Vaikka kaikki se tieto on

Olen kirjoittanut ilmastonmuutoksesta 15 vuotta. Ilmastolle on ollut helppo omistautua, se on kiinnostavaa ja tärkeätä. Olen ajatellut, että ilmastojournalismi lisää ymmärrystä ja luo valoisampaa tulevaisuutta. On se niin tehnytkin. Tutkimustiedolla voi taistella valetiedon levittäjiä ja denialisteja vastaan.

Koko ajan yhä selvemmäksi käy kuitenkin outo ristiriita: tiedämme kyllä mitä tapahtuu, mutta toimimme kuin emme olisi varmoja. Maapallon jatkuva kuumentaminen ei johdu tiedon puutteesta.

Melkein vuosikymmen sitten moni solmu tuntui avautuvan. Pariisin ilmastokokouksessa sovittiin, että iso osa maailman maista panisi kasvihuonepäästönsä laskuun mahdollisimman pian. Sopimus ei ollut velvoittava, mutta toivoa se herätti. Päätettiin tavoitella enintään puolentoista asteen lämpenemistä esiteollisista keskiarvoista. Viime vuonna tuo raja ylitettiin ensi kertaa.

Rajoja ylitetään koko ajan. Jokainen kuu­kausi kesäkuusta 2023 lähtien on ollut mit­taushistorian kolmen lämpimimmän joukossa. Vuoden 2023 päästöt olivat suuremmat kuin koskaan aiemmin, ja vuoden 2024 lukuja odotellaan. Suomen päästöt ovat laskeneet, mutta samalla metsien hiilinielut ovat huvenneet. Päästövähennyksistä huolimatta Suomikaan ei ole sillä uralla, josta Pariisissa sovittiin.

Mikä meitä oikein jarruttaa?

Ilmastodenialismi on ollut tietoinen ja erittäin menestyksekäs hanke 1990-luvun alusta lähtien. Massiivisesti rahoitettu epäily, disinformaatio ja lobbaaminen ovat viivyttäneet päästövähennyksiä ja fossiilisista polttoaineista irtautumista. Ilman fossiilibisneksen masinoimaa vastaliikettä maailma olisi nyt toisin.

Suoranainen denialismi on kuitenkin vähentynyt.

Ilmastotieteilijä Michael Mann puhuu ”pehmeästä denialismista”, jotkut toiset tutkijat käyttävät termiä ilmastoestäminen (climate obstruction). Ilmastoestämistä voi olla sellainen julkinen ilmastopuhe, jonka seurauksena päästövähennyksiä tai muita ilmastotoimia suitsitaan, kyseenalaistetaan tai viivytetään. Lämpenemistä ja tiedettä ei kielletä, mutta lopputulos on sama.

Ajanpeluu kietoutuu usein poliittiseen­ realismiin, joka hyväksyy vallitsevat tosi­asiat­ ja toimii niiden mukaan. Ilmastotoimet tapaavat väistää tärkeämmäksi koettujen asioiden alta. Suomen ilmastopolitiikkaakin kutsutaan usein ”kunnianhimoiseksi”, mikä kuulostaa siltä, että vähemmänkin voitaisiin tehdä.

Tämä realismi tuli taas näkyviin, kun Luon­nonvarakeskus Luke julkaisi tammikuussa 2025 laskelmat, joiden mukaan Suomen metsät ovat kääntyneet hiilinieluista hiilen lähteiksi.

Maa- ja metsätalousministeri Sari Essayah (kd), valtiovarainministeri Riikka Purra (ps), MTK, Metsäteollisuus ry ja joukko pienempiä etujärjestöjä ottivat nopeasti puheeksi ilmastolain avaamisen. Metsänielut voitaisiin poistaa ilmastolaista, hiilineutraalisuustavoitteita voisi höllentää ja pitäisi keskittyä fossiilisten polttoaineiden päästöjen vähentämiseen, sanottiin.

Etujärjestöjen mielestä ilmastolain avaamisessa lähtökohtana tulisi olla ”suomalaisten yritysten kilpailukyky ja työpaikat, omaisuudensuojan säilyttäminen ja energiatuotannon riittävä omavaraisuus”.

Ei siis ilmastonmuutoksen torjuminen.

Ministeri Essayah on myös toistuvasti puolustanut metsänomistajien omaisuudensuojaa, joka usein tarkoitushakuisesti esitetään ilmastopolitiikan vastapuoleksi.

Hiilinielujen poistaminen ilmastolaista ostaisi aikaa viivyttelylle, eikä se tukisi vihreää siirtymää muualla.

Metsäpuhetta on paljon, mutta monessa puheenvuorossa unohtuu, että tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että Pariisin rajoissa pysyminen vaatii sekä päästövähennyksiä että nielujen kasvattamista. Vuonna 2024 ilmakehän hiilidioksidipitoisuus nousi enemmän kuin koskaan ennen, mikä ei johtunut yksin päästöjen kasvusta vaan nielujen heikentymisestä. Näiden kahden vastakkainasettelu on klassista ilmastoestämistä.

Julkisessa ilmastokeskustelussa suositellaan pantavaksi jäitä hattuun sitä mukaa, kun ne Arktikselta hupenevat.

Ympäristöpolitiikan tutkijat Ville Lähde ja Tero Toivanen ovat tutkimusartikkelissaan analysoineet asiantuntijoiden toppuuttelevaa puhetta. He tarkastelivat ST1-energiayhtiön Mika Anttosen ja Ilmatieteen laitoksen pääjohtajan Petteri Taalaksen puheenvuoroja esimerkkeinä ”reaalipoliittisesta ilmastoasiantuntijuudesta”. Tekninen termi pitää sisällään medialukutaidon oppitunnin.

Anttonen ja Taalas ovat kysyttyjä asiantuntijoita. He eivät tietenkään kiellä ilmastonmuutosta, mutta lausuvat usein väitteitä, joilla viivyttelyä voidaan perustella.

Taalas esimerkiksi kommentoi Luken metsänielulaskelmia Taloussanomissa todeten aivan oikein, että ilmaston lämmetessä metsän maaperän päästöjen lisääntyminen on luonnollinen prosessi. Väite eristää ilmastokriisin fysikaaliseksi kysymykseksi ja unohtaa, että luonnollinen prosessi kiihtyy, koska lämmitämme ilmastoa. Se on yksi ilmastoestämisen strategia.

Näitä puhetapoja riittää. Kun Sari Multala (kok) aloitti tammikuun lopulla ympäristöministerinä, hän kyseenalaisti heti ensimmäisessä tiedotustilaisuudessaan Suomen vastuun maailman päästöjen vähentämisessä. Metsänielukeskustelussa kiinnitetään huomio usein laskutapoihin tulosten sijaan. Erityisen suuri tilaus tuntuu olevan sellaiselle asiantuntijuudelle, joka esiintyy rationaalisena vaihtoehtona ”ilmastopaniikille”. Rauhoittavat äänet suomivat ympäristöliikettä ja huolestuneita tutkijoita aktivismista ja dramatisoinnista.

Tämä ilmastorealismi tulee väittäneeksi, että suuret yhteiskunnalliset tai taloudelliset suunnanmuutokset ovat epärealistisia. Ympäristöliike rajautuu tällöin rationaalisen keskustelun ulkopuolelle. Tällaista puhetta voi käyttää ilmastotoimien lykkäämiseksi, oli puhujan tarkoitus mikä tahansa.

Denialismikaan ei ole kuollut. Sitä näkee yliedustettuna verkkolehtien kommenttipalstoilla ja keskustelufoorumeilla.

Tavallaan on kovin inhimillistä sulkea silmät suurilta ja ikäviltä asioilta. Yhä paremmasta ilmastouutisoinnista huolimatta arki kulkee kuten ennenkin: töissä käydään ja lomille lennetään. Osallisuus hiipivään katastrofiin unohtuu, minultakin.

Kyse ei ole vain laumasieluisuudesta, vaan yhteiskuntien yhtenäisyys rakentuu sosiaalisten normien päälle. Se miten toiset toimivat vaikuttaa siihen, mikä on hyväksyttävää. Ilmastokriisi haastaa tämän ja avaa tien sekä ekologisemman elämän tavoittelulle että sen vastareaktiolle.

Tutkimuksista tiedämme, että ilmastonmuutoksen tai sen uhan kieltävät miehet pikemmin kuin naiset, vanhemmat herkemmin kuin nuoremmat, valkoiset kernaammin kuin rodullistetut. Sosiologi Olli Herrasen mukaan kulttuurisesti etuoikeutetuilla on paljon menetettävää.

Voi ajatella, että keski-ikäinen toimeentuleva valkoinen mies kokee ilmastopolitiikan herkemmin uhaksi itselleen, koska hänelle vapaus on vapautta rajoituksista ja normeista. Moninkertaisesti marginalisoitu ihminen ei koe kasvispainotteisia ravintosuosituksia uhaksi omalle identiteetilleen, koska hän ei muutenkaan sovi normeihin.

Psykologisesti denialismin kanssa korreloivat tietyt piirteet, kuten muutosvastaisuus, autoritaarisuus tai usko sosiaalisiin hierarkioihin. Denialismille on siis tarjonnan lisäksi myös kysyntää. Sen voi politisoida. Konservatiiville vallitseva järjestelmä on varjelemisen arvoinen, ja konservatiivisen maailmankatsomuksen onkin havaittu yhdistyvän denialismiin vahvasti, etenkin Yhdysvalloissa. Toisaalta ilmastonmuutos uhkaa kaikkia teollistumisen aikana syntyneitä identiteettejä ja intressejä.

Populistinen laitaoikeisto on huomannut tämän. Maantieteilijä Sonja Pietiläisen mukaan ilmastopolitiikan vastustaminen on ollut maahanmuuton rinnalla tärkeä osa laitaoikeiston työkalupakkia. Miksipä ei?

Kun Donald Trump vetäytyy Pariisin ilmastosopimuksesta, kertoo aikovansa porata, porata, porata, tai arvostelee väärin luvuin Bidenin ajan ilmastopolitiikkaa, hän viestii kannattajilleen. Heille ilmastonmuutos on samaa wokehömpötystä kuin antirasismi, tasa-arvo ja kehitysapu. Samaa viholliskuvaa jaetaan täälläkin päin.

Trump on ääritapaus, ja äärimmäiset puheet peittävät helposti alleen pehmeämmän denialismin muodot. Räikeä esimerkki voi kuitenkin paljastaa, kuinka ilmastopolitiikan vastustaminen on kulttuurisotaa, politiikaksi valjastettua muutosvastarintaa. Suomessa perussuomalaiset kyseenalaistaa kansallisia ja kansainvälisiä ilmastotavoitteita, siirtää huomiota Suomen päästövähennyksistä Kiinaan ja globaalin etelän väestönkasvuun ja esiintyy ilmastokannoissaan ”realismin” äänenä.

Tähän realismiin Trumpin ulkopolitiikan suunnanmuutos on antanut uusia eväitä. Kun Yhdysvallat vetäytyy puolustusyhteistyöstä, Eurooppa alkaa varustautua. EU on luomassa kasvaville puolustusmäärärahoille liikkumatilaa, mutta talouskuria ei höllennetä ympäristötoimien edessä.

Sotilaallinen varautuminen on nyt jykevä punnus reaalipolitiikan vaakakupissa. Ilmastonmuutoksen hillintä on kuitenkin mitä suuremmissa määrin turvallisuuskysymys. Kuten sotilaallisia, myös ilmastonmuutoksen aiheuttamia uhkia pitäisi ennakoida varovaisuusperiaatteen mukaisesti.

Silti nämä kaksi voidaan asettaa vastakkain. Turvallisuus- ja ympäristöajattelun yhteyksiä tutkinut sosiologi Sanna Erkamo huomauttaa, että ulkoiseen uhkaan on helpompi varautua kuin sisäiseen. Ilmastokriisi teollisen yhteiskunnan tuotteena on sisäinen uhka jos mikä.

Reaalipolitiikan kanssa on hankala painia. Ilman Venäjän uhkaa, metsäteollisuuden valtaa, pandemioita ja muita shokkeja se on näyttänyt ilmastopolitiikalle paik­kansa.

Ilmastorealismia peräänkuuluttava keskustelu välttelee kaikin keinoin ajatusta siitä, että valtio voisi olla aktiivisempi nopeiden ilmastotoimien ja kestävyysmurroksen edistämisessä.

Tämä ajatus on reaalipolitiikan ydintä. Finanssikriisin jälkeen politiikkaa on Suomessa ohjannut ajatus kestävyysvajeesta, huoli julkisen velan ja menojen paisumisesta. Ilmastopolitiikka näkyy kestävyysvajerealismin läpi vääristyneenä. Koska julkiset investoinnit eivät näyttäydy kannattavina, ilmastonmuutosta pitäisi torjua ”kustannusneutraalisti”. Se kannustaa tulevaisuuteen sijoittuviin teknisiin lupauksiin ja vapaaehtoisiin ilmastotekoihin, ei nopeisiin päästövähennyksiin, pitkäjänteiseen sääntelyyn ja investointeihin. Ilmastotoimet nähdään samaan aikaan välttämättöminä ja mahdottomina.

Talouteen haetaan kasvua sieltä, mistä se on tullut aiemminkin, koska vaihtoehtoja ei ole. Euroopan unioni osti viime vuonna 22 miljardilla eurolla fossiilienergiaa Venäjältä sodasta ja pakotteista huolimatta. Se on reaa­lipolitiikkaa sekin. Ilmastoestämisen läpi voi tarkastella myös geopolitiikkaa.

Ilmastonmuutoksen torjunta on nykyisenkin hallituksen ohjelmassa, ja sitoutumista siihen vakuutetaan toistuvasti. Keinoina on painotettu muun muassa piippujen tulppaamista, siis hiilidioksidin talteenottoa ja varastoimista, sekä vetytaloutta.

Nämä teknologiat siintävät vasta tulevaisuudessa, eivätkä ne korvaa päästövähennyksiä. Ei ole sama asia polttaa hiilidioksiditonnia tänään tai kaapata sitä talteen vuonna 2045. Tuo hiilitonni on ehtinyt sillä välin lämmittää ilmastoa 20 vuotta. Ajattelen, että tämä on vuonna 2025 ilmastopolitiikkamme suurin näköharha.

Tutkijat Andreas Malm ja Wim Carton kutsuvat teoksessaan Overshoot (2024) teknologian lupauksiin tuudittautumista overshoot-ideologiaksi. Se tarkoittaa uskoa siihen, että jos lämpeneminen ei pysy tavoitelluissa rajoissa vaan ”lyö yli”, voidaan hiili­dioksidia myöhemmin imeä takaisin ilmakehästä ja palata turvallisiin rajoihin. Ensin voidaan ylittää 1,5 astetta, sitten 2, kunhan asiat korjataan.

Malm ja Carton väittävät, että tämä sanaton sopimus ohjaa kansainvälistä ilmastopolitiikkaa. Vielä on aikaa porata öljylähde, avata turvekenttä tai polttaa metsäbiomassaa energiaksi. Toimimme kuin ampuisimme risteilyohjuksia kiertämään planeettaa, tutkijakaksikko vertaa.

Tuhoa on luvassa, muttei ihan vielä. 

Kirjoittaja on ilmasto- ja ympäristökysymyksiin erikoistunut tiedetoimittaja, joka on julkaissut teoksen Lämpenevä Maa – ilmastolukutaidon käsikirja (Vastapaino, 2021).