Vastavirtaan
Veli-Pekka Tynkkysen näkemyksille Venäjän energiapolitiikasta on nyt kysyntää. Aina niin ei ole ollut.
Kun Veli-Pekka Tynkkynen oli kolmen, hänet vietiin päivähoitoon moskovalaiseen lastentarhaan. Vuosi oli 1975, ja Tynkkynen varttui neuvostoliittolaisen varhaiskasvatuksen huomassa peruskouluikään saakka.
Tynkkynen oppi muutamassa kuukaudessa pärjäämään venäjän kielellä.
Päiväkodista jäi mieleen erityisesti kaksi hoitajaa. Toinen oli tiukka täti, joka esiintyi kunnollisena kommunistina ja Leninin linjan kannattajana. Toinen oli pulska ja äidillinen tyyppi, josta Tynkkynen tykkäsi todella paljon.
Siinä oikeastaan tiivistyykin se, miten Tynkkynen näkee Venäjän ja venäläisyyden.
”On tämä lämmin, sydämellinen puoli ja sitten väkivaltaisella tavalla kontrolloiva puoli.”
Aleksanteri-instituutin Venäjän ympäristöpolitiikan professori on valinnut tapaamispaikaksi Tammerkosken partaan. Vesi ja virtaukset ovat hänelle tärkeitä sekä konkreettisesti että metaforina.
Tynkkynen viihtyy vedessä vuodenajasta riippumatta. Tärkeä hänelle on myös Saimaalla sijaitseva, suvun omistuksessa oleva saari. Sinne Tynkkynen on lähdössä ystäviensä kanssa viikonlopuksi juhlimaan etukäteen 50-vuotispäiväänsä.
”Märkäpuvussa ja liiveissä, kypärä päässä.”
Tynkkystä ovat pitkään kiinnostaneet globaalit energia-, raaka-aine- ja resurssivirrat. Esimerkiksi se, miten kaasu virtaa Venäjän periferiasta kyliin ja kaupunkeihin, myös Eurooppaan, ja miten tämä virtaus liittyy laajempiin kysymyksiin Venäjän kehityksestä, vallankäytöstä tai Euroopan ja Venäjän suhteesta.
Haastattelupäivänä energiayhtiö Fortum ilmoitti tytäryhtiönsä Uniperin 12 miljardin euron tappioista, jotka kytkeytyvät suoraan Venäjän geopoliittisiin ratkaisuihin.
Tynkkysen puhelin vilkkuu, niin kuin se on tehnyt yhä tiheämmin Ukrainan sodan eskaloitumisen jälkeen. Mitä ajatuksia Fortumin ilmoitus Tynkkysessä herättää?
”Tietysti sen, miten Fortum on myös ollut tässä keskinäisriippuvuuden utopiassa niin vahvasti sisällä, että kaikki kriittiset äänet on haluttu tukahduttaa.”
”Jos tämä olisi poliittinen kysymys, kyllä he olisivat entisiä poliitikkoja. En tiedä onko se oikein, että samat kaverit jatkavat siellä. Valtion pitäisi enemmistöomistajana käyttää tässä valtaansa.”
Tynkkysen mielestä ajatus Venäjän ja EU:n keskinäisriippuvuudesta perustuu harhaan. Venäjä on saanut EU-maat ja energia-alan yritykset kilpailemaan keskenään hyödyntämällä pehmeitä vaikuttamisen keinoja, kuten energian hintaeroja ja korkean tason suhteita eurooppalaisiin päättäjiin. Markkinavetoinen energiapolitiikka ei ole kannustanut EU:ta luomaan yhteistä rintamaa.
”Silmät on ummistettu vastakkaiselta todistusaineistolta silloinkin, kun se on ollut ilmeistä.”
Keväällä suomeksi käännetty kirja Venäjä, energiavalta. Öljykulttuuri kohtaa ilmastonmuutoksen (Gaudeamus, julkaistu alun perin englanniksi 2019) tiivistää Tynkkysen tutkimusperustaisen käsityksen Venäjästä.
Euroopan riippuvuus venäläisestä energiasta on hidastanut ja hidastaa edelleen ilmastonmuutoksen vastaista taistelua. Samalla se tukee Putinin hallinnon patriotismia ja väkivaltaista suurvaltapolitiikkaa.
Ei ole sattumaa, että Tynkkynen päätyi tutkimaan juuri Venäjää. Tynkkysen juuret ovat Lappeenrannassa, jossa hänen ekonomi-isoisänsä pyöritti hyvällä menestyksellä appensa vuonna 1913 perustamaa metsä- ja parrukaupan yritystä. Puutavara oli suosittu vientituote, ja ennen ensimmäistä maailmansotaa yritys toimitti esimerkiksi suuria määriä polttopuita Pietariin.
Rajakaupungissa eli paljon venäläisiä emigrantteja, ja naapurustossa asuneesta Wolkoffin perheestä tuli Tynkkysen isoisälle tärkeä kauppakumppani.
Tynkkysen isä laitettiin jo nuorena opiskelemaan venäjää naapuriperheen tyttären Anna Wolkoffin johdolla. Hän luki venäjää Helsingin yliopistossa ja päätyi töihin puolustushallintoon.
Kun Veli-Pekka Tynkkynen leikki sotaleikkejä moskovalaisessa päiväkodissa, hänen isänsä työskenteli Moskovan lähetystössä sotilasattasea Kalevi Markkulan kaupallisena sihteerinä. Markkula on myös Tynkkysen kummisetä.
”Sotilasasiamies ja hänen apulaisensa olivat laillistettuja vakoojia vieraassa maassa. Käytännössä heidän tehtävänsä oli selvittää asemamaan sotilaallista kyvykkyyttä.”
Tynkkysillä Moskovassa työskennellyt taloudenhoitaja Tatjana paljastui myöhemmin KGB:n agentiksi. Hänen tehtävänään oli ollut kodinhoidon ohella raportoida vaipanvaihdosta lähtien kaikki, mitä kotona tapahtui.
Tynkkysen äiti ei jäänyt kotirouvaksi, vaan toimi Valmetin Moskovan-konttorin johtajan sihteerinä. Hänen isänsä oli sotasankari: upseeri, jonka pataljoona oli keskeisessä roolissa vuoden 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäyksen torjumisessa Karjalan kannaksella. Isänmaallinen henki on ollut Tynkkysen elämässä aina läsnä.
”Ilman paatoksellisuutta tosin”, Tynkkynen tähdentää.
Tynkkyset palasivat Neuvostoliitosta Helsingin Marjaniemeen vuonna 1980 ja Veli-Pekka Tynkkynen aloitti koulunkäynnin Puotilan ala-asteen toisella luokalla. Vahvasti oikeistolaisella asuinalueella ”Neukkulasta” tulleet erottuivat joukosta.
”Isobroidia kutsuttiin ruplaksi ja mä olin kopeekka.”
Nuoruudessaan Tynkkynen koki usein, että hän joutui puolustamaan Venäjää ja venäläistä kulttuuria. Hän kohtasi sen kaltaista ajattelua, että Venäjälle ei lähdetä kuin käskystä ja ase kädessä. Tynkkynen oli matkustanut ja asunut uudella Venäjällä. Hän tiesi, että Venäjä oli kaikkea muuta kuin toivoton paikka. Moniulotteinen maa, jossa oli sydämellisiä ihmisiä ja upeaa luontoa.
Kun Tynkkynen pohti lukion jälkeen ammatillista uraansa, hänellä oli kaksi vaihtoehtoa: merisotakoulu tai maantieteen opinnot yliopistossa. Hän pääsi molempiin, mutta valitsi lopulta maantieteen.
Ympäristökysymykset, globaalit ongelmat ja luova ajattelu vetivät puoleensa enemmän kuin käskyorganisaatio.
Sukutausta ja kiinnostus energiaturvallisuuteen on kuitenkin vaikuttanut siihen, että Tynkkynen on Venäjän energia- ja luonnonvarapolitiikan dosentti Maanpuolustuskorkeakoulussa. Sotilasarvoltaan hän on reservinmajuri. Se tarkoittaa korkeimpia mahdollisia natsoja siviilipuolella ja kertoo aktiivisuudesta reserviläistoiminnassa.
Väitöskirjassaan Tynkkynen käsitteli luonnonvarojen, energian ja vallan yhteenkietoutumista Venäjällä kolmen tapaustutkimuksen kautta: hän tutki Karjalan vesihuoltoa, Pietarin kaupunkisuunnittelua ja luonnonsuojelukonfliktia Komin tasavallan alueella.
Väitöskirjaprosessin aikana syntyi myös Tieto-Finlandian voittanut kirja Maantieteelle Venäjä ei voi mitään (Gummerus, 2002) yhdessä Moskovan nykyisen suurlähettilään Antti Helanterän kanssa.
Nyt Tynkkysellä on meneillään Koneen Säätiön rahoittama hanke, jonka tavoitteena on tehdä energiaa näkyväksi yhteiskunnassa.
Ajatus on lähtöisin venäläiseen öljykulttuuriin liittyvistä havainnoista: Venäjällä kaasun ja öljyn avulla rakennetaan kansallista identiteettiä. Uskottava tarina Venäjästä energiasuurvaltana vaatii sitä, että energia on koko ajan näkyvissä: mainonnassa, yhteiskunnallisessa keskustelussa ja infrastruktuurina kaupunkikuvassa.
”Halusin kääntää tämän ajatuksen toisinpäin. Voitaisiinko energiatransitiota ja ilmastovastuullista toimintaa edistää tekemällä energia näkyväksi, mitä se ei ole perinteisesti Suomessa ollut.”
Tynkkysen näkemyksille Venäjästä ei ole aina nyökytelty. Häntä on ”paneteltu, vähätelty ja painettu alas” paitsi yliopistomaailmassa, myös poliitikkojen taholta ja energiateollisuudesta käsin. Vielä vuoden 2022 alussa hän sai kuulla ”Fortumin kavereiden” läksytystä siitä, kuinka hänen ”maallikkokäsityksensä” Venäjään liittyvistä riskeistä on täysin väärä.
Tynkkynen arvostelee Aleksanteri-instituutin Venäjä-tutkimuksen huippuyksikön (2012–2017) tutkimuslinjaa. Hän työskenteli huippuyksikössä itsekin, mutta jäi lähestymistapansa kanssa marginaaliin.
”Siellä haluttiin rakentaa suomalaista venäjäntutkimuksen paradigmaa, määritellä näkökulma siihen, miten Venäjää pitäisi tutkia. Jos on vain yksi tapa tutkia Venäjää, sehän on ideologinen valinta.”
Voisi kuvitella, että Tynkkystä ottaa nyt päähän, ja tavallaan ottaakin. Joskus hänellä on käynyt mielessä, että tekisi mieli kostaa.
”Mutta ei sillä mitään saa”, Tynkkynen sanoo ja häntä naurattaa.
”Se on kuten Sinuhe egyptiläinen sanoo, että kosto lämmittää sua hetken, mutta myrkyttää sun mielen.”
Voiko Venäjä muuttua? Se on kysymys, jota Tynkkynen on pohtinut paljon. Uusimmassa kirjassaan hän kutsuu Venäjää ”uusiutuvan energian uinuvaksi jättiläiseksi”. Mitä pitäisi tapahtua, jotta Venäjä saataisiin mukaan ilmastotalkoisiin?
Tynkkynen on realistinen optimisti. Hän kuvailee Venäjän muutospotentiaalia maantieteen ja resurssikirouksen käsitteen avulla. Tutkijat ovat havainneet, että yhdestä tai muutamasta luonnonvarasta vahvasti riippuvaiset yhteiskunnat luottavat helpommin uusiutumattomien luonnonvarojen rajattomuuteen. Lisäksi öljy- ja kaasumaat, joilla ei ole demokraattisia juuria, luisuvat herkästi entistä epädemokraattisempaan suuntaan.
Ilmiötä selittää ainakin osaksi maantiede. Venäjällä kaasun ja öljyn tuotanto tapahtuu periferiassa. Kun fossiilinen energia on vaurauden ensisijainen lähde, taloudellisen tulon turvaamiseksi riittää, että valtaeliitti pitää hyppysissään pientä aluetta kaukana asutuskeskuksista.
”Venäjän talous ei ole koskaan perustunut ajatukseen siitä, että yksittäinen ihminen, kylä tai kaupunki olisi tuottoisa ja niitä verottamalla valtio pärjää.”
Voimallinen takertuminen öljyyn ja kaasuun on Putinin hallinnon jatkuvuuden kannalta tärkeää. Mutta mitä syvemmälle Venäjä ajautuu putinilaiseen öljykulttuuriin, sitä vaikeampaa Venäjän on ottaa kiinni muuta maailmaa, joka pyrkii pois fossiilisista polttoaineista.
Uusiutuvan energian tuotanto tapahtuu siellä, missä ihmiset elävät, ja siksi sillä olisi potentiaalia tukea demokratisoitumiskehitystä.
Tynkkysen mielestä Euroopan tehtävä on tässä tilanteessa selvä.
”Venäjään kohdistuvien sanktioiden täytyy olla niin maksimaalisia, että ne vetävät Venäjän taloudellisesti niin kuralle kuin mahdollista. Vain silloin voi syntyä tilanne, jossa Venäjän väkivaltainen historia ja marttyyrimentaliteetti päästään purkamaan ja ihmiset alkavat etsiä toista vaihtoehtoa.”
Euroopassa tarvitaan Tynkkysen mukaan nyt resilienssiä, sillä vaikeita aikoja saattaa olla edessä.
Sen rakentamisessa voisi auttaa strategisesti rakennettu yleiseurooppalainen kertomus siitä, miten energiasiirtymä, energiatehokkuus ja energian säästäminen itse asiassa liittyvät demokratian turvaamiseen ja väkivallan patoamiseen Euroopassa.
”Putinin sota ei liity vain Ukrainaan. Se on myös ekologis-materiaalista sotaa Euroopan demokratioiden energiasiirtymää kohtaan.”
Siksi energiakriisissä ei pitäisi missään nimessä löysätä ilmastotavoitteista.
”Se on Putinin pussiin pelaamista.”