Viimeisessä kodissa
Suomessa joka vuosi tuhat työikäistä ihmistä saa muistisairausdiagnoosin. Työikäisiä muistisairaita on Helsingissä noin 800, koko maassa lähes 10 000. Heille on tarjolla loppuelämäksi vain yksi ainoa räätälöity hoivapaikka, Päiväkumpu.
Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
Meeri juoksee huoneestaan käytävälle ja tulee seisomaan aivan liki. Hän alkaa hihittää. Hänellä on yllään tyköistuva mekko, jalassa sukat ja crocsit. Ikä 45, korkeintaan 50. Hihitys ei ole iloa vaan rappeutuneen otsalohkon aiheuttama oire, aivan kuten pakonomainen nauraminenkin olisi.
Otsa-ohimolohkorappeuma panee Meerin kävelemään kaiken valveillaoloaikansa, ja siksi hoitajien on pidettävä huolta, että hän juo tarpeeksi vettä, saa tarpeeksi energiaa ja lepää edes lounaan jälkeen. Hänessä ei ole grammaakaan ylimääräistä.
Hihitys loppuu ja Meerin katse vaihtuu tuijottavaksi. Hän ei kykene puhumaan mutta katsoo kohti. Hoitaja pitää häntä kevyesti kädestä kiinni. Viereisessä huoneessa soi Eppu Normaali.
Tämä on Vipula, työikäisten muistisairaiden ihmisten hoitoyksikkö Päiväkummun hoitokodissa Helsingin Malminkartanossa. Täällä ja viereisessä Ainolassa on 31:n alle 65-vuotiaan ihmisen viimeinen koti. Nuorin asukas on 42-vuotias.
Kello on puoli yhdeksän aamulla. 21-vuotias hoitaja Nico Virta ohjaa ja auttaa asukkaita aamutoimissa. Hän haluaa työskennellä juuri työikäisten muistisairaiden kanssa, koska hänen on helpompi samastua omien vanhempiensa ikäisiin asukkaisiin kuin eläkeikäisiin. Ainolassa ja Vipulassa ei puhuta talvisodasta eikä soiteta Katri Helenaa.
”Nina, mikä on paras bändi?” Virta kysyy.
”Haloo Helsinki!” Nina vastaa.
Televisiossa on päällä MTV:n uutiset. Oslossa on alkamassa Naton epävirallinen ulkoministerikokous. Asukkaat hiljenevät, uutisten äänimaailma on tuttu.
”Onko tämä?” kysyy pyörätuolissa istuva Raine ja perääntyy. Hänen kasvoillaan näkyy välähdys katsekontaktista.
”Raine ei pidä kovista äänistä”, Virta selittää. Hän vaihtaa televisioon pyörimään Haloo Helsingin livekeikan.
Maija-Liisa hymyilee vieressä. Hänelläkin olisi vastaus bändikysymykseen, mutta muistisairauden aiheuttama afasia estää häntä muodostamasta sanoja. Maija-Liisa piirtää oikealla kädellä ison ympyrän ilmaan ja hakee katseella apua.
”Se on sellainen…” hän aloittaa.
”Että ei enää mahdu.”
Osaa asukkaista syötetään omissa huoneissaan. Aamupalan on tänään saanut huoneeseensa myös hän, jonka yö on ollut levoton ja joka on kolhinut itseään turvakypärästä huolimatta.
Väkivaltatilanteita on kaikissa hoivakotiyksiköissä, Virtakin on niitä kohdannut. On turvattava itsensä ja etenkin muut asukkaat. Henkilökunnalla on tarvittaessa henkilöturvahälytin, mutta viime aikoina sellaisille ei ole ollut tarvetta.
”Vaaratilanteisiin ei totu, mutta osaamme varautua niihin. Huomaamme kyllä, jos jotakuta asukasta alkaa ärsyttää”, Virta sanoo.
Aamutoimien aikana hän varmistaa aina itselleen poistumistien. Hän ei koskaan jättäydy asukkaan ja oven väliin.
Nyt on kuitenkin leppoisaa. Markku käy makaamaan sohvalle. Ollaan hetki kuin missä tahansa olohuoneessa.
Päiväkummun hoitajat huomasivat vuonna 2008, että samassa yksikössä asuvat, alle 65-vuotiaat neurologisia sairauksia sairastavat ja työikäiset muistisairaat asukkaat ärsyyntyivät toisiinsa. Muistisairailla asukkailla toimi fysiikka mutta ei muisti. He vaeltelivat, koskettivat muita ja siirtelivät tavaroita. Neurologiset asukkaat olivat ”hektisiä” ja halusivat, että asiat tapahtuivat nopeasti. Syntyi konflikteja.
Hoitajat huomauttivat Päiväkummun johdolle, että näin ei voi jatkua, työikäiset muistisairaat asukkaat tarvitsevat oman yksikön.
Asiaa alettiin selvittää Helsingin kaupungin kanssa, ja samana vuonna avattiin Helsingin Pasilassa tehostetun palveluasumisen 12-paikkainen ryhmäkoti Ainola.
Vaikka elettiin 2000-lukua, mallia ei ollut. Erikoisyksikkö oli luotava tyhjästä. Helsingin Alzheimer-yhdistys (nykyinen Muistiyhdistys) auttoi, omaisille luotiin vertaistukiryhmä. Hoitajat suorittivat dementiapasseja ja perustettiin dementiatiimi. Huomattiin, että monella asukkaalla oli väärä diagnoosi. Jos taustalla oli alkoholidementiaa, muistisairaus ei edennyt samalla tavalla, kun alkoholin käyttö loppui.
Poikkeuksellista oli, että jo silloin yksikkö sai jokaista asukasta kohden 0,7 hoitajaa, eli määrän, jota Marinin hallitus tavoitteli.
Viime vuonna, 14 vuotta myöhemmin, Päiväkumpu muutti uutuuttaan hohtavaan kerrostaloon Malminkartanoon. Huoneissa on kauniit, valoa läpäisevät verhot ja puulaitaiset sängyt. Valaistus on rauhoittava. Päiväkummun toiminta perustuu ajatukseen siitä, että jos itse olisi samassa tilanteessa, mitä mahtaisi kaivata. Yrityksen strategiapapereissa se on muotoiltu elämänilon toimintafilosofiaksi.
Jokainen tarvitsee yksilöllistä hoivaa. Ja se ei koskaan lähde säälistä.
Jos Ainolan tai Vipulan hoitoyksikköön haluaisi tulla maksavana asiakkaana, hinta olisi 7 150 euroa kuukaudessa. Asuminen kuuluu kuitenkin Helsingin kaupungin ostopalveluun, jolloin asukas maksaa asumisestaan asiakasmaksua 85 prosenttia tuloistaan. Jos hän hakee kaupungilta palveluseteliä, tuen arvo on, tuloista riippuen, maksimissaan 3 300 euroa kuukaudessa. Yli 65 prosenttia tuloista menee Ainolassa ja Vipulassa henkilöstökuluihin.
”Täällä on erilaista”, Anu Haapanen on jo huomannut. Hän tekee Ainolassa ja Vipulassa ensimmäisiä palvelupäällikön työpäiviään ja seuraa asukkaiden aamupuuhia vielä tuorein silmin. Hänellä on aiempaa kokemusta mummoista ja papoista eli ”mumpoista”. He eivät pomppaa sähäkästi ylös kuten nämä asukkaat, joilla on vahva sydän, polvet ja lonkat. Mumpojen kanssa lauletaan virsiä, täällä pelataan pelejä ja jopa muistipelejä. Täällä on farkkutakkeja, lenkkareita, osalla pieniä lapsia. Tänne on tultu, vaikka työelämässä piti olla edessä vaikka mitä.
”Täällä on myös erilainen äänimaailma. Mumpat eivät päästä samanlaisia äännähdyksiä kuin nämä nuoremmat ihmiset”, Haapanen sanoo.
Haapanen seuraa, kuinka hoitajat rauhoittelevat asukkaita lempeästi mutta valppaasti. Täällä ei työnnellä kolisevia rullakoita asukkaiden seassa, eivätkä hoitajat jätä kahvikuppejaan mihin tahansa.
”Voisiko televisiota laittaa vähän hiljemmalle”, Haapanen kysyy ohi kävelevältä hoitajalta.
”Käy, tosin sitä pyydettiin juuri kovemmalle”, hoitaja sanoo.
Yhden asunnon ovessa on kuva nuoresta, hymyilevästä ylioppilaasta. Hänen juhlapäivästään on vain parisenkymmentä vuotta. Nämä nuorehkot muistisairaat ovat vielä hoitoalan työntekijöille tuntematon kohderyhmä. Siksi hoitajat eivät tule hakeneeksi ensisijaisesti työikäisiä muistisairaita hoitamaan.
”Täällä hoito on paljon enemmän kuin hoivaa. Nämä asukkaat ovat vielä valmiita tekemään vaikka mitä. Täällä pitäisi olla enemmän henkilökuntaa, joka voisi vain olla seurana”, yksikönjohtaja Tanja Tuominen sanoo.
Tulevaisuudessa hoivakodeissa todennäköisesti työskenteleekin myös muita kuin hoitajia. Ruotsissa, Tanskassa ja Hollannissa monialainen osaaminen on jo yleisempää. Ulkoilua voi hoitaa vaikka supliikiltaan taitava baarimestari.
Nina istuu nojatuolissa mustat sukat käsissään. Hän toistaa tyttärensä nimeä: Tiia, Tiia.
”Tiedätsä mitä”, hän aloittaa jokaisen lauseensa, ja puhe muuttuu piipittäväksi ja lapsekkaaksi.
Korkeasti koulutettu, it-ohjelmoijana työskennellyt Nina ei kykene otsa-ohimolohkorappeumansa takia säätelemään puhettaan, vaikka hänen muistinsa onkin edelleen hyvä, niin kuin otsa-ohimolohkorappeumassa joskus on. Progressiivisesti etenevään sairauteen kuuluu usein myös vaeltelua, tarkoituksetonta pukeutumista ja riisuutumista, pakkoseksuaalisuutta ja tarraamista. Tarraamisessa on kyse samasta heijasteesta kuin vauvoilla, joten sitä pitäisi ymmärtää muuna kuin väkivaltaisuutena.
”Tiia on käynyt SYKin (Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu), ja me asuttiin Etelä-Haagassa”, Nina sanoo suu supussa. Se on totta, ilmenee myöhemmin. Sitten hän nousee ja lähtee askeltamaan töpöttäen. Sellainen askellus, samoin kuin ”hiihtäminen”, on usein merkki Lewyn kappale -taudista.
Hoitaja avaa yksikön oven. Sisään saapuu reppu selässään Tiia. Hän esittelee äitinsä huoneen, joka on sisustettu kuin lastenhuoneeksi.
”Se on lastenhuone”, Tiia sanoo.
Hän istuutuu sängylle ja muistelee, kuinka Nina jo vuosia sitten alkoi käyttäytyä kummallisesti. Tämä puki ylleen kolmet housut päällekkäin ja varasi bussimatkoja varten erilliset vaatteet, koska bussissa matkustaminen oli hänen mielestään likaista. Hän suhtautui pakkomielteisesti ensin autoihin, sitten jalkapalloon. Kun Nina ei ymmärtänyt enää veroprosentin käsitettä, Tiia epäili mielenterveysongelmia. Hän sanoi sen minkä omaiset niin usein sanovat: tämä on niin outoa, mitä täällä oikein tapahtuu.
Diagnoosin Nina sai vuonna 2017. Kun työsuhde katkaistiin, alkoi alamäki.
Ninan käyttäytyminen muuttui holtittomaksi. Hän päätyi huonoon seuraan, lopulta kadulle. Hän oli langanlaiha, laski alleen, hiukset kiinnittyneenä laataksi takaraivolle. Kynsiä hän ei ollut leikannut kuukausiin. Mutta Nina osasi sanoa terveysalan ammattilaisille lauseen, jonka joku oli hänelle opettanut: ”Minulla on itsemääräämisoikeus.”
Hoitoon ei silloin voi pakottaa, edes tytär.
Lopulta valpas psykiatrinen sairaanhoitaja ymmärsi tilanteen ja alkoi tapahtua. Sosiaalityöntekijäkin määritteli: välittömän avun tarpeessa.
”Kuin lapsi, jolla ei ollut kykyä päättää omista asioistaan”, Tiia kuvailee.
Yhdessä tehtiin lopulta suunnitelma siitä, että Nina tuodaan Päiväkumpuun ”kahville”, mutta hän jää taloon asumaan. Sitä ennen Tiia sisusti huoneen uusilla tavaroilla, koska vanhat oli Ninan kodista jo varastettu tai pilattu.
”Silti minulla oli syyllinen olo, koska äiti ei itse toivonut muutosta.”
Juuri tällaisista, kriisiytyneistä tilanteista Päiväkumpuun tullaan. Osalle sairastuneista on jo tullut avioero, välit lasten kanssa ovat ehkä katkenneet, koska ei ole tiedetty, että kyse on sairaudesta. Kaiken lisäksi otsa-ohimolohkorappeuma etenee yleensä nopeasti.
Ovi käy, ja Nina kävelee sisään. Tiia nousee ja ohjaa äitinsä vessaan. Hän muistuttaa tätä nostamaan housut takaisin ylös, kun on vieraitakin. Tiia paijaa äitinsä hiuksia, katsoo tätä silmiin ja hymyilee.
”Tulee paha mieli, kun sanon, että oli aikoja, kun en voinut koskea äitiä”, hän sanoo hetkeä myöhemmin. Hän ei ole vielä kyennyt käsittelemään kaikkea tapahtunutta. Nykyään hän ei kuitenkaan tarvitse sairauslomaa eikä ahdistusta lieventävää lääkitystä äidin tapaamisen jälkeen.
”Kun pahimpina aikoina lähdin hänen luotaan, tuntui kuin olisin potkaissut kissanpennun uima-altaaseen ja huutanut perään: tsemppiä!” Tiia sanoo, naurahtamatta.
Hän ei usko vielä palautuneensa vaikeista vuosista. Sen aika on sitten joskus. Enää ei kuitenkaan tarvitse säikähtää, kun puhelin soi. Ei tarvitse olla yhteydessä poliisiin. Kolmen vuoden täydellinen helvetti on ohi.
”Kulta”, Tiia kutsuu äitiään.
Suomessa joka vuosi tuhat työikäistä ihmistä saa muistisairausdiagnoosin. Työikäisiä muistisairaita on Helsingissä noin 800, koko maassa lähes 10 000.
Työikäisten muistisairaiden arjen ongelmakohtia voisi listata pitkäänkin. Koko perhe tarvitsee tukea uudessa tilanteessa.
”Palveluja puuttuu monelta hyvinvointialueelta. Perusterveydenhuollossa ei ole riittävästi osaamista työikäisten muistisairauksista”, sanoo Muistiliiton asiantuntija Anita Pohjanvuori. Tukea saa paikallisista muistiyhdistyksistä ja Muistiluotseista.
Työikäiset saavat diagnoosin usein työterveyshuollossa. Suurin osa heistä jää työkyvyttömyyseläkkeelle, ja työterveyden loppuminen jättää heidät julkisella puolella tilanteeseen, jossa kukaan ei ota hoidosta vastuuta.
Tiedon ja palvelujen saaminen on vaikeaa. Muistihoitajan palvelujakin saavat useilla hyvinvointialueilla vain yli 65-vuotiaat. Monet palvelut myönnetään vammaislain perusteella, eikä muistisairautta nähdä osaksi tätä ryhmää, vaikka se on etenevä, aivoja rappeuttava neurologinen sairaus.
Pohjanvuorella on erityinen huoli työikäisten muistisairaiden lapsista.
”Siinä vaiheessa, kun vanhempi sairastuu muistisairauteen, kukaan ei muista kysyä lapselta, mitä hän tarvitsee. Osataanko kouluterveydenhuollossa ottaa huomioon se, että esimerkiksi teini-ikäinen voi olla omaisen asemassa? Mihin he ohjaavat nuoren?”
Facebookiin on perustettu Kun isä unohti -ryhmä 13–35-vuotiaille työikäisten muistisairaiden läheisille. Heille ei ole muuta tukea. Neljä vuotta sitten ryhmässä oli satakunta nuorta. Nyt heitä on 300.
Tiktok-videossa alle kolmekymppinen Noona kävelee isänsä pyörätuolin luo. Hän alkaa syöttää isää.
Minä haluan jakaa tän, koska kamppailin ja kamppailen näiden mietteiden kanssa edelleen, hän sanoo videolla.
Isä on kuusikymppinen Raine, joka istuu nyt Ainolan tv-huoneessa. Raine on arkkitehti, joka sairastui viisikymppisenä nopeasti etenevään Alzheimerin tautiin.
Siinä vaiheessa vielä mun isä asui yksin, mutta Alzheimer paheni vuosien saatossa, ja viime vuonna vihdoin saatiin paikka hoitokodista. Vaikka mun isä ei aina muista kuka oon, niin kosketus ja tuttujen kasvojen näkeminen tai äänen kuuleminen on tosi tärkeetä. Nyt oon ymmärtänyt, että pienikin muistaminen tai soittamalla tai käymällä vaan lyhyen ajan on tärkeämpi kuin ei mitään, Noona sanoo.
Raine nojaa eteenpäin ja yrittää nousta pyörätuolista onnistumatta siinä. Sanat typistyvät hiljaiseksi muminaksi. Hän katsoo hetken silmiin vaaleansinisillä silmillään.
Oulun muistiyhdistyksen muistiasiantuntija Ulla Kaikkonen on työskennellyt työikäisten muistisairaiden kanssa 20 vuotta. Hänkin tietää, millaisia ongelmia elämään ilmaantuu ennen kuin sairastuneet muuttavat hoivakotiin. Aina he eivät itse tiedosta, että jotakin on vialla. Työpaikoilla ei ole tarpeeksi tietoa muistisairauksista. Lähes kaikki sairastuneet jäävät diagnoosin saatuaan sairauseläkkeelle.
”Työikäiset sairastuneet eivät jää niinkään kaipaamaan työtehtäviään vaan työyhteisöä. Osa voi kokea ja surra, että mä olen nyt vaan tämmönen potilas”, Kaikkonen sanoo.
Monesti puolisolle ehdotetaan, että tämä jäisi omaishoitajaksi. Se on Kaikkosen mielestä väärin.
”Kun sairastuneen palkka jää pois, ei voida olettaa, että toinenkin jää kotiin. Tilanne on eri kuin kahden ihmisen jäädessä eläkkeelle.”
Ideaalina Suomessa pidetään tilannetta, jossa eläkkeellä oleva puoliso hoitaa toista. Se on yhteiskunnalle edullinen ratkaisu, sillä ympärivuorokautinen hoito on kolme kertaa kalliimpaa kuin omaishoito.
Mutta diagnoosi ei tee työikäisistä sairastuneista ja heidän omaisistaan 30 vuotta vanhempia.
Kotihoidon palvelujen alkaminenkaan ei ole työikäisille perheellisille samalla tavalla luonnollista kuin vanhoille ihmisille.
”Oma tunne saattaa olla pitkäänkin se, että pärjäämme mieluummin itse”, Kaikkonen sanoo.
Muistisairauksiin ei ole parannuskeinoa, joten muistisairaiden hoito on lääketieteen näkökulmasta oireenmukaista hoitoa. Siinä vaiheessa, kun ihminen saa muistisairausdiagnoosin, sairaus on jo vahingoittanut aivojen hermosoluja vuosien, jopa vuosikymmenten ajan.
Puhe geriatrisesta Alzheimerin taudista dominoi keskustelua johtuen siitä, että kaikista muistisairaista 70 prosentilla on juuri Alzheimerin tauti, sanoo neurologian erikoislääkäri, Itä-Suomen yliopiston Aivotutkimusyksikön johtaja Eino Solje. Mutta Soljen vastaanotolla Kuopiossa diagnosoidaan työikäisillä ihmisillä myös muita muistisairauksia, kuten Lewyn kappale -tautia, otsa-ohimolohkorappeumaa ja harvinaisempia Huntingtonin tautia, Creutzfeldt-Jakobin tautia, Hakolan tautia tai CADASILia.
”Monesti hankalia tauteja.”
Suurin ongelma on diagnosoimisen vaikeus. On vaativaa selvittää, milloin kyseessä on uupuminen, milloin masennus, milloin aivoja rappeuttava tauti. Työikäiset muistisairaat saavat vieläkin liian usein masennusdiagnoosin.
Koska diagnosointi on niin vaativaa ja työikäisten muistisairaudet ovat profiililtaan erilaisia verrattuna ikääntyneiden muistisairauksiin, työikäiset kuuluu ohjata neurologille. Tätä mieltä ovat myös geriatrit.
”Eri muistisairauksien erottaminen toisistaan on tärkeää, sillä hoito suunnitellaan taudin mukaan”, Solje sanoo.
Hänellä on kokemusta niin tutkimuksesta kuin kliinisestä työstäkin sairastuneiden parissa. Hän on nähnyt, kuinka potilas ei enää saa maksettua laskuja, otettua lääkkeitään, hoidettua virastoasioitaan. Muistilappuihin turvautuminen ei Soljen mukaan ole vielä merkki siitä, että ihminen olisi sairastunut vakavasti. Huolestua kannattaa vasta, jos arki ei suju mistään apuvälineistä huolimatta.
”Käytän muistilappuja itsekin”, hän sanoo.
Erityisesti perinnöllisiä tauteja on nykykäsityksen mukaan vaikea, joskus mahdoton ennaltaehkäistä elämällä terveellisesti.
”Lääkärinä toki ajattelen, että terveet elämäntavat ovat tärkeitä. Elämästä pitää osata kuitenkin myös nauttia. Jos muikkuja syö kerran kesässä, niitä ei todellakaan tarvitse paistaa öljyssä suojatakseen aivojaan”, hän sanoo.
Jo vuosikymmeniä on odotettu, että muistisairauksiin löytyisi parannuskeino. Eri tavoin vaikuttavia lääkkeitä tutkitaan tällä hetkellä laajasti. Muutamassa viime vuodessa on tapahtunut enemmän kuin pitkään aikaan, vaikka aivosairauksien tutkimusrahoitus on Suomessa tiukoilla.
Suomessa on todennäköisesti muistisairauksia yhtä paljon kuin länsimaissa keskimäärin, mutta meillä diagnostiikka on korkeatasoista ja monissa maissa muistisairauksiin liittyy vielä negatiivisempi leima kuin meillä, mikä voi jarruttaa tutkimuksiin menemistä.
Soljen mukaan ymmärrys sairauksien syntymekanismeista on parantunut ja diagnostiikka kehittyy kovaa vauhtia.
”Ihmettelisin, jos kymmenessä vuodessa hoidon valikoima ei olisi merkittävästi toisenlainen”, hän sanoo.
Mullistavia uutisia tulee kuitenkin vähän. Jos iltapäivälehden lööpissä lukeva ratkaisu näyttää liian helpolta, se todennäköisesti on liian helppo.
Terassilta aukeaa vihreys, Malminkartanon metsä. Tämä on Päiväkummun asukkaille 40 neliön ulkomaailma, jossa pidetään tänään vohvelikestit.
Hoitajat ovat kattaneet sivupöydälle jalallisia kuohuviinilaseja, vaikka usein muistisairaille ihmisille juomat tarjotaan muovimukeista.
”Menee rikki jos menee”, Tanja Tuominen sanoo.
Mutta ensin lounas. Ja ruokalaput. On aika rauhoittua.
Pöydällä ei ole pöytäliinoja, koska ne vedettäisiin alas. Kukkia ei ole, koska ne syötäisiin. Mattojakaan ei ole, koska monella on hahmotushäiriöitä ja mattoihin kompastuttaisiin.
Avokeittiö on Vipulan ja Ainolan sydän, kuin italialainen piazza, jossa häärii koko ajan useampi hoitaja. Veitset ja haarukat ovat esillä. Asukkaita ei jätetä tilaan yksin. Hoitajat eivät halua olla koko ajan kieltämässä, joten he miettivät kiertoilmaisuja sanalle ”ei”. He eivät halua hokea älä istu tuohon, älä ota tuolta.
Lounaan jälkeen on vuorossa vessakäynnit ja lepo. Jos ahdistaa, voi istuutua nojatuoliin.
Juri tulee pyytämään tupakkaa. Mutta vielä ei saa, koska edellisestä tupakasta on vain puoli tuntia. Juri ei suutu. Aina kannattaa yrittää. Ei muistisairaan ihmisen tarvitse olla nuhteeton.
Artikkeliin on haastateltu myös Päiväkummun toimitusjohtajaa Anne Kangasta, työikäisten muistisairaiden hoidon käynnistysprojektista vastannutta esihenkilöä Sanna Kylliötä, yksikön perustamisvaiheessa mukana ollutta hoitajaa Maiju Suomelaa ja Itä-Suomen yliopiston sosiaalipsykologian tutkijatohtoria Mervi Issakaista. Asukkaista osan nimi on muutettu.