Onko hoidossa kohtuuden rajaa, Päivi Hietanen?
Uusi arkkiatri kantaa huolta siitä, että luottamus terveydenhuoltoon rapistuu.
9
MIN
Kun Päivi Hietanen 1980-luvulla lähti Turusta kesätöihin Helsingin yliopistollisen keskussairaalan syöpäklinikalle, hän pääsi uusien ja kiinnostavien lääketieteellisten kysymysten pariin.
Samalla hän meni kohti jotain, mikä tuntui hänelle ennestään tutulta.
”Monet potilaat vaistosivat, että ymmärsin surua”, Hietanen sanoo.
Ei silloin puhuttu surusta, ei potilaiden psyykkisen tuen tarpeesta. Ei niin, etteikö surua ja hätää riittänyt: syöpien ennusteet olivat merkittävästi huonompia kuin nyt. Lääkevaihtoehtoja oli vähemmän, sädehoitotekniikat olivat alkeellisia, sivuvaikutukset rankkoja.
”Ehkä siitäkin syystä, että hoitokeinot olivat huonommat, ei kestetty kohdata ihmisten kärsimystä. Tunteista puhuttiin muutenkin paljon vähemmän kuin nyt.”
Nuoreen lääkäriin havainto potilaiden kärsimyksestä vaikutti syvästi. Hietanen alkoi hakea tietoa, tutustui ulkomaisilla klinikoilla järjestettyyn tukeen ja perusti Hyksin syöpäklinikalle 1990-luvulla psyykkisen tuen yksikön.
Surun kohtaamisesta tuli oman lääkärintyön ydintä.
Hietasella on nyt mahdollisuus puhua tärkeistä aiheista ainutlaatuisessa roolissa.
Syöpätautien erikoislääkäri, dosentti Päivi Hietanen nimitettiin toukokuussa arkkiatriksi. Se on korkein lääkärille myönnettävä arvonimi. Arvonimi on elinikäinen ja sitä kantaa yksi erittäin ansioitunut henkilö kerrallaan: nyt ensi kertaa nainen.
Saappaat ovat suuret, kun miettii Arvo Ylpön tai Risto Pelkosen julkista roolia lääkärikunnan vanhimpana ja yhteisenä esikuvana.
Ehdotuksia arkkiatriksi voivat tehdä viranomaiset, yhdistykset ja myös kansalaiset. Lääkärijärjestöt ehdottavat yhdessä lääkärikunnan laajaa arvostusta nauttivaa henkilöä.
Kun kollegat ottivat yhteyttä, Hietanen oli otettu mutta epävarma. Hän mietti jaksamistaan.
Hän on ehtinyt jo nauttia eläkeikäisen vapaammasta arjesta. Hän on paljon mukana lastenlasten elämässä. Hän tekee käsitöitä, neuloo eli kutoo, kuten kotiseudulla sanotaan, ja on innostunut äänikirjoista.
”Viimeksi vaikutuksen teki Siri Hustvedtin Haamutarinoita, hänen jäähyväisensä Paul Austerille. Se puhutteli tämän ikäistä. Ajankohtaisohjelmien seuraaminen on mieheni kanssa yhteinen asia. Vähän liikaakin tulee katsottua uutisia. A-studio on välttämätön.”
Uuden tehtävän odotukset tuntuivat kovilta. Edeltäjä Pelkonen toimi arkkiatrina 30 vuotta ja hyvin näkyvästi.
Lääkärijärjestöjen johto vakuutti haastatteluissa, että roolista voi tehdä omannäköisen. Näin Hietanen aikoo tehdä – ja rajata julkista rooliaan enemmän kuin edeltäjä.
”Merkittävä asia, jonka vuoksi lähdin tähän, oli se, että minulla on sydämessä halu puhua niiden puolesta, jotka ovat haavoittuvassa tilanteessa: potilaiden, yhteiskunnan heikommassa asemassa olevien ja myös terveydenhuollon työntekijöiden puolesta.”
Julkisen talouden kriisi, henkilöstövähennykset, hoitojonot. Keskustelu terveydenhuollosta kuulostaa lohduttomalta.
”Jos luottamus terveydenhuoltoon rapistuu, kuten jossain määrin on tapahtunut, se ei koske vain terveydenhuoltoa. Sillä on merkitystä koko yhteiskunnalle, jos ihmiset kokevat, että heillä ei ole väliä ja jos epätoivo kasvaa tarpeeksi suureksi.”
Esimerkiksi syöpähoidot ovat kehittyneet huimasti. Toisaalta Suomessa on jääty tiettyjen syöpien hoidossa jälkeen muista Pohjoismaista. Hietasen mukaan ongelma ei ole syövänhoidon tasossa vaan perusterveydenhuollon hitaudessa, hoitoon pääsyn kynnyksessä ja diagnoosien viiveissä. Tästä eriarvoisuudesta hän kantaa huolta.
”Jos hoitoon pääsy on riittävän nöyryyttävää ja vaikeaa, ihmiset eivät hakeudu hoitoon. On paljon maaseudun miehiä, jotka eivät helposti mene lääkäriin muutenkaan.”
Moni asia on myös paremmin kuin ennen. Hietanen on itse erikoistunut rintasyöpien hoitoon. Hän on nähnyt pitkällä perspektiivillä kehityksen, joka monien sairauksien hoidossa on tapahtunut. Se ei ole tapahtunut itsestään.
”Haluan puhua myös tutkimuksen puolesta. Hieman yllättäen elämme nyt aikaa, jolloin tutkimustakin pitää puolustaa, kun sen merkitystä mitätöidään.”
Hietanen korostaa kohtaamisten tärkeyttä. Etälääketiede toimii joissakin asioissa, mutta lohtua ja toivoa ei ruutu välitä samalla tavalla. Jos fyysinen kosketus puuttuu, lääkärin rooli kapenee merkittävästi.
Hietanen on nähnyt monen potilaan hakeutuvan epätoivoissaan vaihtoehtohoitoihin. Lääkäreitä se harmittaa. He näkevät niissä hyväksikäyttöä ja katteettomia lupauksia.
”Mutta jos tutkii, mikä niissä ihmisiin vetoaa, kyse on usein kosketuksesta ja intensiivisestä läsnäolosta.”
Satakunnassa Huittisissa kasvanut Hietanen mietti lääkärin ammattia jo lukiossa. Halu auttaa ihmisiä tuli myöhemmin. Nuorena vetosi taloudellinen turva ja ammatin arvostus.
”Koska tulin vaatimattomista oloista, raha ja toimeentulo olivat aika tärkeitä asioita.”
Hietanen oli sukunsa ensimmäinen akateeminen, perheen ainoa lapsi. Hän oli ahkera koulussa. Vanhempien piti muistuttaa, että älä uuvuta itseäsi.
Hietasen äiti oli menettänyt oman äitinsä lapsena, varttunut orpona ja joutunut varhain piikomaan. Opettajat olivat kannustaneet, mutta äiti ei rahanpuutteen vuoksi saanut opiskella.
Hietanen kokee kasvaneensa äidin surun kanssa. Se oli eräänlainen kodin pohjavire, vaikka ei sitä juuri käsitelty ääneen.
”Äiti ei paljon puhunut rankasta orpokotilapsuudestaan enkä olisi kestänyt kuullakaan.”
Hietanen uskoo, että hänen alanvalintaansa jollain tavoin ohjasi kotoa peritty suru. Hän on mennyt suoraan päin rankkoja asioita. 1980-luvulla lääkärintyön ohessa hän tutki syöpäpotilaiden itsemurhia osana THL:n itsemurhien ehkäisyprojektia.
”Voi miettiä, miksi näin vaikeisiin asioihin on tarvinnut mennä. Mutta se on ollut myös opettavaista.”
Lääkärin täytyy säädellä tunteitaan, ottaa etäisyyttä.
”Mutta jos näkee traagisia asioita, eivät ne unohdu, kun sulkee työpaikan oven.”
Hietanen myöntää, että on itse välillä aika huonosti pystynyt irrottautumaan potilaiden kokemuksista. Joidenkin kohtalot ovat valvottaneet öisin.
”Minulle kipeimpiä ovat olleet niiden äitien kohtaamiset, joilta jää pieniä lapsia, ja nuorten syöpäpotilaiden hoitaminen.”
Hän muistaa nimeltä potilaita 40 vuoden takaa. Hän muistaa teini-ikäisen tytön, jonka piti lentää Helsinkiin hoitoihin Itä-Suomesta ja jolle hän joutui lopulta kertomaan, että syöpä oli levinnyt. Hän muistaa nuoren pojan, jonka jalka piti amputoida ja joka pyysi, eikö sitä mitenkään voisi säästää.
Myös kiitokset jäävät mieleen. Mainitun nuoren tytön isä soitti tytön kuoleman jälkeen ja kiitti tyttären hoidosta. Se merkitsi paljon, lääkärit itsehän kokivat epäonnistuneensa.
Nykyään tunteista puhutaan. Lääkärien ja hoitajien herkkyydessä on silti valtavia eroja.
”Kun olin vielä pari vuotta sitten yksityisen syöpäsairaalan psykoterapeuttina, huomasin, että ne olivat aina samat ihmiset, jotka lähettivät potilaita vastaanotolleni.”
Hietanen itse väsyi sairaalamaailmaan 2000-luvun alussa työskenneltyään Hyksissä reilut parikymmentä vuotta.
Kiire ja paine oli kova. Sairaalahierarkia tuntui kuormittavalta.
”Olin opiskellut työn ohessa psykoterapeutiksi. Tunnistin potilaiden henkisen tuen tarpeen, johon ei ollut aikaa vastata niin paljon kuin olisi pitänyt.”
Hänelle avautui uusi tehtävä: Lääkärilehden lääketieteellinen päätoimittajuus. Työ oli omalla tavallaan haastavaa mutta autonomisempaa ja työyhteisön tuki parempi. Potilastyötä Hietanen on jatkanut viime vuosiin asti yksityisessä Docrates-sairaalassa, pääasiassa psykoterapiaa ja myös syöpäpotilaiden seurantoja.
Työ median parissa on ollut mielenkiintoista. Hietanen on päässyt Julkisen sanan neuvoston varajäsenenä perehtymään myös journalismin eettisiin kysymyksiin.
”Sanna Marinin bilevideot tuli katsottua moneen kertaan.”
Mitä on kohtuus? Sitä Hietanen miettii usein. Ihmiset ovat evoluution pyörteissä selvinneet keräilijöinä ja ”ahnehtijoina”. Onkohan se tunne jäänyt turhan paljon päälle?
”Koko ajan pitää saada uutta, loputtomasti tavaraa Temusta. Sitten kaikki valittavat, kun asunnot ovat niin piukassa kamaa ja miten siitä pääsisi eroon.”
Kohtuuden käsite liittyy myös syvällisemmin elämän rajallisuuteen. Entistä useampi sairaus voidaan parantaa. Samalla on tullut idealistinen odotus, että kaikki voidaan parantaa, jos on tarpeeksi rahaa.
”Täytyy ymmärtää, että kuolleisuus on 100 prosenttia. Omanikäisteni ihmisten on hyvä myös oppia ajattelemaan, että nyt on toisten vuoro. Täytyy oppia luopumaan, vaikka se ei ole helppoa kenellekään. Ei se ole helppoa itsellekään.”
Hietasen mukaan parantumattomasti sairaiden hoidossa pitäisi paljon enemmän kiinnittää huomiota elämänlaatuun muutamien lisäkuukausien sijaan.
”Viime vaiheen yritykset kalliilla lääkkeillä tuovat monelle lisää kärsimystä. Kolmannes levinnyttä syöpää sairastavista saa raskaita hoitoja viimeisen elinkuukautensa aikana.”
Tässäkin pitkä hoitosuhde ja luottamus helpottaisivat päätöksiä. Kun on kiire ja lääkärit vaihtuvat, on helpompi jatkaa hoitoja kuin käydä avointa keskustelua potilaan kanssa.
”Tuttu lääkäri voisi vähitellen valmistaa potilasta tilanteeseen: mikä on sinulle tärkeää, mikä huolestuttaa, mitä pelkäät, mistä hyödyt ja mitä hoidolla voidaan saavuttaa.”
Miten lääkärin ja potilaan kohtaamisia voisi parantaa? Hietanen on opettanut lääkäreitä draaman avulla.
Vuorovaikutustaitoja kouluttava 6–8 lääkärin porukka on käsikirjoittanut lyhyitä, elävään elämään pohjautuvia näytelmiä vaikeista tilanteista. Sellainen voi olla vaikka kohtaus, jossa lääkäri joutuu kertomaan potilaalle, että syövän lääkehoito olisi aika lopettaa.
”Itse en ole näytellyt pitkään aikaan, mutta mukana on muutamia hirmu hyviä näyttelijöitä. Ne ovat mahtavia sessioita. Näytelmän jälkeen opetukseen hakeutuneet lääkärit keskustelevat pienryhmissä, mitä olisi voinut tehdä paremmin.”
Pienryhmissä mietitään esimerkiksi, miten luoda toivoa. Lääkärin pitää olla selkeä sanoissaan, mutta toivoa potilaalta ei tule viedä. Silloinkin jos paraneminen ei ole mahdollista, tulevaisuudessa voi siintää jotain hyvää.
”Potilaalle voi sanoa, että kun tämä hoito lopetetaan ja sivuvaikutukset jäävät pois, sinulle voi tulla hyvä kesä. Kukaan ei tiedä, kuinka sairaus pysyy omin voimin hallinnassa, sen biologia on hyvin monimutkaista.”
Draamasessioihin osallistuneet lääkärit ovat olleet tyytyväisiä siihen, että tilanteita ja sanavalintoja mietitään konkreettisesti. Samalla he voivat jakaa omia kokemuksia, mihin heillä on usein liian vähän mahdollisuuksia.
”Moni kantaa sisällään asioita, joista pitäisi saada puhua.”