Olisihan se pitänyt tietää

Kansanedustaja Pertti Salolainen nousee portaita tummassa puvussa. Häntä kättelee juhlallisesti kaksi smokkipukuista miestä ja nainen, jolla on valkoinen turkishuivi. Salolaisen vaimolle Anjalle ojennetaan valkoinen kukka kiinnitettäväksi rintaan. Seuraavaksi kättelyvuorossa ovat Johanne­s ja Kyllikki Virolainen, joka saa myös kukkasen.

Kynttilät loimottavat, tarjoilija kantaa tarjottimella isolta brie-juustolta näyttävää kimpaletta, pöydillä on röykkiöittäin viinirypäleitä ja kulhossa jotain, joka vaikuttaa amerikkalaistyyliin valmistetulta kuorrutetulta kanalta.

Ylen Elävän arkiston filminpätkässä vuodelta 1985 ollaan Trivial Pursuit -pelin Suomen lanseeraustilaisuudessa Katajanokan kasinolla. Taustalta kuuluu juontaja Markk­u Veijalaisen ääni: ”Salissa liikkuu smokkipukuisia orkidea-rintaisia miehiä. He ovat pelin asiantuntijoita ja heille voi esittää peliä ja muitakin asioita koskevia kysymyksiä.”

Kamera seuraa, kuinka Sikke Sumari vastaa kysymykseen: ”Kuinka suurta osaa maapallon pinnasta peittää ikijää.”

”Oh my god. Oh no. No mä sanon kymmenen prosenttia.”

Vastaus on oikein. ”Täh! Jesus Christ!” Sumari innostuu.

Vaikka lanseeraustilaisuudesta on pian 40 vuotta, moneen talouteen hankitaan tänäkin jouluna lahjaksi Trivial Pursuit -lautapeli. On pelien ja visojen sesonkiaika. Suomessa pitkä, pimeä syksy ja talvi ovat pelaamisen huippuaikaa. Baarissa kävijät ovat siirtyneet terasseilta sisätiloihin, ja pubi­visoja on satoja läpi maan viikon jokaisena päivänä. Jos ei itse halua pelata, aina voi tuijottaa televisiosta toisten onnistumisia ja epäonnistumisia Jeopardyssä tai Haluatko miljonääriksi- ja Hengaillaan-ohjelmissa.

On tavattu ajatella, että nippelitiedon hallitseminen on hienoa, osoittaa sivistystä ja on jopa viisauden merkki. Ylen vakavahenkinen Suomen tietoviisas -ohjelma julisti nimensä mukaisesti maan tietoviisaan vuosina 1990–1998. Tittelin voitti seitsemän kertaa peräkkäin mikkeliläinen hammaslääkäri Erik Toivanen. Joitakin vuosia myöhemmin Toivanen pyrki myös Haluatk­o miljonääriksi -ohjelmaan. Päästäkseen kilpailemaan Toivasen olisi pitänyt osata asettaa rintaliivien kuppikoot kokojärjestykseen. Se ei onnistunut.

Vuonna 2016 hän sanoi Ilta-Sanomissa, että ”ohjelmasta jäi valitettavasti manipuloinnin maku. Siellä kyllä pidettiin huoli, etten päässyt kilpailemaan lainkaan.”

Kun Trivial Pursuit tuli Suomeen vuonna 1985, sen kehittäjät, kanadalaistoimittajat Chris Haney ja Scott Abbott olivat jo myyneet pelin valmistusoikeudet isolle amerikkalaiselle pelivalmistajalle ja sitä oli lähdetty toden teolla viemään maailmalle.

Tarina kertoo, että Haney ja Abbott saivat idean Trivial Pursuitiin vuonna 1979 pelatessaan sanapeli Scrabblea ja pohtiessaan, osaisivatko itse kehittää yhtä koukuttavan pelin. Pelivalmistajat eivät ensin innostuneet, ja Haney ja Abbott valmistivat peliä parin ensimmäisen vuoden ajan itse muutaman sijoittajan avustuksella. Ensimmäisessä painoksessa oli 6 000 kysymystä, jotka Haney laati pääosin itse.

Tammikuussa 1984 The New York Times kirjoitti, kuinka Trivial Pursuitin pelaamisesta oli tullut kaupungissa nuorehkon urbaaniväestön trendihuvi. Cocktailkutsujen sijaan pidettiin Trivial Pursuit -iltoja, ja peli oli kaupoista jatkuvasti loppuunmyyty

”Se on kuin tauti”, lehden haastattelemat pelaajat kuvailivat innostustaan. ”Varaudu valvomaan koko yö sen parissa.”

Yhden haastateltavan mielestä oli kiehtovaa, kuinka peli houkutteli mielen perukoilta esiin asioita, joita ei ollut tarvinnut vuosiin. Toisen mielestä New Yorkin kaltaisessa kaupungissa oli eduksi, jos pääsi todistamaan olevansa älyllisesti vähän muita parempi.

Sellaisena nippelitiedon hallintaa pidettiin. Jutussa kysytään pelin kysymyksiä, kuten montako sormea oli Anne Boleynilla, minkä Yhdysvaltain osavaltion tunnuskukka on maruna, millä nimellä Sri Lanka ennen tunnettiin ja mitä miljoonat lapset pitivät päässään vuonna 1955. Näihin ei osattu kahdessa peli-illassa vastata.

Vastaukset ovat: 11 (Trivial oli ilmeisesti tässä väärässä ja Henrik VIII:n toisella vaimolla Boleynilla tavanomainen määrä sormia), Nevada, Ceylon ja Davy Crockett -hattuja, jotka tunnetaan suomeksi myös sudenpentulakkeina.

Helsingin Sanomissa kirjoitettiin joulun alla vuonna 1994, kuinka Suomessa lautapelejä pidettiin lasten leluina ennen kuin Trivial Pursuit tuli ja muutti asenteen.

Vuonna 2023 Trivial Pursuit oli kaikkien aikojen seitsemänneksi suosituin lautapeli maailmassa pelisivusto Fun.comin mukaan. Sitä on myyty eri versioina yli 100 miljoonaa kappaletta.

Kaikesta maineestaan huolimatta Trivial Pursuit ei ole kovin hyvä peli. Sitä mieltä on tamperelainen lautapeliharrastaja Mikk­o Saari. Hänen ylläpitämällään Lautapeli­opas-sivustolla on vuosiäänestys parhaista peleistä. Tänä vuonna Trivial Pursuit sai kolme ääntä ja sijoittui sijalle 179.

”Sitä eivät halua pelata ne, jotka tietävät, etteivät osaa vastauksia kysymyksiin. Perhepelinä se on siksi ihan mahdoton. Usein Trivialia pelataan niin, että vain otetaan kysymyspinkka ja kysellään kysymyksiä. Laudalla liikkuminen ei toimi siinä”, Saari luettelee Trivial Pursuitin huonoja puolia.

Tietovisailu sinällään on kyllä Saaren sydäntä lähellä. Mutta mieluummin hän pelaa esimerkiksi Faunaa, joka on eläinaiheinen visailupeli. Siinä saatetaan kysyä, missä flamingo elää, ja oikea vastaus ilmoitetaan asettamalla kuutio kartalle. Pisteitä saa, vaikkei tietäisi vastausta piirulleen oikein.

”Aivan ykköspeli on kuitenkin Smart10. Se on ilmiömäisen menestynyt ja myy hyvin, koska se on niin onnistunut”, Saari sanoo ja muistelee, että sekin on ollut välillä kaupoista loppuunmyyty

Smart10 on suomalaisen Martinexin vuonna 2017 lanseeraama tietovisapeli. Ajan hengen mukaan silläkin on syntytarin­a. Peli­n alkuperäisidean ovat kehittäneet itävaltalaiset Arno Steinwender ja Christoph Reiser. He saivat pelimessuilla Martinexin Jenni Jalavan innostumaan siitä ja kehittämään idean lautapeliksi saakka. Peliä saa toistaiseksi suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi, ja Itävallassa on peliin pohjautuva tv-tietovisa. Martinexin sivuilla kerrotaan, että peliä on myyty miljoona kappaletta.

Toisin kuin Trivialissa, jossa besserwisserit voivat dominoida pitämällä itsellään vastausvuoroa, Smart10:ssa kaikki pääsevät vastaamaan kaikkiin kysymyksiin. Saadut pisteet voi väärillä vastauksilla myös menettää. Pelissä voi kuitenkin taktikoida muun muassa jättämällä vastaamatta.

Mutta on Trivial Pursuitkin ollut Saarella kovassa käytössä, etenkin lapsuudenkodissa. Hän on ollut nippelitiedon ystävä nuoresta iästä saakka. Ensimmäisiä maineikkaita hetkiä sen parissa oli rippileirillä. Siellä eriarvoisuutta yritettiin konkretisoida niin, että nuoret jaettiin kahteen joukkueeseen, josta toinen sai naurettavan helppoja ja toinen todella vaikeita kysymyksiä. Saari tiesi kuitenkin vastaukset kaikkiin vaikeisiin kysymyksiin.

”Yläasteella olin kävelevä tietosanakirja. Tiesin valtavasti kaikkea turhaa ja pädin tunneilla.”

Joitakin vuosia myöhemmin äiti rohkaisi tietävää poikaansa hakemaan Haluatko miljonääriksi? -ohjelmaan.

Miten Scarlett O’Haraa kuvaillaan Tuulen viemää -romaanissa? Kysymykseen katkesi Saaren kisa Haluatko miljonääriksi? -ohjelmassa vuonna 2003. Ohjelmaa juonsi Lass­e Lehtinen. Saari otti riskin ja valitsi vaihtoehdon, että O’Haraa kuvailtiin kauniiksi. Vastaus oli väärin.

”Voitin 20 000 euroa, josta puolet meni veroihin. Jouduin myös palauttamaan kaikki sinä vuonna nostetut opintotuet.”

Edellisen kerran Saari on pelannut Trivial Pursuitia helmikuussa 2021. Appivanhemmat olivat hankkineet pelistä viimeisimmän version. Ajankohta on helppo tarkistaa, sillä Saarella on tilastot kaikista pelaamistaan lautapeleistä vuodesta 2001 saakka.

”Olen koodannut tarkoitukseen tietokannan. Siitä näkee, että olen pelannut Trivial Pursuitia 2020-luvulla kolme kertaa.”

Tietovisat ilmestyivät Suomessa ensin lehtiin. Ne alkoivat 1920-luvulla houkutella lukijoita kehittämällä uutis- ja ajankohtaisjuttujen lisäksi erilaista ajanvietettä.

”Haluttiin aktivoida lukijoita ja yksi tapa oli saada heidät lähettämään toimituksiin tietokilpailuvastauksia”, sanoo digitaalisen kulttuurin professori Jaakko Suominen Turun yliopistosta.

Vuonna 1939 lehdissä myös kirjoitettiin, että ”tietokilpailut ovat muodissa”. Niitä järjestettiin paitsi nuorten- ja yleisötapahtumissa myös radiossa, jolla oli merkit­tävä rooli tietokilpailumuodin levittämisessä.

Yleisradion ensimmäisessä tietokilpailussa kisasivat keskenään Helsingin yliopiston osakunnat. Toki jo hieman aikaisemmin ruotsinkielisessä radiossa lähetettiin tavauskilpailu ulkomaiseen malliin.

Pian tavallinen kansakin sai osallistua erilaisiin tietoaiheisiin ohjelmiin.

Vuonna 1945 alkanut Viisasten kerho ei ollut vielä varsinainen tietokilpailu, vaan yleisö sai lähettää sinne kysymyksiä ja palkinnon sai, jos kerho ei osannut siihen vastata.

Viisasten kerhon vetäjä Tauno Rautiai­nen kävi myös Kaivohuoneella ja Linnanmäellä pitämässä tietovisoja ja juonsi myöhemmin radiossa myös Amerikasta kopioitua Ota tai jätä -nimistä ohjelmaa.

Vuonna 1958 televisiossa alettiin esittää samankaltaista Tuplaa tai kuittia, ja vetäjäksi ryhtyi Rautiaisen vaimo Kirsti Rautiainen (myöh. Pajari). Se pyöri eri tv-kanavilla 30 vuotta. Ideana oli, että kilpailija ilmoitti ohjelmaan oman harrastusaihealueensa, joka ei siis saanut olla työhön tai ammattiin liittyvä, vaan nimenomaan harrastus, ja spesifit kysymykset laadittiin sen pohjalta.

Ohjelmassa kilpaili alkuvuosina muun muassa Aku Ankka -tietämyksellään Markku Kivekäs, josta tuli myöhemmin Aku Ankka -lehden päätoimittaja.

Kirsti Pajari muistelee Ylen arkistofilmissä vuonna 2006, kuinka tupakkafirmat sponsoroivat ohjelmaa. Rekvisiittana oli hänen itsensä kokoisia savukkeita, studiossa leijui savukiekuroita ja pudonneelle kilpailijalle ojennettiin läksiäislahjaksi tupakkakartonki.

Kun aiemmin tietokilpailuissa oli kisattu joukkueina, sotien jälkeen kilpailijaksi ­nousi yhä useammin yksilö ja palkintona alkoi olla maineen ja kunnian lisäksi myös rahaa.

Yhdysvalloissa katsotuimpia tv-ohjelmia olivat tietovisailut, joissa tavalliset ihmiset kilpailivat pöyristyttävän suurista rahasummista.

”Niistä uutisoitiin ahkerasti myös suomalaisissa lehdissä”, Suominen kertoo.

Suosituin oli The $64 000 Question, joka keräsi vuonna 1955 siihenastisen tv-historian suurimmat katsojaluvut. Se sai seurakseen samankaltaisia ohjelmia, joita sponsoroivat yksittäiset yritykset. Katsojat janosivat tarinoita tavallisista tallaajist­a, jotka menestyivät tietokilpailuissa ja rikastuivat sen ansiosta ja yritykset janosivat näiden tarinoiden niille tuomaa huomiota.

Myöhemmin kävi ilmi, että moni tv-visailuista oli järjestetty, jotta tuhkimotarinoita saatiin tarjoiltua tv-yleisölle. Katsojat raivostuivat paljastuksesta. Se johti Yhdysvalloissa lakimuutokseen vuonna 1960: visojen tuloksia ei saa peukaloida etukäteen.

Kun maailma muuttuu monimutkaisemmaksi, tietokilpailu tuottaa siihen selkeyttä, sanoo pelikulttuurien tutkimuksen professori Olli Sotamaa Tampereen yliopistosta. Hän on itse myös sekä tietovisailija että visojen vetäjä.

Tietokilpailuvastauksessa kun ei ole kyse näkökulmasta tai mielipiteestä. Sen avulla maailman voi järjestää faktoiksi.

”Ja onhan siinä kyse myös pätemisestä. On kerrytetty kulttuurista pääomaa ja esitellään sitä. Etenkin penkkiurheiluun ja populaarimusiikin harrastamiseen kuluu ikään kuin sisäänrakennettuna nippelitieto”, Sotamaa sanoo.

Jos television tietokilpailuissa onkin esillä enemmän yksilö ja hänen poikkeuksellinen tietomääränsä, arkisemmassa tieto­visailussa on Sotamaan mukaan tärkeämpää sen sosiaalisuus. Romanttisesti kuvailtuna tietovisan joukkueessa voivat kohdata professori­ ja bussikuski, eikä tienesteillä tai titteleillä ole väliä, ainoastaan tietämyksellä.

”Lautapelaaminen ja pubivisat ovat yhdessä olemista ja ihmisten tapaamista. Kun itse vedän tietovisoja ja teen kysymyksiä, paras tunne on, kun kysymyksen jälkeen joukkueen päät menevät yhteen ja alkaa innostunut supina.”

Kaikki pelit voidaan Sotamaan mukaan asettaa jatkumolle, jonka toisessa päässä on tuuri ja toisessa taito, karrikoidusti ääripäät ovat siis shakki ja lotto. Tietovisailu asettuu enemmän taitopäätyyn, vaikka on siinäkin kyse tuurista, kuten millaisia kysymyksiä sattuu saamaan.

”Perusinhimillinen asenne on, että kun voitetaan, on kyse taidosta ja kun hävitään, kävi huono tuuri.”

Tietokilpailujen arvostamisessa on kyse myös siitä, että tietoa pidetään hyödyllisenä ja laajaa yleistietoa sivistyksen merkkinä. Tietovisailua myös helposti pidetään fiinimpänä pelaamisena kuin vaikkapa konsolipelaamista.

”Kyllä tietokilpailut edustavat hyödyllisyyden kaapuun puettua hyödyttömyyttä, mutta sellaistakin ihminen tarvitsee elämäänsä. Kun nykyään ollaan koko ajan niin tehokkaita, sille tarvitaan jonkinlaista vastavoimaa ja eskapismia.”

Sotamaa itse pitää eniten tietokilpailukysymyksistä, joissa tulee tietää useampia asioita kuin yksittäinen fakta. Kysymys saa mieleluusti herättää myös kiinnostavaa keskustelua visailujoukkueessa. Sellaisesta esimerkkinä voisi olla hänen itsensä laatima kysymys: Nimeä ne maat, jotka ovat voittaneet miesten jalkapallon euroopanmestaruuden, mutta eivät ole enää olemassa.

”Tässähän pystyy myös päättelemään vastausta, vaikkei sitä tietäisikään.”

(Oikea vastaus: Neuvostoliitto ja Tšekko­slovakia)

Suomalaiset ovat visailijakansana innokkaita, joskaan eivät kansainvälisesti vertailtuna kovin taitavia.

Tietokilpailussa järjestetään myös maailmanmestaruuskisoja.

Hallitseva vuoden 2024 maailmanmestari on amerikkalainen Victoria Groce. You­tube-haastattelussa hän kertoo, kuinka treenasi kilpailua varten useamman kuukauden ajan useita tunteja päivässä käymällä läpi tuhansia kysymys-vastauskortteja. Mestaruus on ollut tähtäimessä ensimmäisestä osallistumisesta vuodesta 2017 saakka.

Suomalaisista paras oli Tero Kalliolevo sijalla 15.

Groce on vuodesta 2003 järjestetyn kilpailun ensimmäinen naisvoittaja. Tietokilpailujen historia on miehinen monestakin eri syystä. Kysymysten laatijat ovat olleet miehiä, aihealueet ovat olleet miesten kiinnostuksen kohteita ja käsitelleet miehiä ja tietoviisaus on muutenkin nähty miesten lajina.

Nippelitiedon harrastamiseen on myös perinteisesti ollut miehillä enemmän vapaa-aikaa. Naiset ovat tv-visailuissa kelvanneet kysymään kysymyksiä ja ojentamaan palkintoja.

Helsinkiläinen Mari Julku on harrastanut tietovisailua niin pienestä asti kuin muistaa. Lapsuudenperheessä pelattiin Trivial Pursuitia ja oli iso tapaus, kun Haluatko miljonääriksi? -ohjelma alkoi Suomessa vuonna 1999.

”Asuttiin silloin niin maalla, ettei meillä näkynyt Nelonen, joten ohjelmaa mentiin säännöllisesti katsomaan tädin tai mummon luokse kaupunkiin.”

19-vuotiaana Julku osallistui siihen itsekin. Hän lopetti voitettuaan kymppitonnin eikä lähtenyt arvaamaan, montako urotyötä Herakleen piti tehdä: 3, 5, 7 vai 12.

”Olisi pitänyt tietää se, kun olin lukiossa opiskellut latinaakin.” Oikea vastaus on 12.

Julku on hiljattain palannut baarivisailujen pariin muutaman vuoden tauon jälkeen. Siihen ovat olleet syynä nyt neljä- ja kahdeksanvuotiaat lapset. Toisinaan visailupiireissä miespuolinen kilpakumppani ei inttämättä usko, että Julku tietää varmasti vastauksen. Etenkin jos kyseessä on urheilu tai formulat, joita Julku on seurannut vuodesta 1996.

”On yllättävän vaikeaa itsekin luottaa ­tietävänsä, kun meidät on tässä yhteiskunnassa kasvatettu siihen, että miehet tietävät.”

Julku tietää urheilun lisäksi erityisesti euroviisuista ja erilaisista katastrofeista.

”Olen huomannut, että vieraiden ihmisten kanssa keskustellessa ihan hyvä ice braker on, mikä on ensimmäinen uutistapahtuma, jonka muistat tai ensimmäiset olympialaiset, jotka muistat. Teoriani on, että ihminen alkaa muistaa näitä noin seitsemänvuotiaana.”

Tietovisoissa ei enää kysytä, kuka tuli Helsingin olympialaisissa kolmanneksi sadan metrin juoksussa. Ei ainakaan hyvässä visassa.

”Nykyään nippelitiedolla ei ole sellaista arvoa, enemmän kyse on laajemmasta yleissivistyksestä”, sanoo Aki Huovinen, oululainen tietovisailija, joka on julkaissut aiheesta myös kaksi kirjaa: Kaikkien aikojen tietovisa (Minerva, 2021) sekä Kaikkien aikojen urheilutietovisa (Minerva, 2022), joka on tehty yhdessä Toni Latvamäen kanssa.

Hän kuvailee itseään osa-aikaiseksi tietovisailuammattilaiseksi.

”Suomessa tietääkseni vain yksi ihminen elää tietovisoja tekemällä ja hän on Magnus Mali.” Mali laatii muun muassa Suomen Kuvalehden Knoppia ikä kaikki -kysymykset ja häntä haastateltiin lehteen keväällä.

Mali tekee tietokilpailukysymyksiä lehtiin, televisio-ohjelmiin ja peleihin. Hän myös vetää kilpailuja firmojen juhlissa.

Aki Huovinen on ollut mukana järjestämässä tietokilpailun suomenmestaruuskilpailuja, jotka tyrehtyivät korona-aikaan. Niitä pidettiin vuoron perään maan neljässä aktiivisessa visailukaupungissa Tampereella, Turussa, Oulussa ja Seinäjoella. Sen s­ijaan urheilutietovisojen SM-kisat ovat pyörineet yhä.

Suomalaiset ovat visailijakansana Huovisen näkemyksen mukaan innokkaita, joskaan eivät kansainvälisesti vertailtuna kovin taitavia.

”Virossa esimerkiksi on huomattavasti kovempi kilpataso ja hienoa kilpailutoimintaa, he pärjäävät kansainvälisesti hämmästyttävän hyvin. Euroopan maista kovia ovat myös Norja, Belgia, Kroatia ja tietysti Englanti, josta nykyiset pubivisatkin ovat alkaneet.”

Brittien tv-visatkin aiheuttavat suomalaisissa harrastajissa kunnioitusta ja kateutta. Niissä nokkeloivat Cambridgen ja Oxfordin kasvatit, jotka ovat paitsi hämmästyttäviä tietäjiä myös sukkelia esiintyjiä.

Suomalaiset voisivat Huovisen puolesta hieman useammin ilmoittaa harrastavansa tietovisailuja.

”Kyllähän moni sanoo harrastavansa lenkkeilyäkin, jos käy kerran viikossa lenkillä. Miksei sitten harrastaisi myös tietovisailua, jos joka päivä tekee sanomalehden tietovisan.”

Tietokilpailuissa ei aina pärjää, vaikka tietäisi oikean vastauksen. Kysymyksiä laativat ja vastauksia tuomaroivat toistaiseksi ihmiset inhimillisine erheineen.

Jos oma oikea vastaus tulee tuomituksi vääräksi, se tuppaa jäämään mieleen.

Olli Sotamaa ei muistele pahalla, mutta muistelee kuitenkin, kuinka vei kerran uusiseelantilaisen tutkijakollegansa tamperelaiseen pubivisaan.

Ratkaisevalla kierroksella kysyttiin katutaiteilija Banksyn kuuluisan teoksen nimeä. Sotamaa ja uusiseelantilainen vastasivat: Girl with ­Balloon. Kilpailun suomenkielinen vetäjä ei hyväksynyt vastausta, sillä oikea vastaus oli hänen mielestään Tyttö ja ilma­pallo.

”Sanoin kollegalle, että tämä ei nyt mennyt oikein, pitäisikö tästä mennä sanomaan. Hän naureskeli vain ja sanoi, että ei, ei, tämä meni ihan oikein. Siinä konkretisoitui, ettei absoluuttisia totuuksia ole olemassa.”