Isänmaallisia kepposia
Venäjän sortokoneistoa vastustettiin itsenäisyyttä havittelevassa Suomessa määrätietoisesti mutta ilkikurisesti. SK julkaisee otteen Reetta Hännisen kirjasta Kapinaa ja kiusantekoa.
Keisarin kuvan siirtely paikasta toiseen, postimerkkien painaminen karkkipapereihin tai muutaman tuuman levyisen koristelipun polttaminen juovuspäissään muistuttavat harmittomia kepposia.
Ylevien periaatteiden mukainen, harkittu vastarinta on ensi näkemältä niistä kaukana. Rikkeistä raportoiminen vasta oudolta vaikuttaakin. Pienen kiusanteon tulkitseminen yleistä järjestystä vakavasti uhkaavaan kapinan merkiksi näyttää lähinnä vainoharhaiselta.
Taustalla oli kuitenkin suuria kysymyksiä. Venäjällä oli 1800-luvun loppupuolella tarve yhdenmukaistaa useista kansoista rakentunutta valtakuntaa – ja ajoittain jopa kykyä yhtenäistämisen toteuttamiseen.
Puola, Ukraina ja Baltian maat saivat kaikki vuorollaan kokea venäläistämistoimet. Suomen suuriruhtinaskunnan pitkäaikainen lojaalisuus siirsi yhtenäistämisen aloittamista, mutta se ei poistanut tarvetta lainsäädännön, hallinnon, tullimaksujen, markkinoiden ja asevoimien yhdenmukaistamiseen.
Moni Euroopan maa oli keskellä samankaltaista modernisaatioprosessia ja kehittymässä hyvää vauhtia kohti keskusjohtoista yhtenäistä valtiota. Venäjän oli seurattava perässä, ja valtavasta valtakunnasta oli määrä kursia kokoon taloudellisesti ja sotilaallisesti uskottava toimija.
Helmikuun manifesti eli keisari Nikolai II:n vuonna 1899 antama asetus siirsi pääosan lainsäädäntövallasta Suomen säätyvaltiopäiviltä Venäjän valtakunnanneuvostolle ja keisarille. Suomessa sitä pidettiin perustuslain vastaisena valtiokaappauksena.
Kun Venäjän valtakuntaa ja sen hallintoa yhtenäistettiin, oli myös kontrollikoneiston yhtenäistyttävä. Emämaan mallin mukaan rakennettua tiedustelujärjestelmää edusti Suomessa kenraalikuvernöörin kanslian erikoisjaosto.
Kyseessä ei siis ollut rettelöivää rajamaata varten sorvattu erikoisjärjestely vaan emämaan hallintorakenteita mukaileva ja koko valtakunnan turvallisuuden takaamiseksi kehitetty järjestelmä. Santarmilaitos, ilmiantajat ja pikkutarkka raportointi muistuttivat vastaavia muualla Venäjällä.
Valvonnan kohteet kuitenkin erosivat toisistaan: kun Venäjällä yhteiskunnallista järjestystä uhkasivat lähinnä kumoukselliset sosialistit, kohdistui valvonta Suomessa miltei pelkästään separatisteihin.
Suomen työväenliike oli vasta irrottautumassa wrightiläisistä alullepanijoistaan. Se ei vielä kerännyt niin suuria joukkoja punalipun taakse, että venäläiset olisivat kokeneet sen uhaksi.
Erikoisjaoston raportit kertovatkin pääasiassa perustuslaillisuuteen nojaavasta passiivisesta vastarinnasta. Siihen osallistui niin vähäisimpiä rautatievirkamiehiä kuin läänien kuvernöörejä.
Perustavanlaatuista vahinkoa venäläistämistoimille aiheutti tuomioistuinten puolueellisuus. Niiltä oli turha odottaa asetusten mukaisia ratkaisuja, ja tuomioistuimet olivatkin tae sille, että ”ei totella, ei tunnustaa, ei myötävaikuttaa” -periaatetta oli mahdollista noudattaa Suomen suuriruhtinaskunnassa.
Toinen selkeä vastarinnan muoto oli boikotointi. Sekin perustui julkilausuttuihin perustuslaillisiin periaatteisiin. Suomalaisten yhtenäisyydelle vaaralliset, venäläisyyttä edustavat ”aineet” oli eristettävä, ja boikotoinnin kohteeksi joutuivat kaupunkiympäristössä pääasiassa santarmit mutta myös venäläiset kauppiaat.
Pelkkä venäläisyys tai ortodoksinen uskonto saattoi riittää vainon syyksi, eikä suomalaisuus suojannut boikotoinnilta, sillä myöntyväisyysmiehiä saatettiin kohdella jopa venäläisiä ankarammin.
Suomalaisten keskuuteen levitettiin ahkerasti tietoa Suomen oikeudellisesta asemasta ja yhtenäistämistoimien merkityksestä. Koska venäläiset suitsivat lehdistön vapautta sanomalehtiä esitarkastamalla ja lakkauttamalla, oli erilaisten lentolehtisten ja kirjasten painaminen ja levittäminen avainasemassa.
Maanalaiset painotuotteet tehtiin usein Ruotsissa, salakuljetettiin – pääosin tulliviranomaisten avustuksella – Suomeen ja levitettiin kirjakauppojen ja luotettavien henkilöiden välityksellä.
Kansantajuista valistusmateriaalia tarvittiin esitelmä- ja puhetilaisuuksiin, joita muun muassa ylioppilaat kiersivät järjestämässä syrjäkyliä myöten.
Maaseudun asukkaat kokoontuivat tupiin ja kunnantaloihin kuulemaan esitelmiä ja nauttivat yhdistysten ja yksityishenkilöiden järjestämistä iltamista. Iltamien rahallinen tuotto käytettiin esimerkiksi kansanvalistustyöhön, ja niissä esitettiin runoja, lauluja ja näytelmiä, joiden sisältö oli kansallishenkeä nostattavaa tai venäläisiä pilkkaavaa – joskus molempia yhtä aikaa.
Toisinaan maaseutu- ja työväestö omaksui perustuslaillisten katsantokannan vapaaehtoisesti, mutta paikoin ihmiset osallistuivat toimintaan vasta painostuksen alla. Paikalliset vastarintamiehet ja -naiset hyödynsivät sitä valtaa, mitä kullakin oli: tilanomistajat, tehtailijat, nimismiehet ja opettajattaret käyttivät oman asemansa tuomia keinoja.
Häädön, irtisanomisen, sakkojen tai lasten jälki-istunnon uhka toimivat kannustimina silloin, kun kansa ei ”kypsymättömänä” vielä ymmärtänyt yhteiskunnallisia asioita.
Passiivisen vastarinnan toiminnasta ei tullut kansanliikettä, vaikka se sellaisena haluttiinkin näyttää. Erikoisjaoston raporteissa esiintyy pääosin ylempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvia suomalaisia.
Taloudellisesti turvattua elämää viettäville ja yhteiskunnallista asemaansa vaaliville kansalaisille Suomen vaarantunut itsemääräämisoikeus näyttäytyi elämän ja kuoleman kysymyksenä, kun taas vähävaraisilla tähtäin oli konkreettisissa elämän ja kuoleman kysymyksissä. Sivistyneistö puolusti saavutettuja etujaan, kun suuri osa suomalaisista alkoi vasta tavoitella etuja, jotka olisivat puolustamisen arvoisia.
Aikalaisten näkökulmasta oli kuitenkin täysin mullistavaa, että kansaa ylipäänsä pyydettiin mukaan sivistyneistön projektiin. Paikallisyhteisöissä se aiheutti myös ristiriitoja.
Poikkeuksellisissa olosuhteissa vähäväkisillä oli mahdollisuus nostaa esiin kokemiaan epäkohtia ja saada äänensä kuuluviin. Osa käytti muuttunutta asetelmaa hyväkseen vanhojen kalavelkojen maksamiseen ilmiantamalla paikkakunnan silmäätekeviä.
Maaseutuväestö toi omia ajatuksiaan julki levittämällä maanjakohuhuja, vaikka perustuslailliset korostivat mielellään venä läisten kulkukauppiaiden roolia puheiden levittäjänä. Heidän tarkoitusperiinsä sopi, että yhteisöä hajottavat puheet tulivat yhteisön ulkopuolelta.
Hankalampaa oli käsitellä sitä tosiseikkaa, että sosiaalinen ja taloudellinen eriarvoisuus repivät maalaisyhteisöjä hajalle.
Suurten kansanjoukkojen kosiskelu mukaan passiiviseen vastarintaan oli vielä 1900-luvun alkuvuosina mahdollista, vaikkapa vain juhlapuheiden tasolla.
Muutama vuosi myöhemmin suurlakon aikaansaama repeämä oli tapahtunut tosiasia, ja etenkin sen jälkeen, kun luokkajako oli tullut näkyviin eduskunnan kokoonpanossa, oli sivistyneistön vaikeampi sanoa edustavansa kansan tahtoa.
Kenraalikuvernöörin kanslian raporteissa huomio kiinnittyy näennäisesti vähäisiin tekoihin. Ne tulkittiin kapinaksi monesta eri syystä.
Ensinnäkin kenraalikuvernöörin oli koottava riittävästi todistusaineistoa, jotta keisari katsoisi tarpeelliseksi julistaa suuriruhtinaanmaan voimistetun suojelun tilaan. Bobrikov saattoi saada enemmän virkamiehiä, santarmistoa ja toimivaltaa, jos raportit herättäisivät tarpeeksi paljon huolta.
Sitä paitsi emämaassakin ylitulkittiin yhteiskuntarauhaa järkyttäviä tekoja. Myös salaisessa poliisissa eli ohranassa kärpäsistä kasvoi härkäsiä, kun virkamiehet vääristelivät raportteja ja liioittelivat tapauksia.
Käytäntö oli raporttien laatijoiden ja niitä lukevien tiedossa, mutta se muokkasi silti hallinnon kuvaa todellisuudesta ja myös tapoja, miten todellisuuteen suhtauduttiin.
Joissakin tilanteissa pienten tekojen kirjaaminen vastarinnaksi saattoi olla silkkaa vainoharhaa. Suomeen viranhoitoon tai järjestystä ylläpitämään määrätyt venäläiset tiesivät saapuvansa vihamieliseen ympäristöön ja saattoivat siksi tulkita monenlaiset teot kapinaksi.
Erilaiset käsitykset yhteiskunnallisesta osallistumisesta edesauttoivat tulkintoja. Venäläisestä näkökulmasta katsoen tavanomainen yhteiskuntakritiikki, joka kuului osaksi heräilevää kansalaisyhteiskuntaa, olikin yhteiskunnan perusteita huojuttavaa kapinaa.
Venäjällä kansalaisyhteiskunnan orastavia ituja ei juuri vaalittu, kun taas Suomessa sanomalehdistön välityksellä käyty keskustelu ja yhdistystoimintaan osallistuminen koulivat alamaisista kansalaisia.
Perustuslaillisille vastarinnan tekijöille oli edullista korostaa venäläisten pikkutarkkaa asioihin puuttumista. Mahdollisiin venäläisten väärinkäsityksiin puututtiin hanakasti, ja monista ylilyönneistä syytettiin auliisti viranomaisten sivistymättömyyttä ja tietämättömyyttä.
Venäläisviranomaisten pedantti ja joustamaton puuttuminen heidän mielenosoituksellisiksi katsomiinsa tekoihin oli yleinen pilkan aihe.
Samaan aikaan herkkä reagointi kannusti tottelemattomuuteen. Nuoriso saattoi osoittaa reipasta kapinamieltä vain kiinnittämällä takkinsa rintamukseen sinivalkoisen nauhan – ja vastustaja antoi teolle takuuvarmasti kaivatun huomion ja merkityksen. Kapinahengen osoittamisesta ja voimakkaasta reagoinnista tuli toisiaan voimistava kehä.
Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 historia tuntui toistavan itseään – tosin rajummassa ja brutaalimmassa muodossa. Sodan käsittämätön julmuus ei tietenkään ole verrattavissa perustuslaillisten kokemukseen ”väkivallasta”, mutta mielenilmausten tavat muistuttivat vanhasta.
Sibeliuksen Finlandian sävelet soivat taas, kun helsinkiläiset lauloivat kadulla venäläisviranomaisten kuunnellessa suljettujen ikkunoiden takana. Sinikeltaiset liput nousivat salkoihin ja kauppiaat ilmaisivat tukeaan koristamalla näyteikkunat väriasetelmin. Mediatilaa hallitseva ja kansainväliset sympatiat keräävä Ukraina korosti suvereniteettiaan levittämällä maailmalle mieltä osoittavia postimerkkejä.
Yhä edelleen näytti myös siltä, ettei Venäjällä mikään teko ollut liian pieni jätettäväksi huomiotta. Moskovassa mies osoitti mieltään kinkkupakettia esittelemällä – ja hänet pidätettiin. Mielenosoittaja oli yliviivannut Miratorg-leikkeleen nimestä loppuosan pois, jolloin jäi jäljelle sana mir, rauha.
Leo Tolstoin Sota ja rauha -kirjan kantaminen Moskovassa Kiovan sankarikaupunki -muistomerkin vieressä oli pidättämisen arvoinen teko, samoin kuin mielen osoittaminen kyltillä, jossa luki vain ”kaksi sanaa” – tarkoittaen ”ei sotaa”. Nižni Novgorodissa jopa tyhjien kylttien esillä pitäminen riitti.
Värien symboliikka otettiin sekin tosissaan. Jekaterinburgissa ostoskeskuksen sinikeltainen katto revittiin irti, Jakutskissa taas urheilukatsomon siniset ja keltaiset penkit ja Twitterissä kiersi video pikkupojasta, joka joutui sinikeltaisen reppunsa vuoksi vaikeuksiin junamatkalla.
Osa protestoijista ryhtyikin käyttämään merkkivärinä vihreää, sekoitusta Ukrainan sinisestä ja keltaisesta.
Kun helmikuun manifestin jälkeen seuranneita yhtenäistämisen vuosia tarkastelee kauempaa, vaikuttaa ”sorron” uhkaavuus kovin vähäiseltä. Suomalaiset puhuivat väkivallasta, mutta venäläistämistoimet olivat varsin vaisuja, kun niitä vertaa maailmansotien kauheuksiin tai Neuvostoliiton ja myöhemmin taas Venäjän toimiin reuna-alueitaan, naapureitaan ja omia kansalaisiaan kohtaan.
1900-luvun alun iltamahuoneistoissa, kaduilla tai kotien kamareissa ei kuitenkaan tiedetty, mihin yhtenäistäminen päättyisi ja kuinka pitkälle venäläiset olisivat valmiita menemään.
Tapahtumien keskellä elävien perustuslaillisten silmin tapahtumat olivat yksiselitteisesti sortoa, väkivaltaa ja osoitus keisarin petturuudesta, ja niiden rajuus ylitti kaiken heidän aiemmin kokemansa.
Venäläisvallalle vähäisiltäkin vaikuttaviin tekoihin reagoiminen oli ja on auktoriteettikysymys. Uhmaava käytös tuli kitkeä. Käytännössä se johti tilanteisiin, joissa mahtavaa imperiumia edustavat korkeat virkamiehet puuttuivat kuopiolaisen käymälän rakentamiseen tai junalippujen leimoihin.
Pienikin kiusanteko oli kapinaa ja pelkkä vastarinnan olemassaolo oli liikaa.
Paradoksaalisesti se raivokas reagointi, jolla venäläiset koettivat kapinaa kitkeä, paljasti tsaarinvallan kultahohtoisen kulissin takana piilevän heikkouden ja hajanaisuuden. Itsevaltiaan mahti saattoi näyttää suurelta, mutta se oli todellisuudessa kovin haurasta.
FT Reetta Hänninen on helsinkiläinen historiantutkija ja tietokirjailija. Teksti on toimitettu ote kirjasta Kapinaa ja kiusantekoa – Venäjän sortokoneiston vastustus Suomessa (Otava, 2023). SK:n kustantaja Otavamedia on osa Otava-konsernia.