Kauniit pirulaiset

Karkulaiset huojuvat ja kurottelevat kohti aurinkoa.

Helena Lundén jää tuijottamaan kasveja, niin Metsähallituksen luonnonsuojelun asiantuntijalla on tapana. Silmä on harjaantunut erottamaan lajit, jotka eivät kuulu Suomen alkuperäiseen luontoon. Ja sellainen jos mikä on japanintatar, yksi maailman haitallisimmiksi luokitteluista vieraslajeista.

Siinä niitä kuitenkin kasvaa maantien ojanpohjassa Espoossa, Nuuksion kansallispuiston kynnyksellä.

Lundén nyökkää tien toiselle puolelle. Sieltä japanintattaret ovat livistäneet, yksityiseltä pihalta. Mutta miten ihmeessä loikka tien yli on onnistunut? Kasvi ei lisäänny tuulen kuljettamista siemenistä vaan maan alla juurista. Pienikin juurenpala riittää.

”En tiedä, onko se tullut kasvullisesti tien alitse”, Lundén sanoo. ”Vai onko palasia kulkeutunut tien yli aura-auton mukana?”

Vaikka japanitatar luetaan ruohoksi, se venähtää korkeaksi, kaiken alleen peittäväksi pöheiköksi. Ja se on oikea pirulainen torjuttavaksi. Juuret porautuvat kolmen metrin syvyyteen ja levittäytyvät viisi kuusi metriä sivuttain. Britanniassa osa vakuutusyhtiöistä on kieltäytynyt maksamasta korvauksia, kun tuo voimakasvi on runnellut talojen perustuksia.

Lundén silmäilee honteloja hujoppeja mutta ei kaiva nuoria japanintattaria maasta. Ei ole lupaa, sillä kasvit kasvavat vielä kansallispuiston ulkopuolella.

”Mutta me tarkkailemme koko ajan tilannetta.”

Kasvimaailman häiriköt ovat tunkeutunut Suomen arvokkaimman luonnon ytimeen, kansallispuistoihin ja luonnonsuojelu­alueille.

Lundénin tiimi kiertää maalta merelle, Espoon Nuuksiosta itäisen Suomenlahden kansallispuistoon Virolahdelle. Vieraslajeja löytyy ulkomeren puuttomilta luodoilta hämärän reheviin lehtometsiin. Metsähallituksen Luontopalvelut torjuu haitallisia muukalaiskasveja myös armeijan hallitsemilla saarilla ja harjoitus­alueilla, joilla piileskelee muun muassa harvinaisia kämmekkälajeja.

”Etelässä Uudenmaan suojelualueilla yksi työpari voisi kiertää kohteita koko kesän”, Lundén sanoo.

”Mutta ei meillä ole rahaa eikä resursseja siihen. Nyt sammutamme tulipaloja.”

Nuuksiossa esiintymät ovat pesäkkeitä, mutta vieraskasvien kirjo on laaja, toistakymmentä lajia. Lundén on kirjannut työohjeita kasveittain.

Lupiini: ”Kasvupaikat tarkistetaan ja havaitut lupiinit kaivetaan ylös.”

Jättiputki: ”Kaivetut yksilöt hävitetään sekajätteissä. Ympäristö tarkistettava huolella.”

Angervo: ”Tarkistetaan torjunta-aineella käsitellyt angervot. Tarvittaessa nyhdetään irti.”

Lundén on varustautunut torjuntataisteluun kumisaappailla, kenttälapiolla ja Superman-t-paidalla. Teräsnainen tässä saakin olla.

Puuttuvia käsiä korvataan peittämällä haitallisia kasveja pressuilla. Usein vieraslajin esiintymään törmätään sattumalta, eikä kukaan tiedä, paljonko on löytämättä. Ja koko ajan on oltava varuillaan uusien, kutsumattomien vieraiden varalta.

Japanintatar on pelottava mutta kuvaava esimerkki.

Jos tuo aasialainen kasvi pääsisi riehaantumaan Nuuksiossa, siitä voisi olla mahdotonta taltuttaa maanalaisen, hämähäkkimäisen juuriverkoston takia.

Juuri sellaisia hankalimmat vieraslajit ovat, salakavalia ja sitkeitä sopeutujia.

Ihminen siirtää vieraslajeja maasta toiseen. Tulokaslajit taas saapuvat omin jaloin ja siivin. Suomen Luontopaneeli on muistuttanut, että tulokaslajeja ei ole tarve hävittää Suomen luonnosta.

Silti käsitteet usein sekoitetaan. Jopa nykyisessä hallitusohjelmassa, jonka mukaan ”hallitus tehostaa haittaa aiheuttavien vieras- ja tulokaslajien torjuntaa”.

Vieraslajit ovat olleet yksi vähiten tunnetuista luonnonilmiöistä.

Kansainvälinen Luontopaneeli julkaisi hätkähdyttävän raportin vuonna 2023. Vieraslajit, niin kasvit kuin eläimet, ovat yksi viidestä keskeisestä ajurista, jotka kiihdyttävät globaalia luontokatoa. Ne ovat suoraan syypää joka kuudennessa sukupuutossa ja ovat osallisia enemmän kuin joka toisessa.

Maapallolla elää 37 000 vieraslajia, ja joka vuosi tulee 200 lisää. Haitallisia on joka kymmenes, sama nyrkkisääntö pätee myös Suomessa.

Tutkijat kutsuvat vieraslajien voittokulkua biosfäärin ”mcdonaldisoitumiseksi”.

Pikaruokaketjujen lailla vieraslajit ovat tehokkaita kilpailijoita. Uudessa ympäristössä ei ole usein luontaisia vihollisia, kuten tauteja, loisia ja saalistajia. Lajit menestyvät häirityissä ympäristöissä, kuten teiden varsilla, virkistysalueilla ja jättömailla. Ja kun ilmasto lämpenee, yhä useampi kasvikarkulainen kypsyttää itämiskelpoisia siemeniä ja selviää talven yli.

Luonnon ”mcdonald’s” on yksipuolinen, vieraslajin miehittämä, petollisen kaunis maisema.

Sellainen kuin violetteja kukkia puskeva tienposki.

Kasvitieteilijä, skotti David Douglas toi komealupiinin Pohjois-Amerikasta Englantiin jo vuonna 1826. Sittemmin puutarhojen koristekasvi karkasi luontoon, Suomessakin jo autonomian aikana 1890-luvulla.

Kesti kauan, ennen kuin lupiini yleistyi. Vielä 1990-luvun puolivälissä, kun J. Karjalainen julkaisi kappaleen Villejä lupiineja, värikkäitä kasveja ei ollut riesaksi asti.

Vasta 2000-luvulla kaunis, myrkyllinen kasvi on levittäytynyt tienvarsien valtiaaksi. Eteläisessä Suomessa levinneisyyskartta hehkuu punaisena, mutta haitallista vieraslajia torjutaan jo eteläisessä Lapissa saakka.

Lupiini on kulkeutunut myös Nuuksion kansallispuistoon: kymmenen tunnettua esiintymää.

Lähellä puiston rajaa Helena Lundén tarkistaa yhtä, punaisin nauhoin merkittyä aluetta. Täällä, metsäautotiellä, lupiineja on jahdattu vuosia. Nykyään ylös kaivetaan maasta puskevia hentoja taimia. Torjunnassa ei voi huilata yhtään vuotta. Jos lupiini varttuu ja kukkii, yksi kasvi levittää satoja siemeniä.

”Sitkeyttä ja tarkkuutta, sitä tässä tarvitaan”, Lundén sanoo.

”Olisi tärkeää löytää jokainen kasvi. Muutoin torjuntatyö valuu hukkaan.”

Kedot ja niityt ovat harvinaistuneet, kun karjan laidunnus on vähentynyt.

Paahteiset, aurinkoiset rinteet tienvarsilla olisivat oivia pakopaikkoja päivänkakkaroille, kissankelloille ja mäkitervakoille. Mutta lupiini on ryövännyt niiden elintilan. Typensitojana tuo hernekasvi rehevöittää maata ja lopulta syrjäyttää karujen olojen kasvit.

Metsähallitus varjelee kansallispuiston ketoja lupiinilta. Ei vain uhanalaisten lajien vaan myös pörriäisten ja perhosten takia. Lupaniini, myrkyllinen alkaloidi, voi häiritä kimalaisten lisääntymistä. Pölyttäjille vierailut violetissa kukkameressä ovat myös yhtä tyhjän kanssa.

”Lupiinissa ei ole lainkaan mettä, ainoastaan siitepölyä”, Lundén kertoo.

Useat haitalliset vieraskasvit ovat taitavia levittäytyjiä, salamatkustuksen ja siemennyksen ammattilaisia.

Lupiini leviää, kun tuuli lennättää siemeniä. Niitä kulkeutuu myös niittokoneissa, autojen renkaissa ja epäpuhtaissa maamassoissa.

Valkokukkainen jättiputki on nimensä veroinen. Jopa viisi metriä korkea kasvi voi kypsyttää jättimäisen sadon, 80 000 siementä.

Vaaleanpunaisena loistava jättipalsami on taas kasvilinko. Tuhannet siemenet sinkoutuvat seitsemän metriä päähän. Nuuk­siossa on ollut tapaus, jossa jättipalsami on ampunut siemeniä yksityiseltä pihalta tien yli kansallispuistoon.

Jättipalsami hyödyntää myös vettä. Kun siemenet kulkeutuvat alavirtaan, kasvustot saattavat peittää kokonaisen jokivarren.

Aniliininpunainen kurtturuusu kuuluu sekin kasvikunnan uimamaistereihin. Ruusunmarjat eli kiulukat kelluvat vedessä ja kulkeutuvat virran mukana. Myös linnut levittävät siemeniä. Ja siellä, minne tiheästi kasvava kurtturuusu juurtuu, se tukahduttaa kaiken muun floran alleen.

Ei ole sattumaa, että kurtturuusu on ryöstäytynyt valloilleen lähellä merta, niin rannikoilla kuin ulkosaarilla. Kasvi sietää suolaista vettä ja ankaria luonnonoloja.

Kurtturuusu ja lupiini ovat maanteiden pahiksia.

Suolausta kestävää kurtturuusua on istutettu vilkkaiden väy­lien, etenkin etelän moottoriteiden, varteen. On uumoiltu kauan, että myös lupiinia olisi kylvetty sulostuttamaan tienvarsia. Valtion maanteistä vastaava Väylävirasto myönsi vasta tänä kesänä Ilta-Sanomille epäilyn oikeaksi.

Yleisiä teitä on 78 000 kilometriä. Väylävirastossa ei tiedetä, kuinka paljon tienpenkereitä lupiini on kansoittanut. Hyödyllisempää olisi kartoittaa, missä lupiinia ei vielä ole. Niin voitaisiin yrittää suojella vieraslajilta säästyneet tiet.

Väylien rakentaminen ja hoito ovat levittäneet lupiineja. Niitä kyllä niitetään teiden varsilta, mutta usein kapealta alueelta ja liian myöhään. Väylävirastosta myönnetään, että niitot eivät osu aina oikeaan aikaan urakoitsijoiden laajojen reviirien takia. Palkoihin on jo ehtinyt kehittyä itämiskykyisiä siemeniä, jotka kulkeutuvat uusiin paikkoihin.

Ruotsissa on kehitetty ajoneuvo, joka niittää lupiinit ja kerää samalla kasvisjätteen poltettavaksi. Väyläviraston urakoissa keruuta ei ole pidetty kannattavana.

Kurtturuusujakaan ei hävitetä laajasti. Kaikkien kasvustojen leikkaus ja kuljetus tienvarsilta maksaisi arviolta 50–100 miljoonaa euroa.

Kunnissa ei ole myöskään tarpeeksi vastaanottopaikkoja valtavalle määrälle kurtturuusuja ja esiintymispaikoilta kaivettaville maamassoille.

Hiljattain on laadittu suositus haitallisen vieraskasvijätteen käsittelystä. Tähän asti meno on ollut villiä. Maankaatopaikoilla ei ole ollut aina luvat kunnossa eikä riittävästi valvontaa. Ei ole tiedetty, mitä jäte on sisältynyt ja mihin se on päätynyt.

Lukemattomat maanläjitysalueet kukoistavat vieraskasvien kasvattamoina.

Maanantaina 9. kesäkuuta kello 9 nuoriso ryntäsi kännykät käsissä luontoon.

Pirkkalassa, Tampereen naapurissa, käynnistyi mobiilipeli Crowdsorsa. Pelaajat etsivät lupiineja kunnan mailla. Kun esiintymä löytyi, se kierrettiin ja videoitiin. Sitten kaadettiin kukkivat kasvit, kuka käsin repien, kuka trimmerillä leikaten. Lopuksi niitosta otettiin uusi video, joka lähettiin tarkastettavaksi palkkionmaksua varten.

Lupiinijahtiin osallistui 61 tiimiä, tavallisesti kahden kolmen nuoren porukoita. Mobiilipelin kartalle ilmestyi 274 esiintymää. Suurin palkkio oli 101 euroa, pienin 34 senttiä.

Lupiinit niitetään kahdesti kesässä. Pirkkalan varaama rahoitus ensimmäiseen kierrokseen täyttyi yhdeksässä tunnissa. Peli sulkeutui iltakuudelta.

Crowdsorsa, tamperelainen startup-yritys, on innostanut kuntia torjumaan vieraskasveja. Kolmantena kesänä mobiilipeliä rahoittaa 65 kuntaa ja kaupunkia, etelärannikon Raaseporista Lapin pääkaupunkiin Rovaniemelle. Tämän kesän uusia tulokkaita on Ahvenanmaan maakunta.

Joukkoistamalla vieraslajien torjunnasta voisi luoda kansanliikkeen.

Tänä kesänä lupiineja, jättipalsamia ja kurtturuusua torjuu ar­violta neljätuhatta pelaajaa, mutta mobiilipelin on ladannut yli satatuhatta suomalaista. Joukkovoimassa on vahva valtti: vieraskasvit saadaan niitettyä laajalla alueella nopeasti ja oikeaan aikaan, ennen kukkien siemensatoa. Samalla pelaajat keräävät valtavan määrän sijaintitietoa haitallisista vieraslajeista.

Kännykkäpeli on vedonnut murrosikäisiin ja nuoriin aikuisiin. Raha houkuttelee totta kai, mutta myös työ luonnon hyväksi. Eikä lupiinien torjunta palautteen perusteella tunnu työltä, enemmän huvilta ja seikkailulta ulkoilmassa.

Raha on myös hidaste, tulppa kännykkäpelin suosion kasvulle.

Tänä kesänä kunnat käyttävät vieraslajipeleihin yhteensä reilut 180 000 euroa. Peliyritys on arvioinut, että yksin Espoossa tarvittaisiin samansuuruinen summa kaikkien lupiiniesiintyminen niittämiseksi.

Kuntien kirstuissa on tiukat raamit, mutta päättäjät ovat myös varovaisia: katoavatko mobiilipeliin varatut eurot sinne kuuluisaan ”kankkulan kaivoon”?

Vielä ei tiedetä tuloksia. Kasvien näännytys vaatii aikaa ja vaivaa.

Lupiinit on niitettävä useina vuosina pari kolme kertaa kesässä. Maata rehevöittävä kasvijäte olisi kerättävä pois, mutta siihen pelaajia ei velvoiteta.

Paras lopputulos saavutettaisiin, jos uudet kasvit poistettaisiin heti jo taimina. Tulevaisuudessa pelaajat saattavat saada bonuksen, jos he kaivavat lupiineja juurineen ylös.

Sekään ei ole vielä selkävoitto. Lupiinin siemenpankki säilyy maaperässä puoli vuosisataa.

Helena Lundén pysähtyy metsäautotiellä, vertaa nuorta poimulehteä lupiinin taimeen.

”Tämä poimulehti, se on vähän hämäävä.”

Poimulehden lehti on pyöreämpi kuin lupiinin sormimaisen suippo lehti. Vieressä varttuu myös leinikki. Nuoren kasvin lehdet ovat liuskamaisen kapeita.

”Leinikin lehti on vielä hämäävämpi.”

Luonnonsuojelun asiantuntija erottaa heti alkuperäislajin vieraslajista. Se ei ole aina helppoa maallikolle, varsinkaan jos kasvi on tunnistettava lehdestä. Nuuksion kansallispuistossa on hiljan talkoillut työpaikan porukka. Kymmeniä lupiinin taimia on jäänyt huomaamatta.

Metsähallitus torjuu rajallisin rahoin vieraslajeja siellä, missä on arvokkainta suojeltua luontoa. Varjellaan uhanalaisten lajien esiintymiä, ketojen ja niittyjen perinnebiotooppeja ja meren saariston herkkää luontoa. Yksin kurtturuusu uhkaa lähes viittäkymmentä lajia.

Vieraslajien torjunta on vaativinta juuri suojelualueilla, myös Nuuksion kansallispuistossa. Pitää tietää, mitä poimii, jotta ei poista vahingossa uhanalaisia kasveja.

Helena Lundén kehuu Luonnonsuojelunliiton Ketosirkka-hanketta Nuuksiossa. Työntekijät on koulutettu tunnistamaan vieraslajit.

Aina tilanne ei ole ollut yhtä otollinen. Lupiineja torjuneet vangit ovat kaivaneet ylös myös hiirenvirnoja, yleistä niittykasvia.

Lundén sanoo, että jättipalsamin torjunta suojelualueella saattaa olla talkoovoimin riskaabelia.

”Sen mukana menee helposti mitä vain.”

Aivan kuin puron rannalla lehtometsässä olisi ollut lunta keskellä kesää. Lundén muistaa, miten viisi vuotta sitten löysi uuden haitallisen vieraslajin Nuuksion kansallispuistosta.

Se ei ollut lunta vaan jättiputkien valkoisia kukintoja.

Stalinin Neuvostoliitossa jättiputki oli ollut hyötykasvi. Armenianjättiputkea alettiin viljellä rehuksi toisen maailmansodan jälkeen.

Kasvi oli satoisa, ravinteikas ja kylmää kestävä. Kyllä lehmät sitä söivät, mutta maitoon jäi tympeä sivumaku. Kun Neuvostoliitto romahti, jättiputket levisivät autiotiloilta luontoon. Kasvia vastaan taistellaan yhä Leningradin alueella ja Virossa.

Myös Suomessa jättiputkea on kutsuttu ”ultimaattiseksi pahikseksi” vieraslajien joukossa.

Lundén laskeutuu tieltä rehevään lehtometsään. Luonnontilainen Antianpuro virtaa kirkkaana, haavat havisevat lehtikattona. Lehtometsästä erottaa harmaan suojakankaan peittämän kaistaleen. Täällä on käynnissä jättiputken torjunta, työ on yhä kesken.

Sitkeä sissi. Peitteen ulkopuolella kasvi työntää uusia vankkoja versoja ja suuria lehtiä.

”Kyllä nämäkin pitää kaivaa lapiolla pois”, Lundén sanoo.

Tarpeeksi kaukana purosta jättiputkia on kuritettu kovalla kädellä. Ensiksi niitetty kukkivat kasvit, sitten käsitelty tyvet kemiallisesti ja lopuksi peitetty esiintymä suojakankaalla. Tavallisesti kolme käsittelyä tappaa kasvin kuin kasvin. Ongelma on, että lupiinin tavoin jättiputken siemenpankki on pitkäikäinen.

”Sitten kun otamme peitteen pois, se saattaa lähteä kasvamaan uudestaan.”

Pahimmillaan kasvustot kohoavat jättiputkiviidakoiksi, tiheiksi ja vahvoiksi. Siementen supertuottajan kasvineste kärventää auringonpaisteessa palovamman kaltaisia, kivuliaita iho-oireita. Torjunnassa on suojauduttava kasvia vastaan ja varauduttava kymmenen vuoden operaatioon.

Nuuksiossa voi olla viisainta, että jättiputkien päälle levitetyt peitteet jätetään pysyvästi maastoon. Lundén osoittaa karikkeen verhoamaa suojakangasta. Sen päälle kasvaa jo siellä täällä sammaleita ja muita lehtokasveja.

”Pikkuhiljaa suojapeite maisemoituu kasvuston alle.”

Vieraslajien kemiallisen käsittely tarkoittaa rikkakasvimyrkky Roundupin käyttöä. Sen vaikuttava aine on kasvinsuojeluaine glyfosaatti. Tutkimuksissa on havaittu, että glyfosaatti voi olla eri tavoin haitallinen muun muassa mehiläisille ja kimalaisille.

Vuonna 2023 Euroopan unioni antoi kymmenen vuoden jatkoajan kiistellylle torjunta-aineelle. Metsähallituksessa glyfosaatilla on torjuttu muun muassa jättiputkia, kurtturuusuja ja angervoja. Myrkky tappaa vieraskasvit, säästää työtä ja rahaa. Metsähallitus käyttää Roundupia 50–60 kiloa vuodessa vieraslajien torjunnassa. Pisara meressä, kun sitä vertaa maataloudessa ruiskutettavaan puoleen miljoonaan kiloon.

Glyfosaatin käytössä on tarkat varo-ohjeet: ei sateella eikä tuulella, ei lähellä vesistöä eikä uhanalaisia kasveja.

Imagohaitta on silti ilmeinen. Luonnonsuojelualueilla vieraskasveja, luonnon pahiksia, torjutaan pahamaineisella kasvimyrkyllä.

Luonnonvarakeskus Luke on kehittänyt vesakoille biologista torjuntaa. Purppuranahakkasienen on todettu purevan myös kurtturuusuun. Tosin hitaammin kuin glyfosaatti, sillä sieni lahottaa vähitellen kasvin juuret. Metsähallituksessa toivotaan, että biologinen torjunta korvaa kemiallisen.

Vielä sieni ei ole kaupan. Puuttuu yrittäjä, joka hankkii myyntiluvan, investoi laitteisiin ja kaupallistaa tuotteen.

Sinisten pressujen alle on tukahdutettu angervojen jäänteet. Nämäkin vieraskasvit ovat saaneet Nuuksion kansallispuistossa voimakäsittelyn: leikkaus, myrkytys ja peitto.

Helena Lundén silmäilee pressujen ulkopuolelle. Melkoinen kiusankappale tämäkin, pari metriä korkeaksi varttuva pensas. Uusia taimia nousee sinnikkäästi esiin maan uumenista.

Kuten jättiputkia, viitapihlaja-angervojen lehtiä ja kukkia ei pidä kosketella ilman suojausta.

”Ilkeä kasvi”, Lundén sanoo. ”Se tuottaa myrkyllistä sinihappoa.”

Suomessa pykälät ovat kunnossa. Lain mukaan jokaisen kiinteistön omistajan on huolehdittava kohtuullisista toimenpiteistä haitallisen vieraslajin hävittämiseksi ja leviämisen rajoittamiseksi. Valvovia viranomaisia ovat ely-keskukset, jotka voivat lähettää selvityspyyntöjä, antaa poistokehotuksia ja määrätä uhkasakkoja.

Todellisuudessa monet haitalliset vieraslajit rehottavat pihoissa ja puutarhoissa.

Uudenmaan elystä kerrotaan, että valvontaan on niukasti mahdollisuuksia vähäisten resurssien takia. Sanktioiden sijasta viranomaiset pyrkivät ratkaisemaan tilanteita neuvottelemalla. Nuuksion alueelle tai sen läheisyyteen ei ole lähetetty selvityspyyntöjä tai poistokehotuksia, vaikka havaintoja vieraslajeista on paljon.

Nuuksion kansallispuistolla on yli tuhat naapuria. Valtaosa puiston vieraskasveista on karannut yksityisiltä mailta, myös angervot ja jättiputket. Ja uusia on pyrkimässä, kuten japanintatar.

Lundén tietää vain yhden kehotuksen. Nuuksion kansallispuistossa mökinomistaja oli saanut ukaasin poistaa haitallinen vieraslaji, vesipuutarhoista tuttu keltamajavankaali.

”Suomalaiset eivät yleensä ole vastaanottavaisia kehotuksille ja käskyille.”

Lundén on nähnyt, miten kotipuutarhurit suhtautuvat vieraskasveihin suojelualueiden liepeillä. Ei tiedetä mutta ei myöskään välitetä. On tapauksia, joissa asukkaat ovat käyneet jopa kippaamassa puutarhajätettä suojelualueen puolelle. Harvoin keskustelukaan auttaa, yleinen reaktio on ihmetys ja närkästys.

Kilpajuoksu on loputon.

Kiellettyjen kasvien kasvatuslistalle nostetaan jatkuvasti uusia lajeja, tänä kesänä myös viitapihlaja- ja valkopajuangervo. Mutta samaan aikaan myyntiin ilmestyy uusia, Suomen luonnolle vieraita kasveja.

Luonnonsuojelun asiantuntija toivoo, että herättäisiin arvostamaan ikivanhoja suomalaisia kukkia.

”Meillä on juhannusruusuja ja muita kotimaisia perinnekasveja”, Lundén sanoo.

”Sellaisia, joilla on paljon pidempi historia kuin vieraslajeilla.”

Metsähallituksen tukikohdan pihamaalla päivystää peräkärry. Sen kyydissä on kookas metallihäkki, loukku.

Pyydys on vieraslajia varten.

Riistakamera on vahvistanut epäilyn: Nuuksion kansallispuistossa majailee supikoira, kaikkiruokainen peto. Päivän päätteeksi Helena Lundén vie loukun luolaston suulle. Häkin pohja peitetään maalla, houkutukseksi koiranmuonaa.

Supikoira ei ole ainoa haitallinen vieraseläin Nuuksiossa. Täplärapuja elää runsaasti, minkkejä vilistää ja kanadanhanhia pesii useita pareja. Jonkun älynväläys on ollut siirtää aurinkoahvenia kansallispuiston läheiseen lampeen, josta leviämisriski on ilmeinen.

Lundén kertoo, että runsastuneet valkohäntäkauriit loikkivat nekin Nuuksiossa. Tähän asti niitä ei ole saanut ampua, ainoastaan ajaa kansallispuiston alueella.

Kauriille maistuvat jättiputken nuoret versot, mutta haitta on hyötyä suurempi. Nuo vikkelät peuraeläimet hävittävät myös uhanalaisia ja vaarantuneita kasveja. Yksi suosikeista on hirvenkello.

”Siinä on semmoinen iso, nätti, pyöreä kukinto”, Lundén sanoo.

”Ne pallot kauriit käyvät aina syömässä.” 

Juttuun on haastateltu myös Väyläviraston ympäristöasiantuntijaa­ Marketta Hyväristä, Crowdsorsan toimitusjohtajaa Toni Pajua, Kainuun ely-keskuksen vieraslajikoordinaattoria Reima Leinosta, Metsähallituksen Luontopalveluiden palveluomistajaa Santtu Kareksalaa, Suomen ympäristökeskuksen vanhempaa tutkijaa Terhi Ryttäriä ja Suomen Luontopaneelin puheenjohtajaa Janne Kotiahoa.

Oikaisu 28.7.2025 kello 9.20: Ruusunmarja on kiulukka eikä kielukka, toisin kuin tekstissä aiemmin luki.