien koreografioita. On keskiviikko, tanssit ovat seuraavana päivänä.
Hälystä erottuu huuliharpun soitto. Joku seisoo kumarassa seinän vieressä ja soittaa, päässään pipo, jossa on karhun korvat.
Tommi Kinnunen lähettää kymmeneltä illalla sähköpostiviestin. Häntä on jäänyt vaivaamaan opettajanhuoneessa käymämme keskustelu, mutta vielä alkuillasta ei ollut tullut mieleen, miksi.
Monella opettajista on ollut paljon sanottavaa. Työn muuttumisesta, koulutuspolitiikasta, opiskelijoiden ahdistuneisuudesta.
Kinnusesta meidän keskustelussamme oli liikaa nostalgiaa ja menneen perään haikailua. Vertailu oli epäreilua.
”Jokaista opiskelijaa tulisi aina arvioida vain hänenä itsenään”, hän kirjoittaa. Maailma on jo muuttunut.
”Siinä on erilaiset asetukset ja toimintaympäristöt, joista me kaksi emme kaikkea edes tiedä, ja nämä nuoret koettavat parhaan osaamisensa mukaan siinä toimia.”
Vanhojentanssit Samppalinnan palloiluhallissa. Tilaan pinttynyt hiki haisee, ihmisiä tungeksii ulkovaatteissa yläkatsomossa eivätkä kaikki mahdu kunnolla edes seisomaan.
On paljetteja, solmukkeita, valkoisia hanskoja. Ryhdikkäitä asentoja. Tanssijat liikkuvat levottomasti ennen kuin tanssit varsinaisesti alkavat, tähyilevät tuttuja. Tyttöjä tanssii enemmän keskenään kuin aiemmin.
Opettajat pitävät ulko-ovia auki, jotta ilma vaihtuisi salissa edes vähän.
Kun tanssit ovat ohi, suuri osa lähtee kävelemään sohjossa takaisin koululle. Juhlapukujen päällä on arkisia talvivaatteita.
”Te tanssitte hyvin”, filosofian ja yhteiskuntaopin opettaja Ilari Lindroos huikkaa edellä kulkevalle pojalle.
Tämä hymyilee leveästi.
Yhdellä opiskelijoista on ollut isoja vastoinkäymisiä. Silti hänkin oli tänään mukana tanssimassa.
Se oli koskettavaa, yksi opettajista sanoo kollegoilleen.
Uskonnon tunti. Noin kymmenestä opiskelijasta paikalla on aamulla kolme, vanhojenpäivä on vaatinut veronsa. Tunnilla olevat saavat jatkaa aiemmin aloittamiaan projekteja eri uskonnoista omaan tahtiinsa.
Opettaja Hanna Nieminen laittaa taustalle soimaan meditaatiomusiikkia ja etsiskelee luokan kirjahyllystä avuksi lähteitä.
Lähellä istuva poika silmäilee hetken opettajan tuomaa kirjaa, vilkuilee sen jälkeen sivulleen ja työntää seinän puoleiseen korvaansa AirPodin. Hän alkaa katsoa videota.
Samankaltaisia, hitaita ja vaivihkaisia liikkeitä olen nähnyt viikon aikana jatkuvasti.
Niissä on tuttua. Myös 2010-luvun alussa pystyi kuuntelemaan musiikkia nappikuulokkeista, lähettämään tekstareita tai kirjoittamaan viestejä vihkoon.
Nyt laitteita on pulpeteilla kuitenkin moninkertaisesti, viihdyttävää sisältöä tarjolla loputtomasti.
Viikon aikana seuraan, miten oppikirjan ja viestisovelluksen välillä klikkaillaan sekuntien välein.
Selataan verkkokauppojen vaatevalikoimia ja autojen myynti-ilmoituksia. Yhdellä tunnilla joku pelaa pasianssia, toinen lukee Wall Street Journalia.
Poikakaksikko katsoo läpi oppitunnin pelivideoita, ja kun opettaja tulee kyselemään tehtävän edistymisestä, toinen sanoo, että mä suunnittelen mun päässä.
Opettajat tietävät, mitä tapahtuu. Moni on palannut käyttämään vihkoja. Filosofian tunnilla koneita tuskin avataan, ruotsin tunnilla sanakoe tehdään paperille. Joissain kouluissa on kokeiltu läppärittömiä päiviäkin.
Mutta esimerkiksi luonnontieteissä koneilla on kirjojen lisäksi myös laskimet. Ilman koneita ei pysty tekemään juuri mitään.
Eivätkä opettajat voi vain vahtia. Heidän pitäisi opettaa, ja vielä aiempaa nopeammassa tahdissa. Uusissa opetussuunnitelmissa sisältöjä on pelkästään lisätty, ei ollenkaan karsittu.
Vuonna 2021 voimaan astuneen suunnitelman mukaan opetuksen pitäisi edistää myös uusia ”laaja-alaisen osaamisen osa-alueita”. Opiskelijoita pitäisi siis joka oppiaineessa tukea esimerkiksi hyvinvoinnissa ja globaaliosaamisessa, kaiken muun ohella.
Rehtorin huone on kolmannen kerroksen entinen soitinvarasto. Kaikki tila on pitänyt ottaa käyttöön.
Huone on viihtyisä. Taidetta, viherkasveja, nojatuolit. Lattialla seisseet hyllyt ovat poissa. Niiden keskellä minä tein rästikokeita ja sain hpv-rokotteen.
Kerron, että opiskelijat ovat kivoja.
”Eivätkö olekin,” rehtori Johanna Levola-Lyytinen sanoo.
Ongelma ei ole siinä, etteikö kukaan keskittyisi kouluun. Suurin osa keskittyy, ihan hyvin. He vain selaavat puhelinta samalla.
Niin kuin opettajankokouksissakin tehdään. Ja kaikkialla koulun ulkopuolella.
Voi kuitenkin käydä niin, että joku istuu esimerkiksi pitkän matematiikan tunneilla oppimatta juuri mitään. Äkkiä yli puolet lukiosta on mennyt, ja kirittävää olisi hirveästi.
Aiemmin oli etenemiseste, Levola-Lyytinen sanoo. Siis sääntö, että jos sai peräkkäin kaksi nelosta, piti uusia toinen ennen kuin pääsi jatkamaan.
”Tällaiset herätykset puuttuvat.”
Samaan tapaan peruskoulussakin nykyisin vältetään luokalle jättämistä. On ajateltu, että se ehkäisee syrjäytymistä.
Lisäksi useimmat eivät välitä ollenkaan opintojaksojen arvosanoista. Aiemmin niistä saattoi saada pisteitä esimerkiksi ammattikorkeakouluun hakiessa, enää ei.
Yhä useampi suorittaa lukion neljään vuoteen. Täällä noin 60 opiskelijaa vuosikurssilta. Sekin kasvattaa opiskelijamääriä.
Levola-Lyytinen huokaa. Opiskelijoita halutaan tukea, tietysti. Siihen mietitään koko ajan uusia keinoja.
”Mutta sitten me ollaan mietitty sitä, että missä kohtaa voi sanoa, että ei tämä toimi.”
”Että täällä kannatellaan nyt näin, mutta mitä sitten tapahtuu, kun he lähtevät meiltä pois?”
Äidinlkielen tunti. Opettaja Marika Kumlander pahoittelee moneen kertaan, että nyt sattuu olemaan ”perinteisin mahdollinen oppitunti”, vaikka niin harvoin on. Hän on samalla viikolla esimerkiksi kirjoittanut toisen ryhmän kanssa tekoälyllä tarinoita ja analysoinut, mikä niissä toimii ja mikä ei.
Tekoäly on jo muuttanut opiskelua. Jos opettaja ei pidä varaansa, luettavaksi saa tekoälyllä viimeisteltyjä tekstejä. Se on periaatteessa plagiointia. Aiemmin seurauksena oli kaupungin linjauksen mukaan koko kurssin hylkäys, enää samanlaista ohjetta ei ole.
Tällä tunnilla analysoidaan novellia.
”Kumu, saaks tehdä koneella?” huutaa joku pojista.
”Ei!”
Ryhmä on kuunnellut edellisellä tunnilla Roald Dahlin novellin Vuokraemäntä. Tänään se luetaan, tarkoitus on havainnoida sitä, miten eri tavat vaikuttavat tekstin sisäistämiseen.
Kumlander kysyy, mitä novellissa tapahtui. Mitä päähenkilö Billy teki?
”Öö meni sinne jonnekin hotelliin”, vastaa opiskelija, jota hän osoittaa.
Lähellä, kyse oli oikeastaan majatalosta, Kumlander sanoo. Hän osoittaa seuraavaa, luokan perällä kavereidensa kanssa istuvaa poikaa.
”Siinä oli joku sellanen karhu?” poika yrittää.
”Mitä?” Kumlander huudahtaa. Hän kuulostaa huvittuneelta.
”Mulla meni vähän ohi, mä vaan kuulin, että siellä oli karhu.”
”Ei siellä kyllä ollut.”
Poikaakin hymyilyttää, vähän. Samaan aikaan hän selvästi toivoisi, että tämä kyseleminen lakkaisi jo.
Oikaisu 14.3.2024 kello 15.48: Kuvaamataito korjattu kuvataiteeksi.