Rakkaudesta lajiin
Topi Jaakola on 40-vuotias jääkiekkovalmentaja ja entinen maajoukkuepelaaja. Hän oppi varhain, että piirejä sitoo sanaton sopimus: tietyistä asioista ei puhuta. Nyt Jaakola rikkoo sopimuksen.
13
MIN
Kun ihminen haluaa puhua avoimesti oman alansa kipupisteistä, hän tyypillisesti odottaa, että ura on ohi eikä hävittävää ole.
Joskus on toimittava toisin.
Tämän haastattelun tekeminen on odottanut sitä, että Topi Jaakola saa työpaikan jääkiekon ”sisältä”, tässä tapauksessa valmennusportaasta. Vain siten voi ottaa esille ongelmia ilman, että se kuitattaisiin ulkopuolisen huuteluksi.
”Mä tulen sanomaan asioita, joita tästä alasta ei ole sanottu ääneen”, Jaakola sanoo.
Hän ei halua syyttää mitään yksittäistä tahoa tai joukkuetta eikä varsinkaan pestä omia käsiään. Kyse on jääkiekon kulttuurisista rakenteista, joiden osa hänkin on ollut ja on yhä.
Jaakola lopetti ammattilaisuransa keväällä 2020. Kolme vuotta myöhemmin hän rakastui jääkiekkoon uudelleen.
Hän oli pelannut kiekkoa seitsemänvuotiaasta, tehnyt parikymmenvuotisen uran ammattilaisena, voittanut neljä Suomen-mestaruutta Oulun Kärpissä ja maailmanmestaruuden Leijonissa vuonna 2011.
Vuosien saatossa hänen henkilökohtainen suhteensa lajiin oli tietenkin elänyt ja etääntynytkin. Siksi uusi palo tuntui samalta kuin ensirakkaus.
Jaakolalle jääkiekko oli ollut ennen kaikkea itseilmaisua ja kaukalo hänen estradinsa. Häneen oli tehnyt vaikutuksen näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin toteamus. Näyttelijäntyö on esiintymistä, ei esittämistä, tämä oli painottanut jossain haastattelussa.
Sama jääkiekon kanssa. Jaakola pelasi puolustajana. Hän pyrki olemaan varma, rauhallinen ja eleetön. Itseluottamus ei ollut kovuutta vaan uskoa siihen, että on 99 kertaa sadasta oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Uran jälkeen Jaakola oli hakeutunut kansainväliselle liikunnanohjaajalinjalle Haaga-Helian ammattikorkeakouluun. Hän kulki ”poispäin” jääkiekosta, ehkä kouluttamaan urheiluopistolle tai jonnekin. Aiemmin hän oli suunnitellut alkavansa levykauppiaaksi.
Mutta yhtäkkiä hän halusikin takaisin. Lajin sisäiset epäkohdat eivät jättäneet rauhaan. Ja ennen kaikkea: niitä voisi muuttaa vain sisältä käsin.
On elokuun loppu. Jääkiekkokausi alkaa pian.
Keuruun laitamilla on jäähalli, joka rakennettiin vuonna 1995 harjoitushalliksi. Se on hyisen kylmä, pilkattu igluksi ja sardiinipurkiksi. Otteluja varten katsomoita joudutaan lämmittämään. Pukukopit ovat ulkona, ja halliin pitää kävellä pleksitunnelin läpi, mitä vierasjoukkueet eivät lainkaan arvosta.
Tämä on Jaakolan uusi työpaikka. Loppukesästä Keuruun jääkiekkojoukkue KeuPa HT ilmoitti, että se on palkannut Jaakolan apuvalmentajakseen.
KeuPa on pienen kaupungin ylpeys, kuten urheiluseurat usein. Kymmenen vuotta sitten se nousi Mestikseen. Mestis on puoliammattilaissarja ja Suomen toiseksi ylin sarjataso.
Hallia piti laajentaa ja parannella, mutta se kannatti. Vuonna 2018 KeuPa voitti sensaatiomaisesti sarjan mestaruuden ja ylsi vuotta myöhemmin hopealle.
Vielä kesällä Jaakolalla oli pitkällä olleet suunnitelmat lähteä Eurooppaan, mutta ne kariutuivat. Sitten paikka Keuruulla avautui. Jaakola otti yhteyttä ja nyt hän on täällä, sohvalla ja vinyylilevysoittimella sisustetussa työsuhdeasunnossa jäähallin kupeessa.
Mestiksen mittapuulla hänen meriittinsä jääkiekkoilijana ovat poikkeukselliset.
Mutta juuri siitä on kyse. Jaakola on Keuruulla siksi, ettei hän haluakaan valmentaa peliuransa ansioilla. Valmennustiede on opettanut, etteivät ne yksin tee hänestä hyvää valmentajaa.
”Mulle on henkilökohtaisesti todella tärkeää, ettei toimintani esihenkilönä perustu pelkästään siihen, että mä oon ollut suht hyvä jossain pallopelissä”, Jaakola sanoo pöydän ääressä. Edessä on itse jauhettua kahvia ja vegaanista suklaakakkua.
Hän vertaa valmentamista hirsitalojen rakentamiseen. On eri asia rakentaa itse hienoja hirsitaloja kuin koettaa opettaa pari-kolmekymmentä alaista rakentamaan niitä.
Kaiken lisäksi alaiset rakentaisivat taloja tuhansien huutavien ihmisten silmien alla ja lopuksi tätä kädenjälkeä analysoitaisiin lehdissä.
”Miten siihen liittyy se, miten minä oon niitä rakentanut?”
Jaakola on miettinyt pitkään, mitä hän haluaa suomalaisesta jääkiekkokulttuurista sanoa ja miksi. Siksi hänelle on tärkeää, että tiettyjä asioita korostetaan vielä erikseen.
Kyse ei ole niinkään siitä, että ennen olisi toimittu väärin vaan pikemmin siitä, että nykyään tiedetään paremmin. Valmennustieteellinen tutkimus on kehittynyt.
Siksi Jaakola ei halua olla jälkiviisas, vaan katsoa taaksepäin armollisesti. Kehittymisen elinehto on itsekritiikki. Myös myönteisiin asioihin voi liittyä muutosvastarintaa.
”Että jos joku argumentti tässä jutussa ärsyttää, niin silloin pitää palata tähän kohtaan”, hän sanoo.
Lisäksi hän painottaa, että on aina itse tullut valmentajiensa kanssa hyvin toimeen, mutta nähnyt kyllä vierestä ”ikäviä konflikteja”.
”Joidenkin pelikavereideni kohtelu on ollut tosi väärin, mutta mikään mitä sanon, ei kumpua semmoisesta epäoikeudenmukaisuudesta, että minua olisi kohdeltu kaltoin.”
Mutta miksi hän haluaa rikkoa kiekkopiirien sanatonta sopimusta, joka takaa, ettei tietyistä asioista puhuta?
”Jossain kohtaa ajattelin, että mä puhuisin pelaajien puolesta. Tai sitten, että mä puhuisin valmentajan toppahousut jalassa valmentajien puolesta ja ymmärtäen sitä stressaavaa työtä. Ei sekään ihan täsmää.”
Hänestä sopivin muotoilu ja ”otsikkoehdotus” on jääkiekon puolesta.
”Se liittyy siihen alkuperäiseen, intiimiin suhteeseen, mikä mulla on ollut tähän ilmaisumuotoon.”
Jääkiekkoilijoilla on maine. Topi Jaakola huomasi sen 15-vuotiaana.
Hän kävi yläastetta Patelassa reilut kymmenen kilometriä Oulusta pohjoiseen ja pelasi Kärpissä. Monen silmissä kiekkoilija oli joko ”homo” tai ”pukki” – muita vaihtoehtoja ei juuri ollut.
Maine syntyy harvemmin tyhjästä. Tutkija Anna-Liisa Ojala on kirjoittanut, että jääkiekko sosiaalistaa maskuliinisuuteen, joka on aggressiivista, kilpailullista ja kieltää tunteiden näyttämisen.
Kiekkojoukkueissa aletaan herkästi noudattaa opittua kulttuuria, ilmenee Ojalan kirjasta Kaukaloissa kasvaneet. Normi jääkiekkoilijalle sopivasta käytöksestä alkaa toteuttaa itseään.
Kahdenkeskisissä haastatteluissa nuorten SM-liigan pelaajat ovat fiksuja ja avarakatseisia, mutta pukukopissa homottelua ei tarvitse hillitä yhtään, Ojala huomasi.
Joukkuedynamiikka on ryhmädynamiikkaa, ja joukossa tiivistyy tyhmyys, mutta toki muutkin asiat. Se koskee kaikkia ryhmiä, ei vain jääkiekkoa.
”Ryhmähenki voi olla todella tiivis ja sitoutunut, mutta se voi rakentua minkä tahansa ympärille. Ne asiat voi olla hyvinkin epäeettisiä tai epäterveitä tai epäkunnioittavia”, Topi Jaakola sanoo.
”Pelaajien keskuudessa ajatellaan, että johtavat pelaajat ovat kovia, autoritäärisiä ja äänekkäitä, mikä ei liity mitenkään johtamisosaamiseen.”
Hän on pohtinut vuosien ajan teoriaa jääkiekkojoukkueen sosiaalisesta rakenteesta. Kyse on koko lajista, ei yksittäisistä joukkueista, hän painottaa. Rakenteen voi yleisesti ottaen jakaa kolmeen.
Suosituimpia ovat ne, jotka ovat valmiita fyysiseen väkivaltaan otteluissa, jotka käyttävät reippaasti alkoholia tai lääkkeitä ja harrastavat irtosuhteita.
Sitten ovat ne, jotka hiljaisesti hyväksyvät tämän asetelman ja pitävät sitä yllä. Tähän joukkoon Jaakola kuului.
Ja sitten ovat ne muutamat, jotka joko jäävät tai asettuvat omasta tahdostaan sosiaalisen järjestyksen ulkopuolelle tai ovat niin hyviä pelaajia, että se takaa heille suosion ja statuksen.
Peliuran loppua kohti tilanne parantui, Jaakola sanoo. ”Uutta sukupolvea vaikuttivat kiinnostavan muutkin asiat.”
Sosiaalista järjestystä oli silti hyvin vaikea murtaa, varsinkin pelaajana.
Jaakola itse oli lähempänä kolmeakymmentä – omasta mielestään ”late bloomer” – kun hän tajusi, ettei pelikavereiden kanssa tarvitse viettää vapaa-aikaa. Hän alkoi viettää sitä muissa piireissä.
”Ne oli maailman parhaita työkavereita, mutta me ei välttämättä jaettu mitään muuta kuin se, että me ollaan voitettu jotakin yhdessä”, hän sanoo.
”Tai hävitty.”
Suomalaisittain tuntui ”tavattomalta”, kun Ruotsissa pelatessaan huomasi, että pelaajat ottivat puolisonsa mukaan illanviettoihin ja se oli ihan luonnollista.
Jaakolan mukaan tilanteet, joissa ”ykköskehän” pelaajien käytökseen olisi puututtu, ovat olleet poikkeustapauksia.
”Tässähän olen itsekin välittömästi neljä vuotta peliuran loppumisen jälkeen puhumassa asiasta. Jos vertaa siihen, että aktiivinäyttelijät ovat kyenneet omilla nimillä ja kasvoillaan puuttumaan alansa epäkohtiin, niin aktiiviurheilijoilla se kynnys on ollut todella korkea.”
Jääkiekko on Suomessa niin merkittävä laji, että julkisen arvokeskustelun pitäisi olla kaikkien vastuulla, Jaakola sanoo. Urheilutoimitusten, studioasiantuntijoiden, joukkueiden johdon ja valmentajien eli joukkueiden virallisten esihenkilöiden.
Jos pukukoppien seinillä puhutaan luottamuksesta ja kunnioituksesta, ne pitää määritellä yhdessä ja niistä täytyy pitää kiinni paitsi maanantaina ja tiistaina, myös perjantaina viiden kaljan jälkeen ja aivan erityisesti tappioasemassa ottelun kolmannessa erässä.
Mutta jotta tähän päästäisiin, pitäisi koettaa irrottautua kaukaloiden ”haitallisesta perimätiedosta”, jolla joukkueita saatetaan yhä valmentaa. Kun tehdään kuten ennenkin, toimintatavat ja asenteet luutuvat normeiksi siitä, mikä on oikein ja hyvää.
Pahimmillaan valmentajat ovat osa ongelmaa.
Jaakola tietää tapauksen, jossa valmentaja on epäillyt ääneen juuri täysi-ikäistynyttä pelaajaansa jälkeenjääneeksi, kun tämä ei ymmärtänyt annettua ohjetta.
Samoin hän tietää tapauksen, jossa valmentaja on kehottanut mokannutta pelaajaa tappamaan itsensä.
Ja tapauksen, jossa valmentaja on usuttanut nuorta pelaajaa tappelemaan, koska ”tänään hänestä tehtäisiin mies”.
Tapauksen, jossa valmentaja on pilkannut pelaajan toivetta jättää joukkueen tapahtuma väliin puolisonsa lasketun ajan vuoksi.
Ja tapauksen, jossa valmentaja on psyykannut joukkuetta pudotuspeleihin luvaten, että ”voittamalla saa kaupungin parhaat pillut”.
”Niin tota. Kun me puhumme valmentajuuden puolustamisesta, niin mistä me oikein puhumme?” Jaakola kysyy.
Ilta-Sanomat uutisoi keväällä, että suomalaisten jääkiekkovalmentajien ”kerma” on huolissaan asemastaan. Se on ”heikentynyt liian paljon”. Meillä ei ole päätäntävaltaa tai asiaa esimerkiksi pöytiin, joissa linjataan suomalaista jääkiekkoa, valmentajat sanoivat.
”Mun mielestä olisi asiaan kuuluvaa, että jos keskustellaan valmentajuudesta mediassa, annettaisiin jonkinlainen määritelmä sille, mitä se on”, Jaakola sanoo.
Hänestä toimittajien ja asiantuntijoiden valmennuspuhe on keskittynyt nörttimäisesti pelin analyysiin. Kritiikki on sitä, ettei joukkue pääse tarpeeksi usein kiekon kanssa hyökkäysalueelle tai päätyy pelaamaan liiaksi trap-ohjauspeliä.
Jaakola viittaa tutkimukseen: kun valmennetaan omien kokemusten pohjalta, on vaara, että ideologiat ja filosofiat menevät sekaisin. Valmentamisesta tulee omia ihanteita ja fiiliksiä.
Fiilikset taas menevät usein faktojen edelle.
Esimerkiksi keskustelu päähän kohdistuneista taklauksista on kärjistynyt sukupolvikysymykseksi. Pitkään vanhemmat pelaajat tapasivat ajatella, että nuoret eivät vain osaa ottaa taklauksia vastaan.
”Samaan aikaan on jäänyt täysin mainitsematta seikka, että tutkitusti tehokkain tapa saada kiekko vastustajan lavasta ei ole vartalokontakti.”
Hänestä säännöissä pitäisi olla pelikieltoa raskauttava asianhaara, jos taklaava pelaaja ei ole pyrkinyt voittamaan kiekkoa.
”Mä pyrin rakentamaan kaiken valmentajuuteni pelaajaturvallisuuden ympärille. Oli meillä kyseessä sitten arvot tai kohtaamiset tai ihan sama mikä.”
”Voittaminen myös kiinnostaa yhtä lailla.”
Oikeastaan Jaakolan pointti on yksinkertainen. Jos haluaa voittaa, kannattaa tietenkin etsiä siihen parhaat metodit. Hän lainaa valmennustieteilijä Keith Davidsia ulkomuistista: hyvä teoria ratkoo mahdollisimman monta käytännön ongelmaa.
Tieteellinen konsensus on se, että parhaat joukkueet rakentuvat sekä ihmissuhteiden että tavoitteiden ympärille, vaikka käytännössä jälkimmäinen painottuu usein ensimmäisen kustannuksella, jopa ilmapiirin myrkyttymiseen asti.
Jääkiekkojoukkueissa palaute on ollut virhekeskeistä. Voittaa pitää hinnalla millä hyvänsä, kärsimys on vain hyvästä, koska se karaisee.
”Tiedätkö semmoisen julman optimismin teorian? Se on ihan loistava ja toistuu tosi paljon urheilussa.”
Kulttuurintutkija Lauren Berlantin luoma käsite tarkoittaa sitä, kun ihminen alkaa uskoa, että menestys ja hyvä elämä riippuu yksin omasta rehkimisestä ja siitä, että jaksaa vielä yhden mäen yli.
Kiekkoarjessa ajattelutapa sekaantuu usein trendikkääseen ”resilienssiin”, Jaakola sanoo.
”Sitä on tutkittu myös. Ei yksilön resilienssi takaa resilienssiä ryhmätasolla. On iso myytti, että nyt kun me on koettu nämä vastoinkäymiset, niin me pärjätään paremmin jatkossa. Ei se mene niin.”
”Resilienssiä harjoitetaan etupainoisesti, siinä missä reisilihaksia tai hapenottokykyä.”
Jaakola muistaa venäläisen Vladimir Jursinovin teesin 1990–2000-lukujen taitteesta. Jursinov valmensi Turun Palloseuran moniin mestaruuksiin. Teesi jäi elämään: Jalat, jalat, jalat!
Kun 2010-luvulla havahduttiin uusien NHL-tähtien tarpeeseen, seuraava teesi kuului: Yksilö, yksilö, yksilö!
Lopulta kysymys on työsuojelusta, koska jääkiekkojoukkue on työpaikka. Ennen kaikkea: urheilun sisällä ei saa vallita muusta yhteiskunnasta erillinen arvomaailma.
Siitäkin saa teesin.
”Nyt pitäisi olla ilmapiiri, ilmapiiri, ilmapiiri!”
Jääkiekkovalmentaja Alpo Suhonen on moittinut vuosikymmenten ajan samoja asioita: suomalaisten valmentajien puutteellista osaamista ja jääkiekon ummehtunutta arvomaailmaa ja ihmiskuvaa.
”Viina-naiset-nyrkkikulttuuri” on yhä tietyiltä osin vallalla Suomen jääkiekkomaajoukkueessa, Suhonen sanoo uudessa elämäkerrassaan Alpo, jonka on kirjoittanut Risto Pakarinen.
Suhoselle valmentaminen on muutakin kuin ”kuvioiden piirtämistä ja pelaajille kiukuttelua” ja pelaaminen varsinkin: se on elämä ja tapa olla maailmassa.
Orkestereissa ihmiset luovat yhdessä jotakin, joka ylittää soittajien yksilölliset kyvyt. Joukkueurheilussa pitäisi toimia samoin, Suhonen ja filosofi Sara Heinämaa kirjoittivat Kanava-lehdessä elokuussa.
Tällaisen ajattelun ja puheiden vuoksi Suhonen ei todellakaan ole ”suomalaisen jääkiekkovalmennuksen kermaa”, vaikka meriitit sanovat toista. Suhonen on ensimmäinen eurooppalainen NHL-päävalmentaja koskaan, mutta kotimaassa häneen viitataan ”outonalintuna” ja ”sivullisena”.
Urheiluelämässä on oltu kovia ampumaan muitakin viestintuojia, jos viestin sisältö ei miellytä – oli se tiedettä tai ei.
Nuorisotutkija Mikko Salasuo on kertonut lopettaneensa huippu-urheilun tutkimisen, koska kyllästyi olemaan urheiluelämän inhokki ja virkamiestenkin mielestä ”urheilun vihollinen”. (Salasuo oli yksi Jaakolan opinnäytetyön ”kriittisistä esilukijoista”.)
Anna-Liisa Ojala huomauttaa, että asemaansa nähden jääkiekosta on tehty Suomessa hyvin vähän yhteiskunnallista tutkimusta.
Jaakola sanoo, että yhteiskunnan yksilökeskeiset arvot näkyvät totta vie myös urheilussa.
”Valmennustieteessä on hienosti ruvettu nostamaan esille sitä, kuinka uusliberalismissa ja yksilökeskeisyyden ajassa toiminta rakentuu kilpailun ympärille sen sijaan, että me kehityttäisiin yhteistyöllä ja oppimalla toisilta.”
Hän viittaa ruotsalaisista jalkapallojunioreista tehtyyn tutkimukseen. Siinä havaittiin, että harjoituksissa lasten päätavoite saattaa hyvin olla mahdollisimman hienon harhautusvideon saaminen sosiaaliseen mediaan – siis henkilökohtainen menestys.
Sama näkyy tuoreessa ranskalaisdokumentissa Lapsuus huippu-urheilun varjossa. Huipulla pyörivät niin suuret rahat, että vanhemmat päätyvät harjoituttamaan lapsensa hajalle jo nuorena. Urheiluvammat ovat jyrkässä kasvussa.
Samaan aikaan moni legenda, kuten jalkapalloilija Thierry Henry ja uimari Michael Phelps, ovat kärsineet vuosikausia paineiden aiheuttamasta masennuksesta.
Suomessa joka seitsemäs ammattijääkiekkoilija kokee olevansa pelin aikana erittäin stressaantunut, ja kuormitustekijät löytyvät nimenomaan jäähallilta, ilmenee tutkimuksessa, jonka Jyväskylän yliopiston huippu-urheiluinstituutti Kihu teki vuonna 2020.
Yksittäiset pelaajat ovat kyllä rohkaistuneet kertomaan julkisesti päihde- ja mielenterveysongelmistaan – ja saaneet urheilutoimituksista likimain haltioituneen vastaanoton.
”Ne ovat henkilökohtaisesti isoja asioita”, Jaakola sanoo. ”Mutta kuinka usein on kysytty, mitä joukkueessa olisi voitu tehdä toisin?”
KeuPan nimitystiedotteessa Jaakola kertoi, että kaupunki on hänelle tuttu ainoastaan yhdestä asiasta. ”Olavi Paavolaisen herkistä tunnelmakuvista.”
Paavolaisen huvila Pekanniemi sijaitsee parin kilometrin päässä jäähallista, mutta sinne Jaakola ei ole vielä ehtinyt. Hän liittyi KeuPaan niin myöhään, että kauden suunnittelu on tarkoittanut pitkiä päiviä.
Jaakola löysi Paavolaisen Synkän yksinpuhelun jo vuosia sitten, mutta sai kuin kohtalon oikusta luettua sotapäiväkirjan loppuun vasta hetkeä ennen kuin päätyi Keuruulle.
Paavolaisen teos päättyy loppusanoihin kesäiseltä Keuruulta vuonna 1946. Ne varsinkin tekivät Jaakolaan vaikutuksen.
”Olen iloinen ja olen surullinen. Iloinen siitä, että tässäkin juhlassa olen nähnyt merkkejä ihmisen halusta muuttua, ja surullinen siitä, etten voi yhtyä keveämpään ilonpitoon. Yhä vieläkö ajattelen liikaa? Yhä vieläkö pystyn vain synkkään yksinpuheluun?”
”Sitähän se oli, että hän yksin puhelee sotakokemuksistaan, kunnes tajuaa, että ei hän olekaan yksin näitten ajatusten kanssa”, Jaakola sanoo.
Myöhemmin Jaakolalta tulee Whatsapp-viesti. Siinä on valokuva Paavolaisen toisen teoksen alkusanoista.
Teos on nimeltään Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa.