Onko tässä maailman vanhin hääkuva?

Törmäsin valokuvaan sattumalta. Sukupapereiden joukossa oli nuhjuinen lehtileike valokuvasta, jossa poseerasivat isoisäni isoisän isovanhemmat.

Vanhat valokuvat ovat aina kiehtoneet minua. Niiden vakava arvokkuus puhuttelee. Kuvat todistavat kohteittensa olemassaolosta aivan eri tavalla kuin nykyiset kännykkäräpsyt.

Siksi minua surettaa, kun näen kirpputoreilla hylättyjä albumeja, joihin on huolellisesti aseteltu studiossa otettuja muotokuvia. Ei ole enää ketään, joka osaisi nimetä kuvien ihmiset ja kiinnittää heidät histo­riaan.

Joku oli kuitenkin pitänyt huolta meidän sukumme kantavanhempien valokuvasta. Mutta kuka – ja missä kuva oli? Tutkailin sukutauluja ja täydensin niitä netistä löytyvillä tiedoilla.

Löysin ensin yhden entuudestaan tuntemattoman sukuhaaran, sitten toisen. Heillä on kuvia, minulle kerrottiin.

Marraskuussa 2023 istuin eläkkeellä olevan kirjakauppiaan olohuoneessa Paraisilla. Hän oli Peter Borg, kaukainen sukulaiseni tuosta toisesta sukuhaarasta.

Olin saanut häneen yhteyden monen mutkan kautta. Peter oli heti ensimmäisissä viesteissään ystävällinen. Kyllä, valokuvia oli. Tietysti voisin tulla niitä katsomaan.

Kahvipöytä oli katettu, ja pöytään nostettiin myös valokuva, jota olin kuukausien ajan jäljittänyt. Kullatuilla lehtiaiheilla koristettu kehys ympäröi parhaimpiinsa pukeutunutta pariskuntaa, esivanhempiani kuuden sukupolven takaa.

Kuvassa rouvan hiuksia ja olkapäitä koristaa ohut pitsihuntu. Vaikutelma on jäykkä, vahanukkemainen. Kuvan pariskunnan piirteitä on retusoitu niin vahvasti, että seepiansävyinen kuva näyttää miltei maalaukselta, ei valokuvalta.

Katselimme Peterin kanssa kopiota alkuperäisestä häävalokuvasta. Vahva retusointi kertoi siitä, että alkuperäinen daguerreotyyppi oli kopiota tehtäessä ollut jo vaurioitunut. Pidin varmana, että alkuperäinen, hauras valokuva oli ajan saatossa tuhoutunut tai kadonnut.

Kahvin jälkeen siirryimme katselemaan Peterin isän kokoamaa vanhaa sukualbumia.

Tunnistin siitä tuttuja kasvoja. Oli isoisäni isoisän isovanhempien tyttäriä komeissa krinoliineissaan ja heidän lapsiaan.

Peter osoitti minulle pientä kuvaa albumin alussa. Se oli niin tumma, ettei siitä ensivilkaisulla erottanut juuri mitään. Mutta kun albumin lehteä käänsi valoon, metallinhohtoisen pinnan varjoista erottuivat naisen ja miehen hahmot.

Eikö tämä ole se sama kuva, Peter kysyi.

Kuva, josta teetettyä kopiota olimme juuri katselleet.

Tässä se tosiaan oli, kadonneeksi olettamani alkuperäinen daguerreotyyppi. Pidin käsissäni vuonna 1842 avioituneiden Erik Johan Borgin ja Maria Wilhelmina Nyströmin häävalokuvaa.

Vasta vähän myöhemmin ymmärsin, mitä häävuosi 1842 todella tarkoitti.

Esivanhempieni valokuva saattoi olla vanhin tiedossa oleva suomalainen häävalokuva, ellei peräti maailman vanhin säilynyt häävalokuva. Ajatus tuntui huimaavalta. Asiaa oli pakko kaivella pidemmälle.

Daguerreotypia, joka tunnetaan myös nimellä daguerrotypia, oli ensimmäinen kaupallinen valokuvamenetelmä. Se julkistettiin vuonna 1839.

Kun Erik Johan Borg ja Maria Wilhelmina Nyström avioituivat Pietarsaaressa tammikuussa 1842, Suomessa ei ollut kameroita. Suomen tiettävästi ensimmäisen valokuvan otti piirilääkäri Henrik Cajander turussa, marraskuussa 1842.

Toisin kuin nykyään, hääkuvia ei 1800-luvun puolivälissä välttämättä otettu hääpäivänä. Yksi tunnetuimmista varhaisista hääkuvista on otettu peräti neljätoista vuotta häiden jälkeen. Kuningatar Viktoria ja prinssipuoliso Albert avioituivat 1840. Heidän häävalokuvinaan tunnetut otokset on kuvattu vasta vuonna 1854, jolloin he olivat jo kahdeksan lapsen vanhempia.

Aina ei ole selvää, onko vanha valokuva pariskunnasta muotokuva vai häävalokuva. 1800-luvulla naisen tavallisin hääpuku oli musta, sillä väri kelpasi kaikkiin juhliin ilosta suruun.

Borgin pariskunnan kuvassa vihjeet ovat kuitenkin selvät. Maria Wilhelminan kasvoja ympäröi pitsihuntu. Daguerreotyyppi on ollut väritetty, ja aivan erityisesti värillä on haluttu korostaa rouvan kädessä kimaltavaa suurikivistä sormusta. Pariskunta ei poseeraa suoraan kohti kameraa, vaan he ovat kääntyneet kevyesti toistensa puoleen.

Lisäksi perheessä on sukupolvien yli säilynyt tieto siitä, että valokuva on nimenomaan hääkuva.

Mutta missä ja milloin Borgit ovat käyneet kuvattavina, kun kuvaa ei ole voitu ottaa Pietarsaaressa tammikuussa 1842? Sen selvittämiseksi vein kuvan tutkittavaksi Valokuvataiteen museoon.

Konservaattori Laura Sallas avasi Peter Borgilta lainaamani albumin ja tarkasteli valokuvan materiaaleja. Sitä kehystävän pahvin ohuet koristeraidat on taidokkaasti piirretty käsin. Kuvaajan nimeä siinä ei lue.

Sallas irrotti kuvan varovaisesti albumilehdestä, johon se on liimattu, mutta levystä ei löytynyt sen valmistaneen hopeasepän leimaa.

Irrottamisesta oli kuitenkin se hyöty, että valokuva saatiin suljettua uudestaan lasin alle. Daguerreotyyppi tummuu ja lopulta tuhoutuu altistuessaan hapelle.

On oikeastaan ihme, että alkuperäisestä kuvasta voi yhä erottaa siinä olevat ihmiset.

Voimakkaan mikroskoopin luupin alla daguerreotyypin pinnassa erottui selviä pyyhkimisjälkiä ja naarmuja. Joku on yrittänyt kirkastaa siinä näkyvien ihmisten piirteitä, erityisesti Maria Wilhelminan kasvoja.

Museon tutkimusten perusteella valokuvan alkuperän jäljille ei päässyt. Oli edettävä toista reittiä. Tarvitsin lisätietoja isoisäni isoisän isovanhemmista, jotka tunnen vain nimeltä. Ja kuvan ansioista myös ulkonäöltä.

Erik Johan Borg oli merikapteeni, syntynyt vuonna 1813. Valmistuttuaan Vaasan merikoulusta vuonna 1839 hän sai kipparoitavakseen Petter Herman -nimisen fregatin, jossa oli parikymmenpäinen miehistö.

Kuten monet pietarsaarelaiset kapteenit, hän työskenteli Malmin kauppahuoneelle.

Malmin laivat veivät maailmalle puuta ja tervaa. Talvisin ne seilasivat Välimerellä ottaen lasteja sieltä, missä niitä tarjolla oli. Pari vuotta kestäneen törnin päätteeksi kotiin palattiin yleensä suolalastissa.

Malmin kauppahuoneen arkisto on talletettu Kansallisarkistoon. Siellä eteeni avautui yksityiskohtainen näkymä kauppamerenkulun historiaan. Nostin pöydälle kuitteja ja rahtikirjoja toisensa perään. Niiden perusteella saattoi seurata kapteeni Borgin liikkeitä päivä päivältä välisatamissa. Tukholmassa hän oli ostanut iilimatoja, Lontoossa tilannut kajuuttaan verhot.

Kirjeissään kunnianarvoisalle kauppaneuvos Malmille Borg selosti matkojen vaiheita ja kaupankäynnin hankaluuksia. Kansilastissa olleet lankut olivat vioittuneet merimatkalla keväällä 1841, eikä niistä saanut Genovassa kunnon hintaa. Suomalaislaivojen vyöry Välimeren satamiin johti tiukkaan kilpailuun siitä, kuka sai myytyä tervansa parhaalla voitolla.

Borg raportoi myös miehistön kuulumisia ja kertoi lähettäneensä vakavasti sairastuneet muilla laivoilla kotiin toipumaan.

Erik Johanin vaimosta Maria Wilhelminasta (1821–1854) arkistot eivät kerro paljon, mutta hänen äidistään löytyy sitäkin enemmän lähteitä. Äiti Maria Catharina Nyström oli pietarsaarelaisen porvarin tytär ja sai 1820-luvulla kaksi aviotonta lasta.

Nuoruuden siveysrikosten jälkeen raastuvanoikeuden arkistot kertovat toisenlaista tarinaa: Maria Catharina oli taitava hankkimaan omaisuutta ostamalla ja perimällä, ja kun hänestä oli aika jättämässä, hän teki tarkat järjestelyt, joilla sai tyttärensä Maria Wilhelminan lasten elämän turvattua. Kirkonkirjojen mukaan Maria Catharina oli usein pitkillä matkoilla, mutta minne hän matkusti ja kenen kanssa, ei ole tiedossa.

Rohkeutta ja seikkailunhalua ei siis puuttunut Erik Johanin ja Maria Wilhelminan elämästä ja lähipiiristä.

Kapteeni Borg asioi monissa Euroopan suurkaupungeissa niinä vuosina, jolloin valokuvateknologia otettiin käyttöön. Ehkä hän sai idean häävalokuvasta matkoillaan.

Otin yhteyttä merihistorian emeritusprofessori Yrjö Kaukiaiseen. Hän kertoi, että kapteenien rouvilla oli tapana seurata miehiään näiden ensimmäiselle työmatkalle häiden jälkeen.

En ollut löytänyt tietoja Borgin purjehduksista häävuonna 1842, mutta Kaukiainen antoi arvokkaan lähdevinkin. Vuosittain ilmestyneeseen Finlands skeppskalenderiin oli listattu kaikki Suomessa varustetut laivat ja niiden kapteenit. Sieltä löysin etsimäni johtolangan: vuonna 1842 Borg työskenteli viipurilaiselle kauppahuoneelle ja kipparoi Atlas II -nimistä alusta Espanjan Cádiziin ja takaisin.

Jos rouva Borg oli matkalla mukana, pariskunnalla olisi ollut mahdollisuus poiketa valokuvassa Pietarissa, Lontoossa, Doverissa tai Cádizissa, sillä kaikkiin näihin kaupunkeihin oli vuoden 1841 kuluessa avattu valokuvausliike. Cádizin kaltaiset vilkkaat merenkulkukaupungit olivat valokuvaajille hyviä asemapaikkoja, koska varakkaita kapteeneja ja laivamatkustajia saapui a­siakkaiksi maailman eri kolkista.

Matkassa oli vain yksi mutka: esikoistytär, joka kirkonkirjojen mukaan syntyi Pietarsaaressa lokakuun lopulla 1842. Olisiko rouva ehtinyt kotiin synnyttämään kesken miehensä työmatkan?

Vai olisiko kuva sittenkin otettu Suomessa, kun kiertelevät valokuvaajat toivat studiopotretit myös suomalaisten ulottuville?

Vanhojen valokuvien tutkija Catherine af Hällström kertoi, ettei se olisi ollut lainkaan mahdotonta. Hän kiinnitti huomiota pariskunnan asentoon valokuvassa.

Se on kovin samanlainen, jota suosi ensimmäinen suomalainen valokuvaaja Fredrik Rehnström. Rehnström kiersi ympäri maata ottamassa muotokuvia vuosien 1844 ja 1851 välillä. Borgien hääkuvaa reunustaa yksinkertainen pahvikehys, jollaisia myös Rehnström käytti. Varmoja todisteita kuvaajansa henkilöllisyydestä hääkuva ei kuitenkaan paljasta.

Yksi vanhimmista säilyneistä häävalokuvista on Lontoon Victoria and Albert Museumin kokoelmissa. Siinä poseeraavat maanviljelijä George Taylor ja hänen puolisonsa Hannah.

Hannahilla oli synkkä menneisyys. Hänet oli tuomittu aviottoman lapsensa murhasta, Lapsen isä oli hirttänyt itsensä.

Pari vuotta näiden tapahtumien jälkeen Hannah oli kuitenkin sonnustautunut valkoiseen päähineeseen ja huntuun ja istui vakavana valokuvastudiossa uuden miehen rinnalla. Kuva ei ole metallille vedostettu daguerreotyyppi, vaan myöhempi keksintö, lasille kuvattu ambrotyyppi. Ambrotyypit olivat halvempia kuin daguerreotyypit, mutta on silti mysteeri, miten tavallinen viljelijä on pystynyt maksamaan häävalokuvasta vuonna 1856.

On selvää, että Borgien hääkuva on vanhempi kuin Taylorien potretti. Vuonna 1856 Maria Wilhelmina oli jo kuollut. Hän menehtyi pian kuudennen lapsensa syntymän jälkeen, kesällä 1854.

Kesällä 1854 otettiin kuningatar Viktorian ja Albertin rekonstruoitu hääkuva.

Borgien valokuvan on oltava sitäkin vanhempi, sillä Erik Johan lähti usean vuoden ulkomaanmatkalle vuonna 1853. Maria Wilhelmina jäi Pietarsaareen.

Lisäksi löysin arkistoista tiedon, joka oli valokuvan ajoituksen kannalta merkityksellinen. 1850-luvun alussa Erik Johan Borg oli suurissa taloudellisissa vaikeuksissa eikä pystynyt maksamaan velkojaan. Lähteet eivät kerro rahantarpeen syytä. Kapteenina hän oli saattanut osallistua laivojen varustamiseen ja ottaa siinä taloudellisia riskejä.

Varaton pariskunta ei olisi voinut käydä valokuvassa. Siksi hääkuva on todennäköisesti otettu viimeistään 1840-luvun puolivälissä, silloin kun Borgilla meni vielä hyvin.

Maailmalta löytyy vielä yksi varhainen häävalokuva, surinamilaisen pariskunnan muotokuva vuodelta 1846. Amsterdamin Rijksmuseumiin talletetussa kuvassa häikäisevän kaunis Maria Louisa de Hart istuu mustassa pitsileningissään miehensä Johannes Ellisin rinnalla. He olivat menneet naimisiin vuotta aikaisemmin ja päätyneet kiertävän valokuvaajan ikuistamiksi.

Borgien kuva on otettu samoihin aikoihin kuin surinamilaisparin kuva. Ennemmin vai myöhemmin, sitä en saa varmasti tietää. Mutta minua ilahduttaa ajatus, etteivät varhaisimmat säilyneet häävalokuvat esitä metropolien mahtipareja, vaan globaalin maailmanjärjestyksen syrjässä eläneitä suomalaisia ja orjien jälkeläisiä Surinamissa.

Borgien hääkuvasta tulee nyt osa kaikkien suomalaisten kulttuuriperintöä, sillä Peter Borg on päättänyt lahjoittaa alkuperäisen daguerreotyypin ja siitä 1800-luvulla tehdyn kopion Valokuvataiteen museolle. Omalle seinälleen hän haluaa kopion ko­piosta. Hääkuva on ollut perheessä aina esillä.

Toisinaan mietin, kuka on hinkannut kuvan hopeapintaa ja aiheuttanut siinä näkyvät naarmut. Ovatko lapset halunneet nähdä varhain menettämänsä äidin ja yrittäneet siksi kirkastaa pariskunnan piirteitä?

Maria Wilhelminan kuoltua pariskunnan lapset jäivät anopin huollettaviksi. Erik Johan pysytteli enimmäkseen ulkomailla velkojien ulottumattomissa.

Krimin sodan päätyttyä hän palasi Pietarsaareen ja hoiti osan veloistaan, mutta katosi sitten taas ulkomaille.

Hän purjehti ulos perheensä tarinasta, eikä asiakirjojen vana kerro, minne. Hänen kuolemansa ajankohta ja paikka eivät ole tiedossa.

Lapsille jäi vanhemmista ainoaksi perinnöksi valokuva. Kenties sen innoittamana he ovat kuvauttaneet itseään runsaasti studioissa. Jotta heidätkin muistettaisiin, ja jotta he eivät katoaisi rakkailtaan.

Japanilaiset arvostavat ajan piirtämiä varjoja metalliesineiden pinnassa. Kirjailija Junichiro Tanizakin mukaan patinoituessaan metalli saa tihentyneen ja raskaan syvällisyyden. Alkuperäisen kiillon tavoittelu pyyhkisi pois menneisyyden jäljet. On hyväksyttävä se, ettei kirkasta näkymää menneeseen voi tavoittaa.

Kääntelen ajan tummentamaa daguerreotyyppiä, joka valon suunnan muuttuessa näyttää aina eri puolen itsestään. Nyt erottuu hyvin Erik Johanin ryhdikäs olemus ja ohimoille suitut kiharat. Nyt puolestaan Maria Wilhelminan hunnun kehystämä aavemainen olemus ja puhdistusyritysten takia kalvennut kasvojen ympyrä.

Lähes kaksisataa vuotta sitten he astuivat parhaimmissaan studioon, ja valokuvaaja asetteli heidät istumaan lähekkäin. Kädet päällekkäin, rouvan sormuskäsi kohti kameraa. Kun kameran linssi avautui, heidän heijastuksensa virtasi sisään mustaan laatikkoon.