Miten lukijan saa kiinnostumaan ympäristöasioista, Petja Pelli?
Ei pidä aliarvioida ihmisten kiinnostusta luontoon ja eläimiin, sanoo Helsingin Sanomien toimittaja, joka sai Suomen Kuvalehden 50. journalistipalkinnon.
8
MIN
Ekaluokkalaista ei näkynyt missään, kun vanhemmat tulivat töistä kotiin. Puhelinpöydällä lojui lappu, jossa luki horjuvin kirjaimin: Olen sienesä.
Petja Pelli oli luontoihminen jo silloin, 1990-luvun alussa.
Nykyään hän seuraa ympäristöaiheita Helsingin Sanomien politiikan toimituksessa. Hän on kertonut lukijoille Grönlannin sulavista jäätiköistä, Hukkajoen raakkutuhosta ja naalien paluusta Lapin tuntureille. Suomen Kuvalehti myönsi hänelle marraskuussa lehden 50. journalistipalkinnon laadukkaasta ja kunnianhimoisesta ympäristöjournalismista.
Palkintoperusteiden mukaan Pelli vainuaa uutiset kuin politiikan toimittaja ja lähtee paikan päälle kuin kirjeenvaihtaja. Hän katsoo aihetta monesta suunnasta ja avaa tarvittaessa journalistista prosessia.
Pelli ei ollut suunnitellut päätyvänsä ympäristöjournalistiksi. Se tuntuu kuitenkin ympyrän sulkeutumiselta. Jo lapsena hän tunsi paitsi sienet myös linnut ja kalat.
Kouluikäisenä Punkaharjun Puruvedellä taimenta uistellessa hän myös havahtui ensi kertaa ympäristön tilaan. Hän kysyi isältä, mistä taimenet tulevat. Isä sanoi, että nämä ovat kaikki istutettuja. Luontaiset lisääntymispaikat oli jo pilattu.
”Tuntui järjettömältä, että tämä kaikki on kaivoon kannettua vettä. Mietin, miten voi olla näin.”
Kyllä sinä kirjoittamalla itsesi elätät, jos haluat. Näin sanoi lukion äidinkielen opettaja.
Pellille alan valinta ei ollut selvä. Hän haki toimittajaopintoihin, koska halusi opiskella jotain, mikä johtaa selkeästi ammattiin.
”Minulla ei ollut ensimmäisinä opiskeluvuosina toimittajan identiteettiä kuten monilla muilla. Vähän vastustelinkin kategorisoitumista toimittajaksi.”
Pelli kuitenkin kirjoitti jo nuorena kolumneja Puruvesi-paikallislehteen ja juttuja kaupunkilehti Varttiin. Hän työskenteli kaksi kesää maakuntalehti Itä-Savossa, kolme kesää Helsingin Sanomissa ja vähän aikaa Ylen Ajankohtaisessa kakkosessa. Sen jälkeen avautui pesti Helsingin Sanomien ulkomaantoimituksessa. Pelli työskenteli uutistuottajana Helsingissä ja kirjeenvaihtajana Tukholmassa.
Helsingin Sanomilla on paitsi kirjeenvaihtajia ulkomailla myös tiettyyn aihekokonaisuuteen keskittyvä ”kiertävä kirjeenvaihtajuus”, jonka teema vaihtuu vuosittain. Vuonna 2021 Pelli keksi ehdottaa teemaksi luontokatoa. Ilmastokriisiä media käsitteli jo säännöllisesti, mutta luontokatoa vähemmän.
”Hain itse ideoimaani pestiä ja sain sen.”
Ympäristö ja vihreä siirtymä ovat olleet hänen erityisaiheitaan teemapestin jälkeenkin. Hän oli sitä ennen esihenkilötehtävissä ja mietti, jatkaisiko pomopolkua vai tekisikö sitä, minkä takia alalle oli alun perin tullut: kirjoittaakseen maailmasta, selittääkseen asioita.
”Ajattelin, että luontokato ja ilmastonmuutos eivät tule loppuelämäni aikana poistumaan. Ne etenevät kiihtyvästi, ja olisi kiinnostavaa syventyä niihin.”
Ympäristöaiheet eivät ole erillinen journalismin alalaji. Pelli on kirjoittanut niistä eri osastoilla: nyt politiikan toimituksessa, aiemmin taloustoimituksessa ja ulkomaantoimituksessa.
Ilmastokriisi ja luontokato ovat vaikeita aiheita. Ne ovat pitkiä, epävarmoja prosesseja, ahdistaviakin. Niistä ei silti usein irtoa päivän päällä olevia kohu-uutisia. Miten syntyy lukijaa kiinnostava juttu?
Ei pidä unohtaa ihmisten eläin- ja luontokiinnostuksen voimaa, sanoo Pelli.
”Kaikki ihmiset ovat kiinnostuneet tutkimaan luontoa: lapsi joka löytää öttiäisen tai eläkeläinen joka katsoo mikä tirppa tuohon lintulaudalle lensi ja soittaa Luontoiltaan.”
Kun lukijan kiinnostus on herätetty, voi kertoa, miten eläin liittyy ekosysteemiin. Voi avata ekosysteemien muutoksia ja luontoon liittyvää poliittista päätöksentekoa.
Luontokato-kirjeenvaihtajuuden aikana Pelli teki ison reportaasin naalista. Laji ehti kadota Suomesta, mutta se saatiin palaamaan Lapin tuntureille.
”Naali on uskomattoman söpö ja puhutteleva eläin. Olin superiloinen, kun ruokintapaikalle oli ilmestynyt valkoinen naali ja onnistuimme saamaan riistakameraan videota.”
Samalla hän pystyi kertomaan, mitä ilmastonmuutos aiheuttaa tunturiluonnossa ja eläinten reviireissä.
Pellin mukaan inhimillinen tunne tekee jutusta paremman. Kun metsäkone elokuussa tuhosi arvokkaan raakkuesiintymän, hän kirjoitti analyysin. Siinä oli avuksi se, että hän oli vuotta aiemmin katsellut raakkuja reportaasimatkalla Lapissa. Hän oli ihmetellyt vesikiikareiden läpi noita ikivanhoja aarteita, viimeisiä merkkejä puhtaasta virtavesiluonnosta.
”Ei journalismissa saa liikaa antaa tunteiden vaikuttaa, mutta havahtuminen luonnon arvoon auttaa kirjoittamaan. Juttuun tulee merkitys mukaan.”
Ympäristön ja ilmaston käsittely ei miellytä kaikkia. Metsäjutut vasta kuumentavatkin suomalaisten tunteita. Palautetta tulee: Hesari on taas luontoaktivistien asialla.
Pelli sanoo, että toimittajalla ei saa olla poliittista missiota. Toimittajan pitää jatkuvasti kysyä itseltään: Entä jos olen väärässä? Entä jos kuuntelen liikaa tietyntyyppisiä ihmisiä?
Mutta se, että metsästä kirjoittaa ympäristönäkökulmasta, ei ole missiojournalismia, Pelli korostaa.
”On toimittajien tehtävä kertoa, mitä metsälajeille tapahtuu fyysisessä maailmassa nykyisellä hakkuumäärällä ja metsäpolitiikalla. Jos se joillakin menee tunteisiin, se ei ole viestintuojan ongelma. Aikuisille ihmisille teemme journalismia.”
Sama koskee uutisointia ilmastonmuutoksesta. Pellin mielestä iso osa ihmisistä ei hahmota, kuinka nopea, perustavanlaatuinen ja ennennäkemätön muutos ilmakehässä on meneillään.
Toimittajalla on velvollisuus tuoda faktat esiin, vaikka ne eivät kaikille kelpaa. Kun Pelli hiljattain kirjoitti Donald Trumpin valheellisesta ilmastolausunnosta ja oikoi väitteet Nasan tilastoilla, sähköpostiin kilahti heti ”woke-pelle”-haukkuja.
Pelli suhtautuu palautteeseen rauhallisesti. Usein palautetta antavat ne, jotka suuttuvat eniten. Etenkään somejankkaukseen ei kannata upota liiaksi. Sen sijaan toimittajan on aina hyvä poistua lasitalosta, puhua ihmisten kanssa. Pellin mukaan on tärkeää tavata etenkin niitä, joille muutos on vaikeaa.
”On helpompi toimittajana tai vaikka pankin vastuullisuusjohtajana sanoa, mitä pitää tehdä, kuin metsänomistajana tai maanviljelijänä toteuttaa se muutos.”
Pellille tärkeä kokemus oli Helsingin Sanomien Pohjoismaiden kirjeenvaihtajuus vuosina 2018–2020.
”Siinä oppi näkemään, että Suomi ei ole saari. Kun asioita tapahtuu Suomessa, niillä on aina kytköksiä ulkomaille.”
Pellillä ei ollut ennestään Ruotsiin erityistä suhdetta. Sen naapurimaahan kyllä: hänen siskonsa työskentelee kanttorina Pohjois-Norjassa. Ruotsissa oli siinä mielessä helppo tehdä toimittajan töitä, että Suomessa kiinnostaa melkein kaikki, mitä siellä tapahtuu. Suomalaisilla on yhä taipumus verrata itseään ruotsalaisiin.
”Tuli selväksi, kuinka paljon enemmän vanhaa rahaa ja vaurautta Ruotsissa on kuin Suomessa. Ruotsi on myös paljon segregoituneempi luokkayhteiskunta kuin Suomi.”
Pelli havaitsi ruotsalaisissa optimistisen asenteen, joka korostui korona-ajan alussa. Ruotsalaisille tuntui olevan mahdotonta ajatella, että heille voisi käydä jotain pahaa.
Kirjeenvaihtajuus on Pellistä hauskaa, itsenäistä ja yksinäistä. Pitää olla henkistä kanttia ja luottaa omiin arvioihin. Hesarissa on leikkimielisesti diagnosoitu kirjeenvaihtajan tauti, corresponditis. Se kuvaa hermopainetta, joka jossain kohtaa iskee moniin yksinäisen työn tekijöihin. Oireisiin kuuluu hieman vainoharhainen olo siitä, että Helsingissä ei olla tyytyväisiä. Kirjeenvaihtaja alkaa tiuskia pomolle, tehdä pitkää päivää ja ylimääräisiä juttuja.
Pellikin muistaa Tukholman-vuosilta jokusen pinnan kiristymisen hetken. Joskus kotitoimituksessa tehtiin päätelmiä jostain Ruotsiin liittyvästä aiheesta iltapäivälehden jutun perusteella. Se otti päähän: miksi ette kysy ensin minulta, kun olen sentään täällä.
Toimittajan on tärkeää mennä paikan päälle. Vaikka asian saisi kasaan toimituksessa, läsnäolo tuo lisäarvoa. Pelli lainaa kollegaansa Sami Sillanpäätä: kun puhuu jonkun kanssa, tämä ei ole ensi käden lähde. Omat havainnot ovat.
”Omiin havaintoihin kannattaa luottaa. Toki kannattaa se tilastokin tarkistaa.”
Kun Pelli vuosia sitten matkusti Grönlantiin, katseli potkurikoneesta Marsin kaltaista maisemaa, hän saattoi tuntea ihmisen pienuuden. Ihminen on luonnon armoilla ja toisaalta vaikuttaa kaikkialla.
Pelli ja kuvaaja Heidi Piiroinen tekivät reportaasin syrjäisestä kalastajakylästä, jonka edustalla kellui kerrostalon korkuinen jäävuoren pala. He kalastivat paikallisen papin kanssa turskaa ja söivät majatalon omistajan ampuman hylkeen maksaa.
”Mietin loppuillan rautainen, verinen hylkeen maku suussa, miksi menin maistamaan.”
Ympäristöaiheita on ehkä pidetty ”pehmeinä” aiheina. Isojen luontokokemusten äärellä Pellille konkretisoituu, että ne ovat paljon kovempia kuin talouden ja politiikan aiheet. Kun jäävuoret sulavat tai uhanalainen laji häviää, ei ole neuvotteluvaraa.
Erään vaikuttavimmista matkoistaan hän teki kuvaaja Mika Rannan kanssa Kenian Taitavuorille. He kulkivat paikallisen oppaan Benson Mwakacholan kanssa öisessä sademetsässä ja etsivät Mwakacholan ja tutkija Hanna Rostin hiljattain löytämää taitanpikkugalagoa. Vaikka eläimestä oli tehty havaintoja aiemmin, laji oli tieteelle tuntematon. He laittoivat hilloa oksalle ja kameran asentoon. Pian oravan kokoinen otus ilmestyi esiin silmät pimeässä kiiluen.
Juttuun oli tärkeää tuoda havahtuminen: miten emme ole tästäkään lajista tienneet. Ja nyt kun tuo äärimmäisen uhanalainen laji on löydetty, se luultavasti pian häviää.
”Keskuspankit voivat nostaa tai laskea korkoa tai voidaan sopia, missä tahdissa lyhennetään valtionvelkaa. Mutta siitä ei voida neuvotella, että pikkugalago palaa maan pinnalle.”
”Yleensä keväällä alkaa hulluus.”
Pelli tarkoittaa lintuharrastustaan. Hänellä on yhä samat kiinnostuksen kohteet kuin lapsena. Sienestys, kalastus, linnut.
Lintuharrastus tulee sykäyksittäin. Jos Pelli ei ehdi muualle, niin vähintään Helsingin Lammassaareen tai Espooseen Maarin lintutorniin. Hän yrittää päästä myös Hangon lintuasemalle, jolla tehdään säännöllistä lintulaskentaa. Pelli oli joskus mukana, kun päivässä laskettiin yli 20 000 muuttavaa peippoa. Hän merkkaa havaintojaan tutkijoiden avuksi, antaa pienen panoksensa kansalaistieteelle.
Pelli tekee myös edelleen kalastusreissuja Saimaalle yhdessä Punkaharjun kavereiden kanssa.
”Saimaan selkä on sielunmaisemani. Kun istuu monta tuntia uisteluveneessä, mitään ei tapahdu, juodaan kahvia ja syödään sämpylää, se on todella rentouttavaa.”
Luonnossa rentoutumista vähentää hieman se, että Pelli on niin tietoinen luontokadosta ja ilmastonmuutoksesta.
”Kun näkee jonkin hömötiaisen, tulee heti mieleen, että näitä ei enää hirveästi näe ja ennen näki enemmän. Ei ole helppo irrottautua ajatuksista, jotka kerran on tiedostanut.” SK