Vuoteni
Venäjällä

Elokuun puolivälissä Antti Helanterä keräsi viimeisiä tavaroitaan Moskovassa. Kirjoja, papereita, vaatteita. Niitä ei ollut paljon. Perhe oli matkustanut Suomeen jo aiemmin.

Helanterä mietti, miten nopeasti kaikki oli tapahtunut.

Ajan jakautuminen kahtia.

Kun hän oli aloittanut työnsä neljä vuotta aiemmin, maailma oli ollut erilainen.

Hän kirjoitti viimeisen Facebook-päivityksen: ”Tänään päättyy suurlähettiläskauteni Moskovassa. Historiallinen se nyt ainakin oli.”

Helanterä oli seurannut suomalaista mediaa vain otsikkotasolla. Ihan oman mielenrauhansa takia. Lööpit ja klikkiotsikot taipuivat niin huonosti nykyisen tilanteen käsittämiseen. Ikään kuin Venäjän johto tosiaan ajattelisi Suomea kovin usein.

”Työn päätavoite oli kuitenkin loppuun asti hallitusohjelman mukaisesti ’ylläpitää ja kehittää Suomen Venäjä-tuntemusta ja kykyä analysoida Venäjän kehitystä’.”

Hän toivoi, ettei Venäjä-osaamista ymmärrettäisi niin väärin. Ettei sitä pidettäisi jonkinlaisena kädenojennuksena. Kysehän oli riskienhallinnasta. Turvallisuudesta.

Jos Suomessa ei kohta ole ihmisiä, jotka pystyvät seuraamaan, havainnoimaan ja taustoittamaan tapahtumia, mitä se tarkoittaa Suomelle viiden vuoden päästä?

Hän pakkasi muuttokuorman autoon. Ajoi viisisataa kilometriä Novgorodiin, sieltä kolmesataa kilometriä Viron rajalle, toiset kolmesataa Tallinnaan. Venäjältä ei pääse rajan yli Suomeen edes diplomaattipassilla.

Lautta toi Helsinkiin. Autossa oli Venäjän rekisterikilvet. Joku näytti keskisormea.

Kaksi ja puoli vuotta sitten, torstaina 24. helmikuuta 2022, vaimo herätti aikaisin aamulla.

Helanterä oli lentänyt Helsinkiin kaksi päivää aiemmin. Hän oli käynyt eduskunnassa ulkoasiainvaliokunnan ja puolustusvaliokunnan kuultavana, kuten suurlähettiläillä on muutaman kuukauden välein tapana. Edessä oli parin päivän mittainen hiihtoloma.

Nyt se on alkanut, vaimo sanoi.

Ensimmäinen ajatus oli, että on päästävä takaisin Moskovaan. Heti.

Hän viestitti assistentilleen, että iltalennolle, maksoi mitä maksoi.

Oliko ulkoministeri Pekka Haavistolta tullut jo puhelu vai soittiko hän vasta herättyään, Helanterä ei ole enää varma.

Hän lähti ajamaan saman tien lentokentälle. Piti tehdä koronatesti. Pakata ehtisi tuloksia odotellessa. Radio oli päällä koko matkan.

Tulitusta ja räjähdyksiä on kuultu muun muassa pääkaupunki Kiovassa. Putin väittää, että operaatiossa puolustetaan separatisteja.

Takaisin kotiin, tavarat kasaan, taas kentälle. Testitulos mukaan, koneeseen.

Moni varmasti mietti nyt isoja historiallisia asioita, kaaria ja käännekohtia, Helanterä muistaa ajatelleensa. Kyllä hänkin ajatteli, että tulisi olemaan aika ennen ja jälkeen.

Mutta hän mietti myös, mitä sanoisi seuraavana päivänä työntekijöilleen.

Kaikki menisi uusiksi.

Helanterän sijainen Marja Koskela, ulkoministeriön kielellä lähetystön kakkonen, oli raportoinut koko sodan ensimmäisen päivän Suomeen.

Mitä Venäjä oli lausunut? Mitä televisiossa kerrottiin? Miltä reaktio vaikutti? Oliko kaduilla levotonta?

Helsingin-kollegat olivat auttaneet ulkoministeri Haavistoa ja muuta valtionjohtoa. Sellainen on työnjako.

Kun Helanterä laskeutui myöhään illalla, hän kiirehti asunnolleen. Suurlähettiläs asuu lähetystössä. Illalla täytyi vielä käydä läpi eri skenaariot.

Vaihtoehtoja oli kolme.

Ensimmäinen oli, että Suomen lähetystön toiminta vaikeutuisi pikkuhiljaa.

Toisessa pitäisi valmistautua siihen, että henkilökunta vähenisi. Venäjä oli jo edelliskeväänä, toukokuussa 2021, määrännyt Yhdysvaltojen lähetystöä leikkaamaan 75 prosenttia henkilöstöstään.

Kolmas vaihtoehto oli, että kaikkien olisi lähdettävä nopeasti.

Kyllä Helanterä oli tietenkin ymmärtänyt, kuinka kireäksi tilanne oli äitynyt.

Kun hän aloitti nelivuotiskautensa Moskovan-suurlähettiläänä syksyllä 2020, hän teki toimintasuunnitelman, kuten edustustojen päälliköt aina tekevät. Hän otsikoi sen: Kaltevan pinnan jälleenrakennus.

Ajatus oli pyrkiä palauttamaan suhteita sellaisiksi kuin ne olivat ennen pandemiaa, eristyksiä ja rajasulkuja, vaikka edellytykset sellaiselle olivat heikentyneet. Helanterästä oli tuntunut, että asiat olivat luisumassa huonompaan suuntaan.

Periaatteessa kaikki oli tasaisen tavallisesti: Venäjän valtiontalous oli suhteellisen vakaa, eikä näköpiirissä ollut yhteiskunnallisia järistyksiä.

Perustuslakia oli kesän lopulla muutettu niin, että Vladimir Putin saattoi jatkaa presidenttinä vuoteen 2036, mutta ei tunne pelkästään siitä johtunut. Ehkä siitä, että oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyi sai heti perään myrkytysoireita. Ehkä jonkinlainen intuitio.

Helanterä oli työskennellyt lähetystön kakkosena vuodesta 2016 vuoteen 2019, ja nyt tunnelma oli erilainen. Ummehtuneempi, näköalaton. Jotenkin etäinen ja umpikujassa.

Mutta ei hän silti osannut ennustaa, mitä tulisi tapahtumaan. Ei, vaikka äänenpainot olivat koventuneet ja Venäjä oli keskittänyt suuren määrän joukkoja Ukrainan rajalle kevättalvella 2021.

Moni ilmoittautui myöhemmin jälkiviisaaksi selvänäkijäksi, mutta Helanterä tietää, ettei se niin ollut. Hänen työnsä oli keskustella viikoittain mahdollisimman monien perehtyneimpien paikallisten kanssa, eivätkä viisaimmatkaan arvanneet.

Helanterä itse oli puhunut vielä helmikuun puolivälissä, noin viikkoa ennen sodan syttymistä, hallituksen tilaisuudessa.

Hänestä oli nähtävissä, että Venäjä pyrki jollain tavalla murentamaan Ukrainan suvereniteetin. Silloin hän ajatteli, että se saattaisi tapahtua nostamalla konfliktin intensiteettiä, ehkä lisäämällä voimankäyttöä Donbasin alueella.

Hän oli verrannut Venäjää Linnanmäen Vekkulaan. Juuri kun kuvitteli, että jostain oli päästy yhteisymmärrykseen, vedettiin porras alta.

Hän oli sanonut, ettei Venäjällä ollut moraalisia, kansainvälisoikeudellisia eikä inhimillisiä pidäkkeitä olla käyttämättä sotilaallista voimaa, edes omia kansalaisiaan vastaan. Mutta.

Täysimittaisen sodan aloittaminen olisi niin iso riski, ettei se ollut todennäköisin vaihtoehto.

Se oli hänen arvionsa. Ja hän oli seurannut Venäjää yli kolmekymmentä vuotta.

Jos Mihail Gorbatšovista ei olisi tullut Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriä juuri, kun Helanterä meni lukioon, hän olisi ehkä valinnut toisin.

Hän ei ollut kovin lahjakas matematiikassa, joten oli panostettava kieliin. Hänellä ei ollut kotoa minkäänlaista taustaa, ei kielellistä eikä aatteellista, mutta hän päätyi D-venäjään.

Maassa vaikutti tapahtuvan kiinnostavia asioita. Glasnost, perestroika, uskorenije.

Lahden yhteiskoulun lukion opettaja sattui olemaan todella hyvä. Hän vei venäjänopiskelijat joka vuosi viikonloppumatkalle Leningradiin. Oli tietysti rajallista, mitä siellä sai nähdä, mutta reissut auttoivat hahmottamaan. Ne toivat konkretiaa, kosketusta.

Siinä vaiheessa, kun Helanterä alkoi opiskella yliopistossa maantiedettä, demokratia oli jo voittanut. Leningradista oli tullut Pietari. Oli valuuttaa, viskiä ja vapaakauppaa. Uskoa parempaan. Trokatut Levikset vaihtuivat kuin yhdessä yössä neliraitaisiin Adidaksiin. Maa oli kaikkien mielestä matkalla oikeaan suuntaan.

Helanterä päätti lähteä opiskelijavaihtoon.

Se oli helppoa. Yliopistoilla oli jo ohjelmia.

Asuntola sijaitsi Pietarin Vasilinsaarella, keskellä viivoittimella vedettyjä linjoja, joista oli alun perin pitänyt tulla kanaaleja. Viisikerroksinen, neuvostomainen tiilitalo.

Ensimmäisessä kerroksessa istui vahti, joka opetteli tuntemaan uudet asukkaat. Talo oli ränsistynyt, mutta ei sellaiseen silloin kiinnittänyt huomiota. Kunhan sisämajoituksen kriteerit täyttyivät. Joka kerroksessa oli yhteinen keittiö ja wc, alhaalla suihkukin.

Helanterä jakoi huoneen venäläisen jatko-opiskelijan kanssa. Tämä oli hirveän vanha, 38-vuotias.

Huonekaveri ei ollut lainkaan innoissaan maan uudesta suunnasta. Hän ei nähnyt juhlituissa muutoksissa mitään hyvää. Ei hän ideologiaa vaikuttanut kaipaavan, vaan järjestystä. Ennen asiat olivat olleet jonkun näpeissä, nyt kaupunki oli täynnä hillujia ja huijareita. Näkymättömät voimat päättivät, eivät omat, kansalliset voimat.

Se oli yllätys. Ei Helanterä sellaista ollut odottanut.

Oli muutakin, mikä ei ihan vastannut sitä mitä oli annettu ymmärtää.

Helanterä seurasi epäuskoisena, miten hirvittävän vähällä opiskelijat elivät. Suomessakin puhuttiin opiskelijabudjetista, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä niukkuuden kanssa, mitä asuntolassa näki.

Eivätkä venäläiset tuntuneet olevan ollenkaan kiinnostuneita politiikasta. Eivät, vaikka heille oli juuri hetki sitten näytetty kansanvallan kirkkaus.

Joulukuussa 1995 olivat edessä duuman vaalit, ja Helanterä yritti keskustella korkeakoulutetuissa illanvietoissa äänestyspäätöksistä. Minkä puolueen tuttavat ajattelivat valita? Oliko löytynyt mieluista ehdokasta?

Häntä katsottiin kuin hullua.

Helanterä kuitenkin jäi. Ensin kevääksi, tekemään stipendillä gradua Pietarin talousmaantieteellisen aseman muutoksesta. Sitten kesäksi, jolloin hän oli viisumivirkailija.

Suomessa hän jatkoi Aleksanteri-instituutissa lisensiaatiksi. Vuosituhannen vaihteessa hän kirjoitti tutkijakollegansa Veli-Pekka Tynkkysen kanssa kirjan Venäjän maantieteellisestä kehityksestä. Se palkittiin Tieto-Finlandialla.

Diplomaattiuralle Helanterä lähti vasta, kun Putin oli jo noussut valtaan.

Sodan syttymistä seuranneena päivänä Helanterä pyrki vakuuttamaan henkilöstölle, että kaikkeen oli varauduttu.

Suomen valtionjohto oli sanonut, ettei Suomeen kohdistunut sotilaallista uhkaa, ja hän oli ehdottomasti samaa mieltä. Mutta evakuointiin oli suunnitelma.

Päällisin puolin Moskovassa vaikutti melko normaalilta, vaikka hyökkäys oli varmasti joillekin ministereillekin shokki. Rajoilla ei ollut tungosta, mikään ei loppunut kaupoista.

Toimintaa piti ryhtyä järjestelemään heti uudelleen. Lähetystöissä edistetään omien­ maiden yritysten asioita, mikä lopetettiin heti. Tiedeyhteistyö, korkeakouluyhteistyö, energia-alan yhteistyö.

Moskovan pääkadulla Arbatilla eurooppalaisomisteiset kaupat sulkivat ovensa. Pankkikortit lakkasivat toimimasta, kun Venäjä irrotettiin kansainvälisestä maksujärjestelmästä.

Muutaman viikon kuluessa loputkin vapaammat mediat, kuten Euronews ja radiokanava Eho Moskvy, hiljenivät.

Television Ykköskanavalla pidettiin joka ilta sotilaspukuista sotastudiota, jota ei saanut sanoa sotastudioksi.

Siellä tutkittiin tarkasti kuvia ukrainalaisten tatuoinneista, joissa nähtiin merkkejä natsismista. Butšassa ukrainalaiset sotilaat olivat kuulemma teurastaneet Venäjä-mieliset maamiehensä sen jälkeen, kun venäläiset sotilaat olivat lähteneet.

Helanterä oli ehtinyt tutustua joihinkin valtionkanavien keskusteluohjelmien esiintyjiin. Hän tiesi, että vuorosanat eivät olleet loppuun saakka käsikirjoitettuja, mutta niille oli annettu raamit. Jokaisella oli ohjelmissa oma roolinsa ja teemat, joita oli toivottavaa tuoda esiin.

Ne, joita Helanterä oli tavannut, puhuivat studiossa kärkevämmin kuin kahden kesken, mutta vaikuttivat kyllä oikeasti olevan sitä mieltä kuin televisiossa. Ei se ollut pelkkää show’ta.

Helanterä ymmärsi tavallaan, miksi ihmiset saattoivat uskoa, mitä televisiossa sanottiin. Ei kaupunkilainen intelligentsija, mutta monet muut. Oli kaiken järjen mukaan häpeällistä kuulla, mitä oman maan sotilaat tekivät. Jos sille annettiin vaihtoehtoinen selitys, ihmismieli luonnollisesti tarttui sellaiseen, oli se mikä tahansa.

Helanterä oli onnistunut haalimaan kontaktiverkostoa, vaikka oli aloittanut pestissään koronasulkujen aikaan.

Aluksi hän oli kutsunut rajoitusten sallimat kaksi tai kolme asemamaan edustajaa kylään. Pandemian hellitettyä piiriä oli pitänyt pikaisesti laajentaa.

Lähettilään täytyi tuntea politiikan ja talouden vaikuttajia, tutkijoita, tiedotusvälineitä, parlamentin ylähuoneen jäseniä, kulttuuriväkeä, ihmisoikeusaktivisteja.

Oli käytävä ainakin kolme kertaa viikossa eri ihmisten kanssa lounaalla ja esiinnyttävä joka kerta mielenkiintoisena keskustelukumppanina.

Muualla ulkoministeriössä Helanterän edeltäjää Mikko Hautalaa pidettiin supertähtenä, Sauli Niinistön suosikkina. Hän oli maineeltaan ilmiömäinen verkostoituja. Sellaisesta oli kuitenkin vain jonkin verran hyötyä. Edeltäjä saattoi esittää tärkeimmille kontakteilleen toiveen, että he jatkaisivat seuraajan kanssa, mutta jokaisen oli luotava verkostonsa itse.

Oli oltava jotain tarjottavaa, jotta ihmiset halusivat tavata, saati tavata uudelleen. Näkemystä, pointteja, avauksia. Vain siten sai tunnelmasta kiinni. Kun tarpeeksi moni keskustelukumppani alkoi toistaa samoja teemoja, pystyi muodostamaan kokonaiskuvan, jonka välittää Suomeen. Sellainen vaati loputtomasti pohjatyötä.

Ennen sotaa teollisuuden edustajia oli esimerkiksi kiinnostanut EU:n hiilirajavero. Täytyi osata avata sen taustoja ja selittää, miksi siihen oli suhtauduttava vakavasti, vaikka Venäjän hallinto ei suhtautunut.

Piti osata perustella ihmisoikeusneuvoston puheenjohtajalle, miten Navalnyin vangitseminen rikkoi sellaisia velvoitteita, joihin Venäjä oli Euroopan neuvoston jäsenenä sitoutunut. (Puheenjohtaja oli vastannut, että raja meni yhteiskuntarauhan järkyttämisessä. Korruptiopaljastuksia siedettiin, koska venäläisille ei tarvinnut paljastaa, että Venäjällä on korruptiota, mutta johtamisjärjestelmää ei tullut haastaa. Venäjä erotettiin Euroopan neuvostosta maaliskuussa 2022.)

Yhtäkkiä kaikki sellaiset keskustelut tuntuivat kaukaisilta.

Yhteydenpito viranomaisiin ja minis­teriöi­hin lopetettiin. Alettiin seurata, miten Venäjä ryhtyi rakentamaan ulkosuhteita itään ja etelään. Tavattiin useammin diplomaattikollegoita, jotka Venäjä luokitteli ystävällisten maiden edustajiksi.

Moskovassa sota alkoi tuntua vasta yli puoli vuotta sen alkamisen jälkeen. Erikoisoperaatiota olivat suorittaneet palkkasotilaat, ja oli luvattu, ettei muita sotkettaisi siihen. Sota oli ollut jossain muualla, etäisenä ja kaukana.

Mutta syyskuussa 2022 julistettiin osittainen liikekannallepano.

Venäjältä lähti kymmeniätuhansia, ehkä satojatuhansia ihmisiä.

Suhdetoiminnassa jäljelle jäi vain diplomatian ydin. Välittää oman maan kantoja asemapaikassa.

Venäjän ulkoministeriö alkoi kutsua Helanterää yhä useammin pakeilleen.

Aiemmin alueosastopäällikön kanssa tavattiin esimerkiksi silloin, kun piti sopia tulevista ulkoministeritapaamisista tai käydä valmistelevia keskusteluita presidenttien vierailuista.

Nyt pyydettiin moitittavaksi. Ensimmäinen kerta taisi olla, kun Suomen tulli pysäytti Vaalimaalla kolme Venäjälle matkannutta kuljetusta huhtikuussa 2022.

Suomesta vastasi Venäjän ulkoministeriöissä toinen eurooppalainen osasto, ja osastopäällikkö halusi puhutella. Istuttiin pieneen neuvotteluhuoneeseen. Tarjolla oli kahvia ja teetä.

Kuljetuksissa oli maalauksia ja veistoksia. Ne olivat palaamassa japanilaisesta näyttelystä Venäjälle. Ne vain tarkastettiin, Helanterä selitti. Uudet EU-pakotteet koskivat myös taideteoksia.

Seuraavan kerran kutsu kävi, kun joku suomalainen ministeri sanoi jotain, Helanterä ei enää muista kuka tai mitä. Taas istuttiin neuvotteluhuoneeseen kuulemaan, että Venäjä oli tyytymätön.

Ja uudestaan, kun Suomi haki Nato-jäsenyyttä, ja taas, kun Suomi allekirjoitti Yhdysvaltojen kanssa puolustusyhteistyösopimuksen.

Venäjä ei ollut vihainen, se oli pettynyt. Lähes tunteellisella tavalla, kuin vanhempi lapseen. Miksi Suomi toimi näin? Miksi se lisäsi jännitteitä, vaikka Suomea oli kohdeltu niin hyvin? Helanterästä kyse oli itse keksitystä lojaaliusolettamasta. Sellaisesta, johon Suomi ei ollut sitoutunut.

Sitten Venäjän toiminta muuttui. Loppusyksystä 2023 se alkoi päästää turvapaikanhakijoita Suomen rajalle. Se oli viesti, etteivät kahdenväliset suhteet olleet enää ennallaan. Hybridioperaatio, Suomessa tulkittiin.

Silloin Helanterä pyysi itse osastopäälliköltä tapaamista. Hän kävi esittämässä valtiovallan huolen. Sitten vastalauseen.

Hänelle vastattiin, että rajalla toimittiin Venäjän lainsäädännön mukaisesti. Helanterä vastasi, että hänen tietääkseen lainsäädäntö ei ollut muuttunut.

Tapaamiset olivat asiallisia ja kunnioittavia, mutta viralliset ilmoitukset niukkoja.

Kun Suomi sulki itärajan kokonaan, Helanterä informoi ulkoministeriötä, että Suomi piti Venäjää vastuullisena ratkaisusta.

Venäjä ei ollut reagoinut Nato-Suomeen niin nopeasti kuin ensin uskottiin.

Kesällä 2023 Suomi kuitenkin karkotti yhdeksän Venäjän suurlähetystössä työskennellyttä tiedustelu-upseeria. Helanterä tiesi, että Venäjä vastaisi ja vastaus kohdistuisi hänen henkilöstöönsä. Oli raskasta odotella, keiden olisi lähdettävä. Ulkoministeriössä työskenteleminen koskettaa aina koko perhettä.

Heinäkuussa Venäjä ilmoitti lakkauttavansa Suomen Pietarin pääkonsulaatin. Suomi reagoi sulkemalla Venäjän Turun pääkonsulaatin. Turun kaupunki osti kiinteistön.

Menee varmasti kokonainen sukupolvi, ennen kuin välit palautuvat.

Helanterä on yrittänyt miettiä valtakunnanrajoja, joissa tilanne olisi samalla tavalla tulehtunut. Joissa kulttuuri- ja elintasoerot olisivat niin suuret kuin Suomen ja Venäjän välillä. Konfliktialueet ovat asia erikseen, ja mieleen on tullut vain Yhdysvallat ja Meksiko. Kaikki tietävät, kuinka hyvin se raja toimii.

Vielä kymmenen vuotta sitten, vuonna 2013, Suomi myönsi venäläisille ennätysmäärän viisumeita, pitkälti toista miljoonaa. Nyt rajan yli ei liiku yksikään matkustaja.

Kuinka hyvin meillä edes tunnistettiin, miten pettyneitä ihmisiä naapurissa oli alusta asti ollut? Kuinka hyvin sitä tunnistettiin naapurissakaan?

Toisinajattelija, kirjailija Vasili Aksjonov sanoi joskus, että venäläisillä meni kaksikymmentä vuotta tajuta, että Coca-Cola olikin vain limonadi.