He tarkkailevat meitä

Jalka nousee kaasulta, käsi viittoilee lumiselle maantielle.

”Tästä menee yli susi. Aina.”

Urjalan syrjäkulmat uinuvat sydäntalven hiljaisuudessa. Mies tuntee myös talot. Tuolla asuu petoyhdyshenkilö, tuolla metsästäjä henkeen ja vereen. Metsästysseuran nylkyvaja vilahtaa ohi.

Kuljettaja voisi itsekin olla metsästäjä. Ikää kuusikymmentäkaksi, harmaantuva parta, yllä maastossa erottuva oranssi pipo ja takki. Ajopeli on neliveto Volvo, kuin tehty metsäautoteille.

Suden jälkien perässä tässä liikutaan, muttei aseet matkassa.

Tiet pienenevät, asutus loppuu, metsä sakenee. Jossakin lähistöllä, lauman ydinreviirillä, kohoaa hiekkaharju, jonne kätkeytyy luultavasti pentujen synnytyspesä.

Auto jää parkkiin autiolle metsäautotielle. On 24. tammikuuta, lauha lauantai.

Mies osoittaa alas laskettua puomia.

”Ilves menee tuosta alta mutta susi ei koskaan.”

Juha Suonpää asuu Anniston tilalla Lempäälässä. Ennen lähtöä Urjalaan hän on merkinnyt pieneen muistivihkoon: 417.

Luku tarkoittaa maastopäiviä. Niitä on kertynyt yli vuosi.

Ensimmäinen riistakamera – tai metsäkamera kuten Suonpää sitä kutsuu – alkoi tallentaa videota vuonna 2019. Maastokuvioisia, margariinirasian kokoisia laitteita on asennettu maanomistajien luvalla kymmenittäin ympäri Pirkanmaata.

Suonpää tekee kokeellista luontodokumenttia. Elokuvassa Crea­turama – Eläinten eepos sudet ja ilvekset, peurat ja hirvet ja muut metsän asukkaat ovat elokuvan pää- ja sivuosissa.

Materiaalia on kertynyt valtavasti: arviol­ta 250 000 videoklippiä, tuhansia tunteja.

”Siinä on meidän kissa.”

Suonpää on polvistunut istuinalustan päälle. Repun päällä lepää kannettava. Sama rutiini joka kerta: kameran muistikortti tietokoneeseen, klippien tarkistus ja tallennus.

Videolla ilves tutkii jälkiä, haistelee. Jäntevä olemus, ei palleja hännän alla, häntä alhaalla.

”Melkein sanoisin… naaraskissa.”

Ilvekset liikkuvat eniten öisin, siksi tallentavassa kamerassa on käytettävä infrapunavaloa. Himmeänpunainen hehku herättää metsän kissojen uteliaisuuden. Ne lähestyvät rohkeasti linssiä, merkkaavat virtsalla ja puskevat outoa vekotinta, joskus hellästi, joskus kovakouraisesti.

Urjalan susista Suonpää tietää vain yhden uroksen, joka ei piittaa kameroista.

”Muut ovat pääsääntöisesti aivan kamalan varovaisia.”

Arkaa sutta on kuvattava ilman infrapunaa. Valoakin herkemmin hukka reagoi hajuihin. Kun kameroita käsittelee käsin, jää tuoksujälkiä. Kestää aikansa ennen kuin ihmisen haju katoaa.

Elokuvantekijä jättää metsään myös tarkoituksella merkkejä itsestään. Sekoittaa oman hajuseoksen, jonka resepti on salainen.

Suurpedot tottuvat kaksijalkaiseen, suuria kuvioita lumeen painavaan kulkijaan. Että tämä on turvallinen kaveri.

Pälyileviä katseita, pyöriviä päitä, höristäviä korvia.

Kannettavan näytölle ilmestyy peuroja. Kaikesta aistii, että emä ja vasat elävät pelossa, ne ovat joka sekunti valmiina pakolaukkaan. Peurojen sorkkienpistoja seuraavat susien ja ilvesten tassunjäljet hangessa.

Missä suurpedot liikkuvat, sinne elokuvantekijä vie kameransa. Hyvä paikka on kulkuteiden risteyksessä.

”Kun pistää oikeaan paikkaan”, Suonpää sanoo, ”niin susi menee ohi viisi kertaa vuodessa.”

Kameroihin on tallentunut saalistusta. Ei hurmeista raatelua niin kuin Afrikan savannien luontodokumenteissa vaan ohikiitäviä hetkiä.

Aluksi pinkoo peura isoin loikin. Kymmenen sekuntia, sitten kuuluu läähätystä. Pian vilahtaa susi kieli roikkuen.

Lopun voi kuvitella, vaikka sitä ei näe.

Ilves hiipii, lähestyy matalana, iskee salamana peuran kurkkuun. Metsän kissan tappama saalis on usein veretön, ruho siisti.

”Susilauman jäljiltä ei jää mitään jäljelle.”

Kameran näytöllä vilkkuu error. Ehkä paukkupakkanen on jumittanut muistikortin, ehkä akku on tyhjentynyt.

Akku pelaa, uusi muistikortti tilalle.

Elokuvaprojektin aikana Suonpää laskee vaihtaneensa akkuja ja muistikortteja parituhatta kertaa.

”Kortteja on oltava kuin näkkileipää.”

Muistitila, 256 megabittiä, riittää 1 200 videoklippiin. Toisinaan turhauttaa. Ei mitään ”käyttistä” elokuvaan, kun liiketunnistin reagoi tuulessa heiluvaan heinään tai lumiseen oksaan.

Suonpää on valinnut osan kuvauspaikoista maiseman mukaan, esteetikon silmin. Mutta ei haaskoja, vain satunnaisia lihasyöttejä. Eläimet päättävät, milloin ilmestyvät elokuvan näyttämöille. Ja miten suhtautuvat kameroihin.

Käpytikat nakuttavat nokallaan liiketunnistimia rikki. Hirvi on potkaissut, ja karhu raadellut kulmahampaallaan kameran.

Kalustoa on ruhjoutunut aura-auton ja kaatuneen puun alle. Ei juuri ilkivaltaa, vain kaksi kameraa on varastettu seitsemän vuoden aikana.

Ihmisiä kyllä esiintyy videoklipeissä: pukumies pissaamassa ojanpielessä, ukrainalaisia metsureita kävelemässä kypärät päässä, vapaaehtoisia maanpuolustajia lampsimassa kiväärit rennosti käsivarsilla.

”Metsän eläimille ihminen lajina näyttäytyy niin, että se ei kuulu tänne.”

Näissä maisemissa Suonpää ei ole ainoa, joka seuraa suurpetoja. Riistakameroita on ruokintapaikoilla, metsäautoteillä ja talojen lähistöillä.

”Metsästäjillä on todella tarkka tilannekuva susien liikkeistä.”

Lääkäri-isän pojasta piti tulla lääkäri.

Juha Suonpää kuvasi siilejä, kun olisi täytynyt keskittyä lääketieteellisen pääsykokeisiin. Seitsemän piikkipalloa saattoi ilmestyä rivitalon pihaan Tampereen Kalevassa.

1980-luvulla elettiin luontokuvien kulta-aikaa. Valokuvaus muistutti metsästystä; eläimiä kytättiin pitkillä teleobjektiiveilla, jahdattiin täydellistä laukausta, kaunista kuvaa.

Suonpää oli jo nuorena poikana käynyt Tampereen lyhytelokuvajuhlilla, haltioitunut isän kanssa pimeissä saleissa. Elokuvanteko tuntui vaikealta ja kalliilta, 16-millinen filmi Ylen yksinoikeudelta.

Mutta elävän kuvan lumo ei jättänyt rauhaan.

Karhumetsässä (1992) Suonpää sulkeutui piilokojuun aina viikko kerrallaan. Kuin eläintarha väärinpäin: kuvaaja vankina, itärajan karhut vapaana. Hän kuunteli metsän hengitystä, kohtasi silmästä silmään karhut – ja itsensä, oman pelkonsa ja pienuutensa. Ja ymmärsi, että vain istumalla piilokojussa voi kokea ja jakaa metsän karhun kanssa.

Hukkamies (2013) kertoi susia pannoittavasta Seppo Ronkaisesta. Lähettimet keräsivät tietoa laumojen liikkeistä ja reviireistä. Tutkimusmestari osasi ulvoa, kutsua susia luokseen. Elokuvassa paljastui laaja salametsästys: luotien tappamia hukkia, kadonneita pantoja. Tutkimussuden keskimääräinen elinikä oli kaksi vuotta.

Ilveskuiskaaja (2023) kuvasi Hannu Rantalan suhdetta ilvekseen. Sairaseläkkeelle jäänyt kirvesmies asensi riistakameroita ja viesti ilvesten kanssa virtsaamalla. Tunteet olivat pinnassa, kun kannanhoidollinen metsästys romahdutti kannan.

Creaturama – Eläinten eepos on uudenlainen, kokeellinen luontoelokuva. Ei ihmistä kameran takana, ei pääroolissa eikä kaikkitietävänä kertojana. On vain kuvia ja ääniä luonnosta ja virolaisen Erki Parnojan vangitsevaa musiikkia, onomatopoeettista äänimaisemaa.

Elokuva kertoo metsän maailmasta eläinten silmin.

Sudet, ilvekset ja muut metsän asukkaat näyttelevät ja ohjaavat elokuvaa.

”Mä teen yhtä ja samaa elokuvaa koko ajan”, Suonpää sanoo.

”Vaikeudesta ja toiveesta löytää yhteinen kieli ihmisen ja eläimen välille.”

Suonpää, taiteen tohtori ja dosentti, lähestyy taiteen keinoin ihmisen ja muunlajisten dialogia. On uskallettava kohdata jotain, mikä on itselle vierasta.

Suonpää sanoo, että ihminen oppii parhaiten vähän epävarmassa olotilassa.

”Kun ei ymmärrä kaikkea mutta ei ole kauhun vallassa.”

Metsäkameroiden klipeissä sattumalla on sijansa. Supikoira keikauttaa kameran vinoon, lumi tai kosteus peittää linssin.

On myös yllätyksiä, joita ei osaa odottaa.

Susi seisoo kärkikolmion takana, odottaa vuoroaan ylittää tie. ­Käpytikka ja närhi kieppuvat ympyrää, käyvät polemiikkia nokikkain. Joutsenperhe vaappuu metsäpolulla matkalla marjanpoimintaan.

Mahdollisuus vuoropuheluun avautuu, kun videossa on selittämätön elementti. Usein avain on kuvan ulkopuolella. Tapahtuu jotain, mitä katsoja ei näe mutta kuulee.

Suonpää kertoo purolla juovasta hirvenvasasta. Kun se kääntyy kamerasta poispäin, pian kuuluu aikuisen hirven alkukantainen mylvintä. Nuhteleeko vai komentaako emä vasaa? Onko lähistöllä vaara? Selitystä ei tiedä mutta sen voi kuvitella mielessään.

”Kuulen siitä äänestä, että siinä on tunne ja kieli ja sanoma. Ei se meidän symbolikieli, mutta hirvien maailman keskustelua.”

”Sitä kautta hirvi inhimillistyy aistivaksi eläimeksi.”

Yhtä lailla kananlihalle nostattava susien ulvonta ja ilvesten falsettiin kohoava kiimahuuto pysäyttävät Suonpään. Vanhemmat kutsuvat pentuja ja yksinäinen etsii kumppania.

”Enpä menisi ampumaan niitä.”

Ennen Urjalan metsäretkeä Juha Suonpää ja leikkaaja Samuli Pöntinen ovat käyneet videoklippejä lävitse. Elokuvasta on käsikirjoitus, mutta lopulliset valinnat ovat kuin kuvanveistoa. On kaivettava muoto esiin valtavasta kuvamassasta.

Entisen lankatehtaan Klingendahlin uumenissa Tampereella on toistunut kaksi sanaa tiheään: studium ja punctum.

Videolla yksinäinen, suolla jolkottava susi on ”jumalattoman hyvää studiumia”. Traktorikuskin maakuoppaan kippaama peuranraato menee sekin ”studiumin suuntaan”. Mutta kun klippiä hidastaa, se muuttuu dramaattiseksi, ”tulee punctumia”.

Elokuvaan sovelletaan ranskalaisen Roland Barthesin valokuvateoriaa. Studium on valokuva, joka opettaa ja aukeaa helposti. Punctumissa on jotain häiritsevää ja pysäyttävää.

Videoklippi on punctum, kun katsoja tuntee sen kehossaan. Viillon, piston, haavan. Tunteen, joka ravistelee ja herättää empatiaa.

Ja empatia, niin Suonpää uskoo, on keino rakentaa sovintoa ihmisten ja eläinten välille.

Aivan kuin joku olisi laskenut hännällä pyllymäkeä!

Kyllä se on Lutra lutra, saukko. Kulkenut metsäautotietä ja sitten pujahtanut purolle.

Suonpää harppoo kameralta toiselle Urjalan takametsissä. Ohutta lumivaippaa täplittävät milloin saukon ja supikoiran, milloin ilveksen ja peuran jäljet.

Mutta se tärkein puuttuu: suden tassut.

Seuraava pysähdys on pusikoituvan hakkuuaukon ja tiheän metsän rajalla. Säästöpuuksi jätetyssä männyssä tuijottaa linssi.

Muistikortin purku koneelle, sitten klippien selaus. Sumu verhoaa linssiä, silti eläimen tunnistaa. Vaaleat jalat, harmaa turkki, ruskeat korvantaukset.

”Kato, huomasi kameran!” Suonpää huudahtaa.

Häntä on tiukasti koipien välissä.

”Nyt tutkitaan…”

”Ja kato, vielä tullaan… Hän opiskeli ihmistä.”

Tämä susi on näyttäytynyt kameroille aiem­minkin. Silti joka kerta tuntuu pieneltä ihmeeltä kohdata hukka kameran kuvassa.

Suonpää hätkähtää. Video on joulukuulta, jolloin metsissä vallitsi vielä rauha.

Klipissä on elokuva-ainesta. Se viiltää, koskettaa. Susi on kuoleva niin kuin hirttotuomiota odottava vanki, josta otettua muotokuvaa Barthes käytti esimerkkinä klassisesta punctumista.

”Me nähdään susi tossa videolla elossa”, Suonpää sanoo.

”Mutta se on todennäköisesti kuollut.”

Metsästys alkoi tammikuun ensimmäisenä päivänä 2026.

Kaatokiintiö oli myönnetty sadalle sudelle, noin viidennekselle koko kannasta. Suomen riistakeskus oli perustellut jahtia turvallisuushuolilla, kotieläinvahingoilla ja poliisin suurpetotehtävillä.

Kannanhoidollista metsästystä oli puolustettu ja vastustettu kiivaasti.

Lausunnossaan lainsäädännön arviointineuvosto oli kritisoinut metsästyslain muutosta: Susikannan nykytila ja ehdotettujen muutosten vaikutukset susikantaan jäävät epäselviksi.

Suomen luonnonsuojeluliitto hyväksyi ongelmasusien poiston pihoista poikkeusluvin, mutta vain silloin, kun toistuva vaara, vahinko tai haitta oli todennettu luotettavasti.

Urjalassa liikkui Humppilan ja Rekikosken reviirien susia. Riistakeskuksen sivuille päivittyi tieto kunnan mailla ammutuista susista: 4.1. uros ja naaras. 5.1. uros, 7.1. uros, uros ja uros.

Kuusi kaatoa viikossa.

Ei susilla ollut mahdollisuuksia selviytyä, sen Suonpää ymmärsi heti jahdin alussa.

Kameroista näki, että metsästäjät olivat tutkineet jäljet etukäteen tuoreesta lumesta. Sudet olivat pysytelleet luultavasti pienellä alueella. Koirat oli päästetty irti ja ampumapaikat, passit, katsottu läheltä susien kulkureittejä.

Jahtiviikolla Suonpää ei kulkenut maastossa mutta asensi sen jälkeen lisää kameroita. Hän halusi tietää, oliko koko lauma ammuttu kuten oli metsästyksen tarkoitus.

Vai oliko henkiin jäänyt yksittäinen aikuinen tai orpo pentu?

Metsäautotien kääntöpaikasta laskeutuu polku syrjäiselle suolle. Tihkusade levittää verhon rämeen ylle, tuulimyllyjen roottorit humisevat sumussa.

Kamerakierros on loppusuoralla. Vielä kerran muistikortit pois ja tarkistus. Suonpään jättämä lihakimpale on houkutellut maakotkia paikalle. Petolintujen jälkeen saapuu ilves. Haistelee, mutta ei vanha liha kelpaa, pitää olla tuoretta ja itse tapettua.

Seuraavaksi videolla hiipii susi. Etenee arasti, kunnes kääntyy salamannopeasti takaisin omille tulojäljilleen.

Ehkä se on kuullut jotain, mitä ihminen ei kuule.

Helvetin helvetti!

Suonpää noituu tarkistettuaan klipin päivämäärän: 7. tammikuuta. Sama päivä, jolloin Urjalassa ammuttiin viimeiset sudet, kolme urosta.

Termospullosta lirisee vihreää teetä mukiin. Kohta suklaakeksi rasahtaa suussa ratin takana.

”Suomalaiset pelkää metsää”, Suonpää sanoo.

”Kammoaa istua kannon nokassa, kun mitään ei tapahdu.”

Alkaa hämärtää. Metsästä ei erota enää yksityiskohtia. Suonpäältä on vaatinut elinikäisen opettelun, että osaa kulkea ryteiköissä vajavaisin aistein, otsalamppu ainoana turvana.

Valoisalla susi ja ilves näyttäytyvät kameroille vain rauhallisissa paikoissa. Pimeällä metsän eläimet tulevat lähemmäksi. Ne näkevät, kuulevat ja haistavat meidät, tarkkailevat meitä.

”Siitä herää sellainen terve kunnioitus niitä aisteja kohtaan, jotka heille on suotu.”

Suonpää oli ajatellut, että täällä, Väinö Linnan romaanien maisemissa, ihminen ja susi voisivat elää sovussa. Toki karja olisi suojattava kunnollisin aidoin ja hyväksyttävä, että susialueilla koirametsästys ei onnistu. Ongelmayksilöt voisi poistaa mutta ei laumoja.

Elokuvaprojektin aikana matalalle asennettuun kameraan on tallentunut kerralla koko lauma. Johtava alfauros ja -naaras ja heidän kaksi pentuettaan.

Enää perhettä ei ole.

”Tää oli meidän momentumi, joka me mokattiin”, Suonpää sanoo.

Susijahti ei muuta elokuvan juonta, valmista käsikirjoitusta. Mutta tapetut sudet eivät unohdu vähään aikaan.

”Kyllä tää uniin tulee.”

Volvo jarruttaa ja pysähtyy mutkassa. Tässä paikassa ilvekset ja sudet tapaavat kulkea tien yli.

Kuskin ovi aukeaa. Suonpää osoittaa tassunjälkeä. Koiraa suurempi, antura kolmiomainen, kynnet näkyvissä.

Susi on ylittänyt maantien.

Toissa päivänä on satanut lunta. Tuore jälki, luultavasti pyryn jälkeen painautunut. Tassukuvio ei voi olla jahdin ajalta, sillä täällä metsästys on loppunut alueen kiintiön täytyttyä.

Nyt se on varmaa.

Ainakin yksi Urjalan susi on hengissä. 

Metsästyskauden aikana (1.1.–10.2.2026) sadan suden kiintiöstä ammuttiin 82. Jahdin loputtua Urjalassa Juha Suonpää on nähnyt kahden nuoren suden jäljet ja saanut niistä riistakamerakuvat. Toinen susi on liikkunut Humppilan ja toinen Rekikosken reviirin alueella.

Creaturama – Eläinten eepos -dokumenttielokuva saa ensi-illan vuonna 2028. Videoklipeistä tehty teoskokonaisuus avautuu Mikkelin taidemuseon Kenen luonto -näyttelyssä 28. helmikuuta 2026.