Kuinka osaatkin olla niin huono, Elina Kilkku?
Kirjailija kirjoittaa apurahalla maailman huonointa romaania. Ensimmäinen luonnos on jo valmis.
8
MIN
Villa Kivi on kirjailijatalo Helsingin Linnunlaulussa. Se on upea valkoinen puuhuvila, jossa on neljätoista työhuonetta. Jos sellaisen haluaa saada, on lähetettävä hakemus ja työsuunnitelma, sitten jonotettava pari vuotta. Mutta vuokra on huokea. Ja maisemat komeat.
Ensimmäisen kerroksen keskimmäisen työhuoneen ikkunasta näkee Töölönlahden ja kansallisoopperan. Siellä kirjoittaa Elina Kilkku.
Hän pyöräilee työhuoneelleen joka arkipäivä eikä uskalla pitää vapaapäiviä, sillä hänellä on vaativa tehtävä. Kilkku kirjoittaa maailman huonointa romaania.
Jotkut tuntuivat luulevan, että koko juttu oli vitsi. Siltä se kuulosti, jos luki pelkän otsikon. Elina Kilkku sai Koneen säätiöltä 57 000 euroa ”mahdollisimman huonon romaanin kirjoittamiseen”, Helsingin Sanomat uutisoi lokakuussa 2025.
Sen jälkeen Kilkku sai sähköpostiinsa raivostuneita viestejä. Joku kirjoitti, että hän oli täysin oikea ihminen kirjoittamaan maailman huonoimman romaanin, olihan hän lahjaton pelle.
Kilkku ymmärsi, miksi projekti herätti tunteita. Iso rahasumma ja tällainen projekti, vaikka kulttuurialalla oli vaikeat ajat. Hän oli kuitenkin kertonut jutussa, ettei kirja ollut mikään vitsi. Hän oli aivan vakavissaan, eikä mahdollisimman huono syntynyt helposti.
Kuka tahansa voi käskeä tekoälyohjelmaa kirjoittamaan surkean kirjan, mutta mitä kiinnostavaa sellaisessa on? Tai sellaisessa, että kaikki yhdyssanat on kirjoitettu erikseen?
Kilkku ei ole kiinnostunut ilmeisestä, kuten kirjoitus- tai kielioppivirheistä. Hänen tavoitteensa on sisällöllinen huonous. Ja vaikka romaanista eittämättä tulee surkea – hän tietää jo, että tulee – on tärkeää, että sitä on kiva lukea.
Siksi yhdenlainen huonous ei riitä. Maailman huonoin romaani on mahdollisimman monella tavalla huono.
Jotta voi olla todella huono, pitää ensin tietää tarkasti, mikä on hyvää. Kirjallisuutta ja sen lajityyppejä täytyy tuntea laajasti, ymmärtää konventioita ja kirjoittamattomia sääntöjä.
Kilkku on kirjailija ja teatteriohjaaja, hän on kirjoittanut useita romaaneja ja näytelmiä ja lukenut korkean pinon kirjoittamista käsitteleviä kirjoja. Nyt hänen tavoitteensa on tehdä päinvastoin kuin niissä neuvotaan.
Hänellä on tietokoneellaan pitkä lista huonoja ohjeita.
Kerro, älä näytä.
Infodumppaus.
Male-gaze.
Tunkkaisuus.
Kun hyvässä kirjallisuudessa kuvaillaan miltä jokin näyttää, tuntuu tai tuoksuu, Kilkun listalla lukee Aistiton kuvaus.
”Olen tehnyt sellaisen testin, että mitä kuvaus on, jos siitä poistaa kaikki aistit. ’On pöytä’ – siinä ei ole yhtään aistia käytössä. Olla-verbi on muutenkin tosi hyvä, kaikkea vaan on koko ajan.”
Erityisen hauskaa on huonon dialogin kirjoittaminen. Kaikki puhuvat joko samalla tavalla tai niin, ettei se sovi kenenkään suuhun, ja kertovat täysin turhia asioita.
Kilkun suosikki on, kun hahmot puhuvat omalle peilikuvalleen. Esimerkiksi: Hän katsoi peiliin, jäänsinisiin silmiinsä.
”Mutta sitten henkilö alkaa kertoa, mitä kaikkea peilistä näkyy. Ihan tosi pitkä luetteloita.”
”Ja sitten: ’Olen nyt menossa äitini hautajaisiin. Suhteemme oli vaikea.’ Eihän kukaan selitä itselleen sellaisia asioita, jotka jo tietää.”
Ja koska tietoa pitäisi annostella mahdollisimman hienovaraisesti ja vähitellen, maailman huonoimman romaanin alussa on tietenkin listattu kaikki mahdollinen.
Elina Kilkku on tutkinut huonoutta kauan. Hän on ajatellut sitä, puhunut siitä ja opettanut sitä jo yli viisitoista vuotta, sillä vuodesta 2009 hän on järjestänyt huonon teatterin työpajoja.
Niissä ammattinäyttelijät ja harrastajat näyttelevät, käsikirjoittavat ja ohjaavat huonoimmalla mahdollisella tavalla. He yrittävät pilata näytelmäkirjallisuuden hienoimpia monologeja, ohjaavat huonosti tai tekevät kelvotonta miimiä.
”On ihmeellistä, miten kaikki tunnistavat, mitä tässä pitäisi olla ja mikä puuttuu”, Kilkku sanoo.
Kun joku on vaikka lypsävinään lehmää ja menee seuraavaksi syöttämään sitä, mutta lehmä onkin aivan liian pitkä. Tai kävelee koko eläimen läpi kuin unohtaisi, että se oli siinä.
Syntyy uudenlaista komiikkaa. Huonoutta, joka toimii.
”On poskettoman hauskaa ja anarkistista ja ihanaa, että tehdään väärin”, Kilkku sanoo.
Huono teatteri on ”lempeää, hauskaa ja miellyttävää”, mutta se myös paljastaa, mitä pidetään hyvänä.
”Se kertoo tosi paljon ajasta, arvoista ja siitä, mikä on tabu. Millaisia aiheita ei haluta nähdä näyttämöllä tai lukea kirjasta.”
Kursseilla on käyty paljon keskusteluja siitä, millaisia hyvyyden vaatimuksia ihmiset asettavat itselleen. Miten kapea on hyvän alue, ja miten oikein tekemisen vaatimus vie työstä kaiken ilon ja kokeilemisen riemun.
Ja miksi silloinkin, kun ihminen menee lavalle olemaan tarkoituksella mahdollisimman huono, sisäinen kriitikko sanoo: olit liian hyvä, eli huono. Tai: olit liian huono.
Vaikka mitään väärää tapaa ei ole, Kilkku sanoo. Huono mikä huono.
”Ne on kauhean hyviä keskusteluja siitä, miksi ihmismieli toimii hyvyyden ja huonouden suhteen niin kauhean armottomasti.”
Tänä keväänä Kilkku lähetti romaaninsa käsikirjoituksen kustannustoimittajalle. Kirjalle on nimittäin löytynyt kustantaja. WSOY julkaisee sen syksyllä 2027.
Tavallisesti käsikirjoituksen luovuttaminen on hyvin henkilökohtaista, ”siinä tavallaan laittaa oman sielunsa sähköpostiliitteeksi”. Tällä kertaa Kilkusta tuntui erilaiselta. Helpommalta. Hän tiesi, että teksti oli sitä, mitä hän oli luvannut.
”Huonohan se on. Se käsikirjoitus on tosi huono. Se on jotenkin turvallisempaa, koska sitten me voidaan keskustella siitä, miten sen saisi vielä huonommaksi.”
Kustannussopimus kieltää Kilkkua paljastamasta romaanin juonta tai aihetta. Mutta ei hän edes pystyisi kertomaan niitä. ”Jonkinlainen juoni” on, mutta se ei ole erityisen looginen, vaan sille tapahtuu kaikki, mitä yhtenäiselle juonelle ei pitäisi tapahtua.
”Ihan sellaista, että jos ihminen kuolee, niin aivan varmasti se tulee parin luvun päästä takaisin ilman erityistä selitystä.”
Kertojakin vaihtuu usein, toisinaan kesken kappaleen.
”Ei ole olemassa yhtä huonoa kertojaratkaisua, koska kaikki toimii tietyssä kontekstissa. Olen yrittänyt miettiä, millainen kerronta sopii mihinkin kohtaukseen mahdollisimman huonosti.”
Kilkku pyrkii paljastamaan sellaista, mitä hyvä kirjoittaminen yrittää peittää. Hänen kertojansa yliyrittää, osoittaa omaa erinomaisuuttaan, syvällisyyttään tai rajuuttaan. Agenda paistaa läpi, havainnot ovat mahdollisimman katkeria, latteita ja triviaaleja.
Kirjailijaresidenssissä Ateenassa Kilkku kirjoitti kirjaan autofiktiivisen osuuden. Häntä kiinnosti miettiä, millaista kuvaa ei ikinä haluaisi antaa itsestään.
Aurinko paistoi, oli mielettömän ihanaa. Kilkku kirjoitti pitkiä pätkiä Ateenan viemärijärjestelmästä.
Vessapaperia ei saanut heittää pönttöön tai viemäri tukkeutuisi. Tähän hän keskittyi draaman syntysijoilla.
”Valitin, että miten voin luoda yhtään mitään, kun tämä on tosi ikävä vessapaperijärjestelmä.”
Kertoja oli todellinen Elina Kilkku, mutta alhaisin ja pikkumaisin versio hänestä.
Kun huonoutta ajattelee tarpeeksi paljon, sitä alkaa lopulta etsiä itsestäänkin. Kilkku vietti koko viime kesän miettimällä omia huonoja puoliaan.
”Sen havaitsi sellaisesta minäkuvaristiriidasta. Olen ajatellut, että olen hauska, rento ja ihana. Aloin miettiä, miksi en käyttäydy yhtään niin. Olen kireä, katkera ja vihainen suuren osan ajasta.”
Hän kirjoitti päiväkirjaan kaikki asiat, joita ei ollut halunnut ajatella aiemmin. Yritti mennä mahdollisimman niljaiseen maastoon. Kävi läpi ikivanhat asiat, kaikki haitalliset käytösmallit, kaiken sen, mitä halusi peittää.
”Vaikka se, että kun on jostain syystä vähän konfliktikammoinen, miten se ilmenee huonoimmilla mahdollisilla tavoilla. Esimerkiksi passiivisaggressiivinen käytös liittyy siihen.”
Alkusyksystä alkoi tuntua, että nyt ei enää jaksa. Oli ollut mielenkiintoista ja hirveää, huonoin kesä koskaan. Mutta kuten juurihoitokin: se kannatti käydä läpi.
Apuraha riittää noin kahdeksi vuodeksi. Kilkku on miettinyt paljon, mitä tekee sen jälkeen.
Hän on työllistänyt itse itsensä yli kaksikymmentä vuotta freelancerina. Osa toimeentulosta on koostunut kursseista, joita hän on järjestänyt pitkään kulttuurialan järjestöille. Nyt se ei ole enää mahdollista. Kulttuurialan leikkaukset tarkoittavat, ettei entisillä asiakkailla ole enää rahaa.
”Tuntuu, että kaikki sellainen mitä olen rakentanut työllistyäkseni, murenee tämän apurahakauden aikana.”
”Mutta kun kerrankin on tällainen tilanne, että ei tarvitse murehtia, olen yrittänyt olla murehtimatta.”
Sillä aikaa, kun maailman huonoin romaani on kustannustoimittajalla, Kilkku kirjoittaa Villa Kivessä näytelmää Volter Kilven kesken jääneen ja postuumisti viimeistellyn romaanin pohjalta. Hän on Volter Kilpi -kirjallisuusviikon taiteellinen johtaja.
Lisäksi hän viimeistelee alakouluikäisille suunnattua koulunäytelmäkirjaa.
Näytelmät ovat lyhyitä, osa vain muutaman rivin mittaisia, ja mahdollisimman houkuttelevia.
Tavoite on, että kynnys siirtyä katsomosta näyttömölle olisi matala.
Projekti on Kilkulle tärkeä, sillä hän on huolissaan siitä, että lasten taito tehdä teatteria häviää.
”Uskon, että katseen kohteena oleminen on tosi tärkeä taito. Varsinkin nuorille itseluottamus on hirveän tärkeä asia.”
Teatteriin liittyy myös ”kyseenalaistamaton joukkoon kuulumisen tunne”: kun on saanut roolin näytelmässä, kuuluu siihen.
”Se on tosi tärkeä tunne.”
Tietysti koulunäytelmäkirjassa on myös ohjeet maailman huonoimpaan esitykseen.
Millainen voisi olla mahdollisimman huono lopetus jutulle?
Lopuksi kannattaa selittää auki kaikki haastattelun teemat, Kilkku neuvoo. Jos jokin lause on erityisen hyvä, sen voi toistaa sellaisenaan. Virkkeen voi kursivoida, jos tuntuu, että erinomaisuutta pitäisi vielä korostaa.
Tai voi esittää pitkän listan filosofisia kysymyksiä, joihin ei vastata. Omasta elämästäkin kannattaa ammentaa, varsinkin jos se ei liity aiheeseen.
”Ja sitten voisit kirjoittaa sinne semmoisen, että millä kaikilla eri tavoilla sinun työsi on tärkeää.”
”Voisit laittaa siihen, että se on uskomaton lahja, kun toimittaja antaa kirjailijalle äänen.”
Se on todellakin mieletön lahja.