Komentaja

Juhani Kaskeala ei muista, mitä tietoa hän alun perin etsi. Nettiä hän kui­tenkin selasi.

Oli marraskuu 2024, Helsingissä pelkkää tihkusadetta ja harmaata.

Yhtäkkiä silmiin sattui tuttu nimi. Kaskeala muisti sen vuosien takaa, niiltä ajoilta, kun oli osallistunut rauhanneuvotteluihin Jugoslaviassa. Hän oli tuolloin puolustusministeriön osastopäällikkö, myöhemmin Puolustusvoimain komentaja. Jugoslaviassa hän oli istunut tiukkojen kenraalien kanssa rajalla ja arvioinut, suostuisivatko serbit viimein vetäytymään Kosovon maakunnasta. Saataisiinko tappaminen loppumaan, pakolaiset palaamaan.

Oliko Nebojša Pavković ollut paikalla tuossa kokouksessa? Kaskeala ei ollut aivan varma.

Serbien sotilaita tämä oli joka tapaukses­sa johtanut. Asevoimien Kolmannen Armei­jan komentaja. Presidentti Slobodan Milo­ševićin henkilökohtaisesti palkitsema mies.

Kaskeala tiesi, että Pavković oli sittemmin tuomittu sotarikoksista Haagissa. Kansainvälinen rikostuomioistuin oli langettanut hänelle pitkän tuomion.

Mutta sitä Kaskeala ei ollut tiennyt, että Pavković kärsi tuomiotaan Suomessa. Yhä edelleen.

Kaskeala jäi lukemaan dokumentteja. Kävi ilmi, että pari vuotta aiemmin Pavkovićin tapausta oli käsitelty tuomioistuimessa uudelleen. Haagissa oli pohdittu, voitaisiinko Pavković jo vapauttaa.

Pavković oli tuotu Suomeen ”vaivihkaa”. Niin sanomalehdessä luki alkuvuonna 2017, kun tapauksesta uutisoitiin. Tosin asia ei ollut tuore, Pavković oli siirretty tänne elokuussa 2014. Hän oli tuolloin 68-vuotias.

Oikeusministeriössä ei ollut varsinaisesti salattu tietoa, muttei tiedotettukaan. Oli menty ”matalalla profiililla”.

Sodan aikana Pavković oli ollut näkyvä komentaja. Komea ja mahtaileva, mielellään esillä mediassa. Haastatteluissa hän oli usein analysoinut maan turvallisuustilannetta ja tukenut Miloševićia, päättänyt sitten tunteelliseen osuuteen Kosovon asemasta: Maakunta oli keskeinen osa Serbian­ kansallista identiteettiä. Se oli aina kuulunut Serbiaan. Jos Nato lähettäisi sinne joukkojaan, sitä odottaisi ”maanpäällinen helvetti”. Niin hän oli sanonut vielä sodan viimeisinä päivinä.

Suomi oli ottanut Pavkovićin vastaan, koska Haagista oli sitä pyydetty. Tuomioistuimella oli pitkä virallinen nimi: Entisen Jugoslavian kansainvälinen rikostuomioistuin. YK oli perustanut sen keväällä 1993 ja linjannut, etteivät sotarikoksista tuomitut kärsisi rangaistuksia kotimaassaan. Suomi oli luvannut sijoittaa heitä – tapauskohtaisesti harkiten – niin kuin moni muukin maa. Ruotsi, Tanska, Italia.

Vuosien mittaan Suomeen oli tullut yhteensä seitsemän vankia, mutta pisin tuomio oli Pavkovićilla. Kaksikymmentäkaksi vuotta.

Viranomaiset eivät paljastaneet, mihin vankilaan hänet vietiin, sillä vangin olinpaikka ei ole Suomessa julkinen tieto. Kohta Serbian mediassa kuitenkin kerrottiin, että Pavković istui Kylmäkoskella.

Suljetussa, 113-paikkaisessa vankilassa Tipurin teollisuusalueella, 50 kilometriä Tampereelta.

Mihin Pavković oli syyllistynyt? Mitä kaikkea Kosovossa oli lopulta tapahtunut? Tuomioistuimessa tätä selvitettiin yli kymmenen vuotta.

Maa, jossa Pavković oli kasvanut, oli sosialistinen Jugoslavia. Suunnilleen Italian kokoinen liittovaltio, johon kuului kuusi tasavaltaa. Slovenia, Kroatia, Bosnia-Hertsegovina, Montenegro, Makedonia ja Serbia. Serbia oli tasavalloista suurin, ja siellä, Senjski Rudnikin pienessä kylässä Pavković syntyi. Oli kevät 1946. Poika sai perinteisen nimen Nebojša, mutta serbian kielessä sillä on merkityskin: hän, joka ei pelkää.

Lapsuudesta ei paljon tiedetä, mutta se tiedetään, että kotikylässä sijaitsi maan vanhin hiilikaivos.

Tuohon aikaan Jugoslaviaa johti rautainen Josip Broz Tito. Ja vaikka jännitteitä oli, Tito piti liittovaltion koossa. Kuten sanonta kuului: Jugoslavia on maa, jossa on kuusi tasavaltaa, viisi kansallisuutta, neljä kieltä, kolme uskontoa, kahdet aakkoset ja yksi Tito.

Kun Tito sitten toukokuussa 1980 kuoli ja arkku tuotiin hänen henkilökohtaisella junallaan Belgradiin, ihmiset pyyhkivät avoimesti kyyneliään kaduilla. Arvioitiin, että sadattuhannet kansalaiset seurasivat surusaattoa.

Seurasiko Pavković? Hän oli jo valmistunut Belgradin sotilasakatemiasta ja liittynyt Jugoslavian kansanarmeijaan.

Sanotaan, että Jugoslavian hajoaminen alkoi Titon kuolemasta. Hänelle ei valittu seuraajaa, vaan johtoon asettui presidenttineuvosto. Ja vähitellen liittovaltio mureni – jos se oli koskaan yhtenäinen ollutkaan.

Ensimmäisinä itsenäistyivät Slovenia ja Kroatia. Ne antoivat julistuksensa samana päivänä keskikesällä 1991. Syksyllä jatkoi Makedonia, ja seuraavana talvena 1992 Bosnia-Hertsegovina.

Serbia pani vastaan kaiken aikaa, sillä se halusi säilyttää liittovaltion.

Käytännössä Balkanin niemimaalla oli levotonta läpi 1990-luvun. Konfliktit olivat mutkikkaita ja osapuolia useita. Erityisen raskasta oli Bosniassa, jossa käytiin sotaa kolme vuotta.

Ja juuri kun vuosikymmen oli päättymässä, syttyi vielä yksi sota. Kosovon sota.

Albaanien ja serbien välit olivat kauan olleet kireät. Serbia oli lakkauttanut Kosovon autonomian, serbialaistanut kouluja, rajoittanut kansalaisoikeuksia. Alkuvuonna 1998 tilanne lopulta kärjistyi. Kosovon vapautusarmeija ryhtyi aseelliseen kapinaan, ja Serbia vastasi ankarasti.

Nebojša Pavković oli juuri nimitetty Prištinan joukko-osaston komentajaksi.

”Herra Pavković, voitteko nousta seisomaan?”

”Voitteko vahvistaa, että kuulette käsittelyn omalla kielellänne ja pystytte seuraamaan, mitä tähän mennessä on tapahtunut?”

Tuomari Iain Bonomy aloitti istunnon huhtikuun viimeisenä torstaina 2005. Istuntosali oli Haagin esikaupunkialueella, Scheveningenin vankilarakennuksessa.

Pavković nousi ylös. Hänellä oli tumma puku ja kirkkaansininen kauluspaita, taskuliina ja solmio.

”Kuulen kaiken ja olen ymmärtänyt kaiken”, hän sanoi. Korvassa oli kuuloke.

”Voitteko vahvistaa pöytäkirjaa varten koko nimenne?”

”Arvoisa puheenjohtaja, olen Nebojša Pavković, Jugoslavian armeijan kenraalieversti, eläkkeellä.”

Pavković oli vasta saapunut Haagiin. Syyte oli nostettu jo lokakuussa 2003, mutta Pavković oli pakoillut puolitoista vuotta. Nyt hän oli tehnyt ”viimeisen uhrauksen maalleen” ja antautunut.

Siihen oli selviä poliittisia syitä: Serbia halusi hakea EU:n jäsenyyttä ja unioni vaati, että tärkeimmät sotarikoksista epäillyt oli luovutettava ennen kuin jäsenyydestä voitiin edes neuvotella.

Tuona huhtikuun torstaina oikeus halusi kuulla, mitä Pavković vastaisi syytteisiinsä. Ne olivat raskaita. Syytekirjelmä oli ”hyvin laaja asiakirja”, kuten tuomari sanoi salissa.

Hän luki syytekohtia.

Serbian joukot karkottivat satojatuhansia albaaneja kotiseuduiltaan Kosovosta. He polttivat ja tuhosivat albaanien omaisuutta, koteja, maatiloja, yrityksiä. Pelottelivat, pahoinpitelivät ja tappoivat, jotta perheet ja naapurit lähtisivät. Kaikkien piti lähteä – naisten, lasten, vanhusten, sairaiden. Nämä kulkivat saattueissa kohti Albanian rajaa, kohti Makedonian rajaa.

Puolen vuoden aikana, tammikuusta kesäkuuhun 1999, maakunnasta karkotettiin noin 800 000 ihmistä.

Kyseessä oli rikos ihmisyyttä vastaan, ja Pavković oli tiettävästi ollut siinä mukana.

”Te suunnittelitte, yllytitte, käskitte, toteutitte tai muuten avustitte”, tuomari sanoi.

”Herra Pavković, tunnustatteko syyllisyytenne vai kiistättekö?”

Pavković kiisti. ”Arvoisa puheenjohtaja… vastaan: en ole syyllinen.”

Tuomari luki vielä neljä syytekohtaa. Niissä puhuttiin laajamittaisista ja järjestelmällisistä murhista, useista joukkosurmista.

Račakin kylässä keskellä Kosovoa (45 kuol­lutta, nimeltä tunnetut uhrit lueteltu liitteessä A), Bela Crkvan kylässä (65 kuollutta, nimeltä tunnetut lueteltu liitteessä B), Mala Krušan ja Velika Krušan kylissä (105 kuollutta, liite C)…

Miehet ja pojat oli pakotettu tyhjään rakennukseen, ja kun kaikki olivat sisällä, taloa oli tulitettu konekivääreillä. Sitten se oli sytytetty palamaan.

Kymmenen naista ja lasta oli ammuttu rautatiesillan liepeille.

Yksi pikkulapsi oli jäänyt eloon.

Kylän lääkäri oli yrittänyt puhua komentajan kanssa, mutta hänet oli ammuttu. Kuten myös hänen veljenpoikansa.

Suunnittelitte, yllytitte, teitte tai kannustitte, herra Pavković, tunnustatteko syyllisyytenne vai kiellättekö?

Pavković vastasi joka kerta samalla tavalla: Herra puheenjohtaja, kiistän syyllisyyteni.

Istunto oli päättymässä. Seuraavaksi oikeudenkäynnille etsittäisiin sopiva ajankohta, ja Pavković odottaisi sitä säilössä. Tuomari kysyi vielä, oliko syytetyllä jotain huomautettavaa olosuhteista, joissa häntä pidettiin.

Pavković vastasi, että kaikki oli ollut asianmukaista eikä hänellä ollut mitään huomautettavaa.

”Päinvastoin.”

Slobodan Milošević oli pitänyt Pav­ko­vićista erityisesti. Näin sanoi eräs Jugosla­vian armeijan upseeri, joka esiintyi todis­tajana Haagissa. Pavković oli ollut ”pre­si­dentin suosikki”.

Kun yhteydet olivat suorat, Pavković saattoi käyttää sitä hyväkseen. Hän pystyi toimimaan presidentin valtuutuksella ja ohittamaan komentoketjun, upseeri sanoi.

Pavković oli kuulemma usein väittänyt, että hän oli ainoa, joka ymmärsi Kosovon ongelmat. Ainoa, joka välitti Kosovon serbikansasta.

Presidentti Miloševićin linja oli julkinen ja kaikille selvä: albaanit olivat serbeille uhka. Heitä oli Kosovossa enemmistö, yli 90 prosenttia väestöstä, ja koska heille syntyi niin paljon lapsia, albaanit voisivat kohta olla enemmistö jopa Serbiassa. Tällaisia laskelmia esiteltiin.

Kosovon vapautusarmeija oli ilmiselvästi terroristijärjestö, ja terrorismia vastaan piti laatia suunnitelma. Oikeudessa upseeri sanoi, että tämän tehtävän oli saanut juuri Pavković. Milošević halusi, että hän johtaisi ”kaikkia joukkoja Kosovossa”.

Ilmeisesti Juhani Kaskeala ei ollut nähnyt Pavkovićia kesäkuussa 1999. Tämä ei ollut Kosovon rajan tuntumassa tuolloin.

Kaskeala tarkisti tietoa kirjoista, sen verran asia vaivasi häntä. Rauhanneuvotteluja oli johtanut presidentti Martti Ahtisaari, joka oli dokumentoinut kaiken kirjaansa Tehtävä Belgradissa.

Kaskeala päätteli, että Pavković oli ollut vielä kentällä.

Hän itse oli viipynyt rajalla viisi päivää. Vaatteitakaan ei ollut riittävästi, sillä hän oli luullut vain käväisevänsä. Mutta neuvottelut sodan päättämisestä olivat olleet vaikeat. Miten serbijoukot käytännössä vetäytyisivät Kosovosta, miten ryhmittyisivät kansainväliset joukot?

Uskottiinko rauhansopimukseen ylipäätään? Kun Ahtisaarta oli pyydetty neuvottelijaksi kuukautta aiemmin, oikein kukaan ei ollut uskonut. ”Me kaikki epäilemme aika tavalla tämän onnistumista”, Yhdysvaltain varaulkoministeri Strobe Talbott oli sanonut tälle puhelimessa. Silti Ahtisaari oli ryhtynyt toimeen ja koonnut Suomesta kymmenhenkisen ryhmän. Sen, johon Kaskealakin kuului.

Presidentti Miloševićia oli jo taivuteltu ”diplomatian ja pommitusten yhdistelmällä”, niin kuin Strobe Talbott oli asian ilmaissut.

Nato oli pommittanut Serbiaa puolitoista kuukautta. YK ei ollut hyväksynyt operaatiota, mutta se oli aloitettu ”humanitaarisista syistä”. Vaikutukset olivat kuitenkin olleet laihat.

Noina alkukesän viikkoina rauhaa hierottiin puhelinkeskusteluissa ja tapaamisissa, Helsingissä, Moskovassa, Bonnissa. EU, Yhdysvallat ja Venäjä osallistuivat kaikki. Martti Ahtisaari hioi paperin, joka Miloševićille esiteltiin.

Ja niin kävi, että rauha saatiin aikaan. Kesäkuun alussa 1999 Milošević hyväksyi ehdot ja Nato lopetti ilmapommitukset.

Kaskeala muistaa vieläkin, miten se käytännössä tapahtui. He olivat lähdössä Belgradista, kun Jugoslavian ulkoministeri Živadin Jovanović tuli lentokentällä hänen puheilleen. Miten tässä nyt toimitaan, ministeri kysyi, me olemme hyväksyneet aselevon, mutta Nato pommittaa edelleen ja ihmisiä kuolee.

Kaskeala kirjoitti kiireessä pahvikortille ohjeen:

In order to cease hostilities, please call this number. Vihollisuuksien lopettamiseksi soittakaa tähän numeroon.

Alla oli numero Naton Euroopan joukkojen komentajalle. Sen alla varanumero, jos ensimmäiseen ei vastattaisi.

Kun sota sitten päättyi, Pavković sai presidentti Miloševićilta kunniamerkin ja ylennyksen. Hänet nimitettiin asevoimien komentajaksi.

Milošević taas sai tukijan, kun koitti presidentinvaalien aika syksyllä 2000. Nämä vaalit Milošević kuitenkin hävisi, ja Pavković vaihtoi äkkiä leiriä. Hänestä tuli uuden presidentin, Vojislav Koštunican mies.

Kaksi vuotta myöhemmin Pavković pyrki presidentiksi itse.

Kohtasivatko entiset toverit kertaakaan Haagissa? Sillä kun Pavković tuotiin säilöönottoyksikköön keväällä 2005, Milošević oli siellä jo. Samassa Scheveningenin vankilarakennuksessa.

Mutta Milošević ei koskaan ehtinyt kuulla tuomiotaan. Maaliskuisena lauantaiaamuna 2006 vartija avasi hänen sellinsä oven E1-siivessä ja huusi hyvät huomenet. Vastausta ei kuulunut.

64-vuotias Milošević makasi vuoteessaan kuolleena. Hän oli saanut sydänkohtauksen, selvisi kuolinsyytutkimuksessa myöhemmin.

Pavkovićille tuomio luettiin helmikuussa 2009. Hän valitti siitä, mutta alkuvuonna 2014 tuomio vahvistettiin. Kaksikymmentäkaksi vuotta vankeutta.

Periaatteessa Pavković voisi nyt jo olla vapaa mies. Hän olisi voinut vapautua viisi vuotta sitten.

Suomen rikoslaissa näet sanotaan, että vanki voi päästä ehdonalaiseen vapauteen, kun hän on suorittanut kaksi kolmasosaa rangaistuksestaan. Niin todetaan myös Jugoslavia-tuomioistuimen perussäännössä.

Pavkovićilla tuo hetki koitti elokuussa 2020.

Suomi ilmoitti siitä tuomioistuimelle. Oikeusministeriö tiedotti määräajasta ja selvitti Pavkovićin tilannetta: miten hän oli käyttäytynyt vankilassa, millainen oli terveydentila. Mihin hän ehkä asettuisi asumaan.

Varsinaisen anomuksen toimitti Pavković itse. Siinä hän totesi, ettei ollut koskaan kiistänyt rikostensa vakavuutta. Hän oli niistä ”täysin tietoinen”. Hän sanoi myös, että aikoisi jatkossa omistautua kokonaan perheelleen. Muihin toimintoihin hän ei osallistuisi eikä varsinkaan politiikkaan.

Pavković oli käyttäytynyt vankilassa hyvin, sanottiin viranomaisten raportissa. Kohdellut aina moitteettomasti sekä henkilökuntaa että muita vankeja. Hänelle oli annettu työtehtäviä ja lupa käyttää vankilan harrastustilaa. Sellien ovet olivat auki valtaosan päivästä.

Hakemusta käsiteltiin tuomioistuimessa kaksi vuotta. Oikeuden presidentti ar­vioi kaikkia tapaukseen liittyviä olosuhteita.

Toukokuussa 2022 hän antoi päätöksensä. Se oli kielteinen.

Pavkovićin rikokset olivat erittäin raskaita eikä hän näyttänyt vilpittömästi katuvan niitä, päätöksessä todettiin.

Kirjeestä, jossa hän oli kuvannut katumustaan ja kuntoutumistaan, löytyi yllättäviä piirteitä. Pavković oli käyttänyt tarkalleen samoja ilmauksia kuin sotarikollinen Nikola Šainović, joka oli anonut vapauttamista aiemmin.

”Kannan rangaistuksen taakkaa psykologisessa, sosiologisessa ja historiallisessa mielessä…”

Tämä herätti kysymyksen kirjeen ”henkilökohtaisesta luonteesta”, presidentti totesi.

Oli muutakin. Vuosien varrella Pavković oli antanut vankilasta haastatteluja. Niissä hän oli sanonut, että tuomio oli epäoikeudenmukainen. Hän oli ylistänyt Jugoslavian armeijaa ja sitä, kuinka joukot olivat ”pysäyttäneet tuhansia mielipuolisia terroristeja”. Hän oli puhunut halventavasti albaaneista.

Haastattelujen sävy oli huolestuttava, tuomioistuimen presidentti lausui. Hänestä Pavković ei ollut vielä ”kriittisesti pohtinut omaa vastuutaan”.

On totta, että Pavković on antanut haastatteluja. Balkan Info -niminen serbimedia teki hänestä kolmen ja puolen tunnin videohaastattelun vuonna 2018 ja julkaisi sen kokonaan. Toimittaja ja Pavković istuivat Kylmäkosken kirjastohuoneessa, ja Pavković näytti hyvinvoivalta. Tumma puvuntakki, sininen solmio. Hiuksissa hiven harmaata.

Pian Venäjän ulkoministeriön lehti haastatteli tätä ”legendaarista komentajaa”. Hän oli kantanut päävastuun, kun Jugoslaviaan oli hyökännyt vihollinen. Nato.

Toissavuoden keväällä Pavković esiintyi eräällä oppitunnilla. Vankilasta oli viritetty videoyhteys pohjoisserbialaiseen peruskouluun. Tämän jälkeen serbialainen kansalaisjärjestö kysyi, miten oli mahdollista, että sotarikoksista tuomitun annettiin luen­noida lapsille.

Ćuprijan kaupunkiin on kaavailtu näyttävää muraalia, mahtaako se olla jo valmis? Kulttuuri-instituutti julkisti helmikuussa suunnittelukilpailun voittajan. Työ ilmensi parhaalla tavalla Pavkovićin kansallista ja historiallista merkitystä, sanottiin. Seitsemän metriä korkea ja kuusi metriä leveä seinämaalaus. Komentajan rintakuva, olkapäällä kotka.

Serbiassa asuu paljon ihmisiä, joille Pavković on sankari. Eikä ainoastaan hän, vaan muutkin sotarikoksista tuomitut.

Tutkijan mielestä uhriutuminen on hankala termi, mutta ei hän ole parempaakaan löytänyt. Serbialla on taipumus uhriutua.

Se on iso osa kansallista identiteettiä, Miro Leporanta sanoo. Hän on tutkinut Ser­bian ortodoksisen kirkon ja Kosovon suhdetta Helsingin yliopistossa. Väitöskirja on juuri jätetty esitarkastukseen.

Karkeasti ottaen ajatusketju kulkee näin: Serbia on aina uhrannut itsensä muiden puolesta, muttei ole koskaan saanut mitään vastineeksi. Jo 1300-luvulla Serbia taisteli sankarillisesti ottomaaneja vastaan, uhrasi maansa ja pelasti Euroopan islamilta. Pelkästään tästä syystä sen pitäisi olla suuri eurooppalainen valtio, niin kuin Saksa tai Ranska. Historiantutkimus ei tulkitse vanhaa Kosovo Poljen taistelua aivan näin, mutta kansallismieliset piirit tulkitsevat. Samassa taistelussa Kosovosta tuli Serbialle kuuluva pyhä maa.

Kosovo julistautui itsenäiseksi valtioksi alkuvuonna 2008, mutta Serbia ei vieläkään tunnusta sitä.

1990-luvun tapahtumista kannetaan yhä syvää kaunaa. Nato iski Serbiaan, vaikka YK:n turvallisuusneuvosto ei hyväksynyt aietta. Serbialaisten mielestä Nato toimi väärin perustein.

”En ole tutkimusta tehdessäni tavannut yhtään serbialaista, joka pitäisi pommituksia täysin oikeutettuina”, Miro Leporanta sanoo. Joka vuosi maaliskuussa uhreja muistetaan kukkaseppelein ja hiljaisin hetkin.

Sotarikolliset – jotka tosiasiassa puolustivat maataan – luovutettiin ulkomaille tuomittaviksi, ja mitä siitäkään saatiin? Muuta kuin yleistä häpeää? Tätä moni Serbiassa kysyy. Euroopan unioni lupaili jäsenyyttä, mutta neuvottelut ovat kestäneet yli kymmenen vuotta.

On vaikea sanoa, kuinka laajasti sotarikollisia oikeasti arvostetaan. Esillä he joka tapauksessa ovat. Graffiteissa Belgradin kaduilla, poliitikkojen lausunnoissa, mediassa.

Avoin tilinteko sodan tapahtumista ei ole onnistunut, vaikka monet kansalaisjärjestöt ovat sitä yrittäneet. Kosovon sodassa kuoli lopulta yli 10 000 albaania.

Nebojša Pavković täyttää ensi keväänä kahdeksankymmentä vuotta.

Jos hänen vankeusaikansa lasketaan siitä hetkestä, kun hän antautui, vapaus koittaa keväällä 2027.

Tiettävästi hän on edelleen Kylmäkoskella. Suomessa hän ainakin on, sillä toimielin, joka nyt hoitaa Haagin tuomioistuimen tehtäviä, julkaisee seurantakarttaa. Siitä näkee, missä maissa vankeja yhä on. Virossa ja Saksassa neljä, Norjassa ja Britanniassa kaksi, Suomessa yksi…

Kylmäkoskelle voi laittaa vankipostia. Voi kirjoittaa haastattelupyynnön ja lähettää sen vankilan sähköpostiosoitteeseen, kunhan laittaa aihekenttään vangin nimen. Liitteitä ei saa lisätä. Viesti tulostetaan ja toimitetaan vangille paperilla.

Teksti pitää tosin käännättää ensin ser­biaksi, sillä Pavković ei puhu englantia.

Poštovani Nebojša Pavković, pišem Vam povodom predloga za intervju.

Lähestyn Teitä haastattelupyynnöllä. Olen lukenut tapauksestanne ja olisin kiinnostunut kuulemaan…

Mitä Pavković ajattelee omasta menneisyydestään ja tulevaisuudestaan, entä Serbian?

Millaisia ovat olleet vuodet suomalaisessa vankilassa?

Kuluu monta viikkoa, mutta vastausta ei tule. Onkohan viesti mennyt perille?

Sitä ei voi varmistaa. Kun vankilaan soittaa ja kysyy, vastaus on arvattavissa. Salassa pidettävä tieto. 

Juttua varten on haastateltu myös Ulko­poliittisen instituutin johtavaa tutkijaa Emma Hakalaa. Lähteinä on käytetty muun muassa Entisen Jugoslavian kansainvälisen rikostuomioistuimen asiakirjoja, Martti Ahtisaaren kirjaa Tehtävä Belgradissa, Reijo Rutasen kirjaa Serbia, Euroopan sairain mies sekä toimittaja Daniel Sunterin artikkelia Rise and Fall of Nebojša Pavković, jonka on julkaissut Institute for War and Peace Reporting.

Oikaisu 12.9.2025 kello 9.42: Kahden viimeisen kuvan kuvatekstit olivat väärinpäin. Nyt ovat oikein.