Välillä kyllästyy selittämään
Tutkijat ovat puhuneet ilmastonmuutoksesta ja ekologisesta kriisistä vuosikymmeniä. Silti valtiot kiistelevät yhä siitä, kenen pitäisi tehdä ja kuinka paljon. Miltä sitä tuntuu seurata?
Joulun alla Aleksi Lehikoinen piti tutkimusryhmälleen esityksen. Häntä oli vastikään työllistänyt ”pari hankalampaa tapausta”, ja Lehikoinen ajatteli, että asiasta olisi hyvä kertoa. Muutkin voisivat kohdata ulkopuolista painostusta.
Lehikoinen on Luonnontieteellisen keskusmuseon yli-intendentti. Hänen ryhmäänsä kuuluu kymmenen ornitologia. He tutkivat siis lintuja.
Lehikoinen heijasti näytölle kommentteja viestipalvelu X:stä ja joitakin kolumneja lehdistä. Hän halusi näyttää, millaisia keinoja käytettiin, kun tutkittua tietoa haluttiin horjuttaa.
Esimerkiksi hän otti tutkimukset hömötiaisesta. Pienestä mustalakkisesta metsälinnusta, joka ennen oli hyvin elinvoimainen laji Suomessa, nyt erittäin uhanalainen. 2000-luvun aikana määrä oli pudonnut kolmannekseen.
Laji harvinaistui hakkuiden vuoksi, tutkimukset osoittivat. Kun varttuneempaa metsää oli vähemmän, hömötiaisia oli vähemmän.
Somessa tutkimuksia oli kommentoitu ahkerasti.
”Mitenkä hömötiaisen väheneminen johtuu hakkuiden lisääntymisestä kun hakkuut eivät ole lisääntyneet”, joku oli kyseenalaistanut.
Fake news, Lehikoisen power pointissa luki isoilla punaisilla kirjaimilla. Tämä oli yksi keino: tutkimustulos leimattiin valeuutiseksi.
Lehikoisen lista jatkui: esitettiin argumentteja, jotka eivät liittyneet asiaan. ”Miten esim. muuttohaukka ja maakotka viihtyisivät…”
Kyseenalaistettiin tutkimusasetelma, penättiin lisätutkimusta, käytiin henkilöön.
”Aleksi Lehikoinen ei halua myöntää…”
”Olisi tarpeen, että joku ennakkoluuloton ornitologi tekisi kunnon selvityksen.”
Oli tärkeää, että näitä keinoja tunnisti, Lehikoinen painotti. Sen jälkeen saattoi miettiä, miten toimia.
Hän oli koonnut esitykseensä ehdotuksia:
Puhu työkavereiden kanssa. Laadi vastaukset yhteistyönä. Valitse taistelusi. Kasvata paksumpi nahka.
Aleksi Lehikoinen
Lokakuussa 2024 yhdysvaltalainen ekologian professori William J. Ripple ja hänen tutkijakollegansa julkaisivat tieteellisen artikkelin. Se alkoi sanoilla:
”Olemme peruuttamattoman ilmastokatastrofin kynnyksellä. Tämä on globaali hätätila, ei epäilystä.”
Teksti julkaistiin Bioscience-tiedelehdessä. ”Varoituksista huolimatta kuljemme edelleen väärään suuntaan.”
Fossiiliset polttoaineet, metsänhakkuut, kotieläinten tuotanto, kulutus… Sukupuutot, tulvat, aavikoitumiset, helteet. Viime vuosi oli mittaushistorian lämpimin.
Tutkijat ovat puhuneet ilmastonmuutoksesta ja ekologisesta kriisistä vuosikymmeniä. Hokeneet, että toimiin on ryhdyttävä kiireesti.
Vuonna 1992 he julkaisivat Varoituksen ihmiskunnalle. Se oli julkilausuma, jonka 1 700 tutkijaa eri puolilta maailmaa allekirjoitti. Vuonna 2017 julkilausuma uusittiin. Maailman tieteenharjoittajien varoitus ihmiskunnalle: toinen huomautus. 15 000 allekirjoitusta.
Silti valtiot kiistelevät yhä siitä, kenen pitäisi tehdä ja kuinka paljon maksaa.
”Olemme jo tehneet tarpeeksi tässä kohtaa”, todettiin Suomen eduskunnassa helmikuun puolivälissä. Perussuomalaisten ryhmänjohtaja Jani Mäkelä evästi hallitusta, jossa hänen oma puolueensa on. Suomen ilmastotavoite – hiilineutraalius kymmenen vuoden kuluttua – on tiukempi kuin EU:n ja siksi kohtuuton, Mäkelä sanoi. Se ”vahingoittaa vakavasti kansallista etuamme ja kilpailukykyämme”.
Valtiovarainministeri Riikka Purra sanoi somevideossa, että ”liian tiukille viety ilmastopolitiikka” on nyt ”entistäkin järjettömämpää”. Prioriteettitarpeita on muitakin, ”ei vähiten turvallisuuteen ja puolustukseen liittyen”.
Tämän jälkeen kaksitoista entistä ympäristöministeriä kirjoitti hallitukselle avoimen kirjeen ja vaati, ettei tavoitteesta tingitä. Minkä jälkeen joukko etujärjestöjä vaati, että tavoitetta on siirrettävä. ”Lähtökohtana (- -) on oltava suomalaisten yritysten kilpailukyky ja työpaikat.”
Aleksi Lehikoinen seurasi uutisointia sivusta. Niin hän on muutenkin viime aikoina tehnyt, ”nyt Trumpin aikana”.
Ilmastonmuutos ja luontokato ovat hänen työpöydällään joka päivä. Kuten ovat monen muunkin suomalaisen tutkijan. Heille on selvää, että vaikutukset ovat kiistattomat ja muutos nopea. Miten sitä jaksaa?
Ei se aivan helppoa ole.
Toisinaan pitää keskittyä, ettei täysin lannistu. Tai toisaalta yritä liikaa ja uuvu. Riittämättömyys kalvaa kuitenkin koko ajan.
Lehikoinen on tutkinut lintuja kaksikymmentä vuotta. Väitöskirjassaan haahkoja, pöllöjä ja haukkoja, myöhemmin lintujen muuttoa ja lintukantoja ylipäänsä. Hän johtaa Suomen linnustonseurantaa, jota on koottu Luonnontieteelliseen keskusmuseoon 1950-luvulta saakka.
Tilastot osoittavat, että kutistuvia lintulajeja on Suomessa enemmän kuin kasvavia. Pesivistä lajeista – niitä on noin 250 – lähes kolmasosa on uhanalaisia.
Denialisteihin Lehikoinen on törmännyt vasta viime vuosina. Ilmastonmuutoksen olemassaoloa kiistää enää harva, mutta luontokadon kyseenalaistaa useampi. Ilmiö on kansainvälinen: arvostettu tiedelehti Nature Ecology & Evolution julkaisi siitä artikkelin loppuvuonna 2020.
”Metsäaiheet ovat sellaisia, joista itse saan eniten roskapostia ja lokaa.”
”Vaikka olen tutkinut ilmastonmuutosta aika paljon, niistä tulee vähemmän.”
Lehikoinen selaa muistivihkoaan pienessä neuvottelutilassa museon toimistosiivessä. Hän on kirjoittanut vihkoon mekanismeja, joihin on huomannut turvautuvansa. Denialistien kanssa, mutta ennen kaikkea silloin, kun päätöksenteko yleisesti turhauttaa.
”Mietin motiiveja. Mitkä inhimilliset tekijät ovat ehkä taustalla, kun tehdään päätöksiä vastakkaiseen suuntaan.”
”Se auttaa, vaikka heidän kanssaan ei ole samaa mieltä millään tavalla.”
Hän on kirjannut vihkoon motiivejakin. Taloudelliset huolet, saavutetut edut. Puhdas ahneus, vallanhimo.
”Niin kuin näkyy tällä hetkellä politiikassa.”
”Kilpaillaan jäljellä olevista resursseista, mikä ruokkii polarisaatiota entisestään. Rajallisella pallolla on resursseja rajallinen määrä.”
Mieleen tulevat usein tunturisopulit, Lehikoinen sanoo. Pohjoisen kirjavat myyrät, jotka muuttuvat aggressiivisiksi, kun kanta kasvaa tiheäksi ja elintila käy ahtaaksi. Silloin ne kirskuvat ja käyvät jopa toistensa kimppuun.
”Kuulostaako tutulta?”
Viisi vuotta Lehikoinen on kuulunut Luontopaneeliin, asiantuntijaryhmään, joka välittää tutkimustietoa ja antaa suosituksia. Hän on puhunut valiokunnille eduskunnassa ja pyrkinyt tapaamaan kiireisiä ministereitä. Saanut puolen tunnin audienssin, jonka alku on myöhästynyt.
”Ne on lyhyitä pätkiä. Täytyy tarkasti suunnitella sanottavansa.”
”Usein taloudelliset toimijat menee edelle.”
Luontopaneelin asema on epävarma, sen lakkauttamisestakin on puhuttu. Hallitus on suunnitellut, ettei jatkossa olisi enää neljää tiedepaneelia – ilmasto, kestävyys, metsäbiotalous ja luonto – vaan yksi yhteinen ryhmä. Sittemmin pääministeri Petteri Orpo on ohjeistanut, että ilmasto- ja luontopaneeleille ”turvataan työrauha”. Uudistusta kuitenkin valmistellaan edelleen, eikä yksityiskohdista ole tietoa.
”Niin tavallaan… on pitänyt hyväksyä se, että ihmiskunta on osin menettänyt tän pelin. Silti pitää tehdä niin paljon kuin pystyy.”
”Koska sillä on taas valtava merkitys, pysähtyykö ilmastonmuutos kahteen, kolmeen vai viiteen asteeseen.”
Vielä viisi vuotta sitten Lehikoinen ajatteli eri tavalla. Hän oli toiveikkaampi ja niin oli moni hänen kollegansakin. He ovat puhuneet siitä.
”Silloin monet uskoivat, että tää voidaan vielä handlata.”
Hannele Korhonen
Hannele Korhonen muistaa ajan hyvin. Hän on ilmakehätutkija ja Ilmatieteen laitoksen tutkimusprofessori.
Vuosi 2018 oli lopuillaan, kun hallitusten välinen ilmastonmuutospaneeli IPCC julkaisi raporttinsa. Se säikäytti kaikki. Jos ilmasto lämpenisi kaksi astetta, seuraukset olisivat paljon vahingollisemmat kuin ennen oli ajateltu. Paljolta vältyttäisiin, jos muutos pysähtyisi puoleentoista asteeseen. Tutkimuksissa keskilämpötilaa verrattiin esiteolliseen aikaan.
”Seuraavat vuodet ovat luultavasti historiamme tärkeimmät”, sanoi eteläafrikkalainen professori Debra Roberts lehdistötiedotteessa. Hän kuului IPCC:n johtajistoon.
Korhonen kommentoi itsekin raporttia tuoreeltaan.
”Peli ei ole vielä pelattu”, hän sanoi Ylelle. ”Mutta aikaa vitkutteluun ei enää missään tapauksessa ole.”
Seurasi yleinen havahtuminen. Keväällä 2019 Suomessa pidettiin eduskuntavaalit, joita kutsuttiin ilmastovaaleiksi. Korhonen huomasi, että yhteydenottoja tuli yhtäkkiä valtavasti. Ilmastotutkijoita haluttiin kuulla, ja viesti otettiin vakavasti. Jos ennen oli vähän suhtauduttu, että ”kiva kun tulit”.
”Se oli todella valtava loikkaus. Jopa hämmentävä siis positiivisessa mielessä.”
Kului vajaa vuosi, ja uusi tappava virus alkoi levitä maasta toiseen. Pian kaikki muu siirtyi käytännössä sivuun. Kun pandemiasta selvittiin, syttyi Ukrainassa sota. Korhonen sai todeta, ettei valtakunnan agendalle mahtunut monta kriisiä kerrallaan. Ehkei maailmankaan.
”Tunnen pettymystä, jos nyt tunteista puhutaan”, hän sanoo.
”Pettymystä ja riittämättömyyttä siitä, etteivät asiat etene nopeammin. Tämä on tiedetty niin kauan. Miten me tutkijat ei pystytä argumentoimaan sillä tavalla, että se johtaisi toimintaan?”
Toki paljon asioita tehdäänkin, ei hän sitä sano. Järjestöt, virastot ja laitokset laskevat hiilijalanjälkeä ja laativat ilmasto-ohjelmia. Yritykset kehittävät vähäpäästöisiä tuotteita ja palveluita. EU asettaa ilmastotavoitteita ja YK järjestää joka vuosi massiivisen ilmastokokouksen, jossa sovitetaan yhteisiä päämääriä ja keinoja.
Tässä vain ei ole edistytty riittävän nopeasti.
Korhonen luulee, ettei ilmastonmuutoksen mittakaavaa ja vauhtia vieläkään kunnolla hahmoteta.
Korhonen oli ensimmäisiä tutkijoita, jotka perehtyivät ilmastonmuokkaukseen. Voisiko se osaltaan ratkaista planetaarista ongelmaa?
Kun hän aloitti vuonna 2008, analyyseja oli tehty lähinnä ”tupakka-askin kanteen”. Tutkimukset olivat hyvin yksinkertaistettuja.
Korhonen on teoreettinen fyysikko, ja hänen tutkimusmenetelmänsä on mallinnus. Karkeasti ottaen se tarkoittaa sitä, että kootaan fysiikan lakeja kuvaavat matemaattiset yhtälöt – kaikki mahdollinen tieto – ja määritetään mallin muuttujille alkuarvot ja syötetään tietokoneeseen. Ohjelma ratkoo vaativan tehtävänannon. Esimerkiksi: miten ilmastojärjestelmä reagoi, jos metaanipäästöt lisääntyvät?
Mallinnus on keino katsoa tulevaisuuteen, Korhonen sanoo. Ei varma keino, mutta ainoa, joka on tieteellisesti uskottava.
Väitöskirjassaan Korhonen oli tutkinut ilmakehän pienhiukkasia ja pilviä, ja koska tutkija haluaa ”mennä sinne, missä voi löytää jotain uutta”, hän eteni ilmastonmuokkaukseen. Voitaisiinko esimerkiksi merten päällä olevia pilviä valkaista niin, että ne heijastaisivat auringonvaloa takaisin avaruuteen ja viilentäisivät ilmastoa? Toisin sanoen voitaisiinko pilveen vapauttaa pienhiukkasia, jolloin sen ominaisuudet muuttuisivat. Siitä tulisi optisesti tiheämpi eikä se hävittäisi itseään satamalla pisaroina alas.
Vastaus oli, ettei menetelmä todennäköisesti olisi kovin tehokas. Ei ainakaan niin tehokas kuin oli kuviteltu.
Myöhemmin Korhosen ohjauksessa tutkittiin vielä sitäkin, voitaisiinko pienhiukkasia vapauttaa paljon ylemmäksi ilmakehään, noin 20 kilometrin korkeuteen stratosfääriin.
”Nämä ovat vähän scifi-aiheita”, Korhonen nyökkää. ”Ja haluan sanoa, että itse suhtaudun niihin lähtökohtaisesti kielteisesti.”
Hän haluaa sanoa senkin, että kaikki kokeet on tehty tietokoneella. ”Koskaan ei ole vapautettu ilmakehään mitään.”
Menetelmistä kuitenkin keskustellaan, Korhosen mielestä nyt enemmän kuin koskaan. Viime vuonna Euroopan komissio teetti niistä selvityksen ja pyysi 20-henkistä tutkijaryhmää tueksi. Korhonen kuului ryhmään. Johtopäätös oli, ettei edes tämäntyyppisiä kokeita pidä toistaiseksi tehdä ilmakehässä.
”On kuitenkin riski, että näitäkin vaihtoehtoja ruvetaan miettimään, mikäli päästöjä ei saada alas.”
”Ilmastonmuutos etenee tosi nopeasti ja negatiiviset vaikutukset näkyvät jo.”
Suomessa fossiiliperäisten kasvihuonekaasujen päästöt ovat viime vuosina vähentyneet, vieläpä ”tosi hyvin”, kuten Korhonen sanoo. Mutta…
”Pysäyttävä fakta on se, että efektiivisesti Suomi ei ole tehnyt ilmastotekoja.”
Hän selventää: Vaikka päästöjä on vähennetty, jotain ilmaan kuitenkin kaiken aikaa menee. Sitä pitäisi kompensoida vastaavasti hiilinieluilla, mutta Suomen nielut ovat merkittävästi heikentyneet. Näin ollen nettopäästöt eivät vähene eivätkä ole vähentyneet vuosikymmeniin. Tätä ei ymmärretä tai haluta ymmärtää.
”Suomessa se ongelma on, kuten me kaikki tiedämme, maankäyttösektorilla.”
”Toimet metsien ja peltojen osalta ovat riittämättömiä.”
Heikki Lehtonen
Tietokoneen ruudulle ilmestyy suomalainen talvimaisema. Sitten Heikki Lehtonen.
Maisema on Lehtosen taustakuva Teams-puhelussa. ”Ihan vaan Vantaalta.”
Lehtonen on yli kaksikymmentä vuotta tutkinut maatalouspolitiikkaa, maatalouden rakenteita ja ilmastovaikutuksia. Muun muassa sitä, miten maanviljelijät saataisiin ilmastotalkoisiin ja miten se voisi olla heille kannattavaa. Hän on Luonnonvarakeskuksen tutkimusprofessori.
Maatalous on vakava kuormittaja. Suomessa se tuottaa noin 30 prosenttia kaikista kasvihuonekaasuista. Tästä osuudesta taas yli puolet on peräisin yhdestä lähteestä, turvepelloista. Niitä on Suomessa 270 000 hehtaaria.
Sotien jälkeen tarvittiin paljon peltoa ja laajoja suoalueita kuivattiin. Suomi on soinen maa, eikä ilmastonmuutoksesta vielä tiedetty. Mutta 2000-luvulla tiedettiin ja silti soita raivattiin kymmeniätuhansia hehtaareja lisää. Osin pelloksi, osin kaikenlaiseksi rakennusmaaksi.
Syy on paljolti tukipolitiikka, Lehtonen sanoo ruudulla. ”Joo eli tämä on melkoinen asetelma.”
Hän taustoittaa:
Kun Suomesta tuli EU:n jäsen, maatalouden kilpailukykyä piti parantaa ja tilojen kokoa kasvattaa. Siihen tarvittiin lisää peltoa. Samaan aikaan tuli voimaan tuki, joka palkitsi pelkästä viljelykelpoisesta pinta-alasta.
Pellosta ei siis ole kannattanut luopua, vaikka sitä ei aidosti tarvitse. Toisaalla taas pelloista on ollut pulaa.
”Tämä kannustinongelma on ollut tässä kaksikymmentä vuotta tiedostettuna”, Lehtonen sanoo.
Noin neljäsosa turvepelloista voitaisiin vettää. Ojat voitaisiin tukkia ja antaa vedenpinnan nousta. Sen jälkeen märillä pelloilla voitaisiin viljellä esimerkiksi kosteikkokasveja: ruokohelpiä, osmankäämiä, pajua. Mutta niistä taas ei markkinoilla makseta eikä kysyntääkään juuri ole.
Sanna Marinin hallitus oli jyvittänyt kosteikkoviljelylle 30 miljoonan euron tuen, mutta Petteri Orpon hallitus lakkautti sen.
”Raha ei liiku niille viljelijöille, jotka pystyisivät vedenpintaa nostamaan”, Lehtonen sanoo.
Hänestä pitäisi, jos maatalouden vihreästä siirtymästä vakavasti puhutaan. Ikävä tosiseikka nimittäin on, että kun ilmasto lämpenee, turvepelloista nousee kaasuja yhä enemmän.
Mutta tukirakennelmaa on ”pirullisen hankala” muuttaa, Lehtonen sanoo. EU:ssa kaikki haluavat olla nettosaajia.
Hän on pitänyt tämän puheen lukuisia kertoja.
”Välillä kyllästyy selittämään näitä samoja asioita”, hän sanoo.
”Kaksikymmentä vuotta näitä on veivattu.”
Kaksi vuotta sitten lintutieteilijä Aleksi Lehikoinen julkaisi lastenkirjan.
Hän kirjoitti tarinan planeetasta, jolla asuu lumiukkoja. Pyöritti kuvia varten kymmeniä lumiukkoja ja -akkoja, hevosia, käärmeitä, elefantteja ja apinoita. Liito-oravankin.
Hän julkaisi kirjan omakustanteena.
Tarina päättyi vahvaan opetukseen. Lumiukot ymmärsivät, että ne sulavat ja planeetta tuhoutuu, jos ne jatkavat entiseen malliin.
Lehikoinen laskee kirjan neuvottelutilan pöydälle.
”Jos nyt puhutaan niistä keinoista, joilla jaksaa.”
Juttua muokattu 3.4.2025, klo 13.07. Korjattu kirjoitusvirhe Hannele Korhosen nimessä.