Sinisilmäinen kissa Moskovasta
Olisiko Suomessa pitänyt jo aiemmin ymmärtää, millaisen naapurin kanssa olemme tekemissä?
Voit kuunnella jutun myös ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
Tehtaankadulla ei ollut koskaan puhuttu niin paljon kissoista kuin sinä torstaina tammikuussa 2013. Susanna Niinivaara oli siitä ”lähes varma”.
Niinivaara oli lehdistövirkamies Suomen pääkonsulaatissa Pietarissa. Hän kirjoitti Suomen Kuvalehden verkkosivuille kuukausittain blogia.
Venäjän suurlähetystöön oli aamulla saapunut aivan erityinen kissa. Se oli matkustanut Moskovasta Tolstoi-junalla, vaunussa numero viisi, ja sillä oli ollut oma saattaja, ministerineuvos Leonid Anisimov.
Jo rautatieasemalla oli ollut toimittaja vastassa. Ilta-Sanomien Rita Tainola raportoi, että kissa ihmetteli Suomen kylmyyttä, kun herra Anisimov astui sen kanssa asemalaiturille. Näky oli saanut toimittajan heltymään. ”Kisu oli niin suloinen.”
Iltapäivällä, kun Tehtaankadun suurlähetystössä järjestettiin tiedotustilaisuus, toimittajia oli tungokseen asti.
Kissalla oli rusetti kaulassa.
Sitten suurlähettiläs Aleksandr Rumjantsev luovutti sen uudelle omistajalle, presidentti Tarja Haloselle. Kissa oli lahja Venäjän pääministeriltä Dmitri Medvedeviltä.
Halonen ei ollut enää presidentin virassa, mutta ”Venäjän johto pitää Halosta yhä Venäjän suhteiden kannalta tarpeellisena henkilönä”, Susanna Niinivaara kirjoitti.
Medvedevillä itsellään oli samanlainen kissa, ja Mihail Gorbatšovillakin oli aikanaan ollut kissa.
”Putin ei ole kissamiehiä”, Niinivaara kertoi.
”Putinin rinnalla seuraa uskollinen labradorinnoutaja, narttu Koni.”
Presidentti Haloselle sopi lahjoittaa jotakin ”valkeaa ja pörröistä”. Naispoliitikko oli ”kaikesta huolimatta nainen”, arvioitiin uutispalvelu Newsru.comissa.
Kissasta puhuttiin Venäjälläkin. Ilta-Sanomat uutisoi siitä.
Miesjohtajille annettiin vahvoja ja aggressivisiakin eläimiä, psykologian asiantuntija totesi Kommersant FM -radiokanavalla. ”Mutta nyt Medvedev päätti antaa naiselle jotain kotoisaa.”
Pääministeri Medvedev näytti hänkin lahjaa Facebook-sivuillaan ja viittasi Haloseen.
”Tässä kuva tulevasta kissasta.”
Sinisilmäinen neva masquerade, nevan naamiokissa. Valpas ja vahva rotu. Venäläisten suuri ylpeys.
Tiedotustilaisuudessa Tehtaankadulla kissa oli viiden kuukauden ikäinen ja tunnelma herkistynyt. Toimittajat kysyivät kivoja kysymyksiä. Eläin oli ”hän” tai ”vauva”.
Miten elämä muuttuu nyt, kun talouteen ”tulee vauva”?
Onko valtakunnassa kaikki hyvin, kun maan ykkösuutinen on kissa?
”No en mä tiedä”, Halonen vastasi, mutta siltä se vähän näytti.
Ei ollut aivan tavallista, että valtionpäämies antaa toiselle lahjaksi kissan. Halonen sanoi: ”Saatte hakee aika monta edeltäjääni ja edeltäjää tuolta toiselta puolelta, että olis voinut ajatella.”
Mitä muuta se merkitsi kuin sitä, että naapurisuhteet olivat lämpimät. Oli luottamusta, oli yhteyttä, oli erityisasemaa. Tammikuussa 2013 ja pitkään sen jälkeenkin.
Niin me Suomessa halusimme ajatella. Tosin eivät aivan kaikki.
Hannu Himanen oli silloin jo Moskovassa, alkuvuonna 2013. Hän oli aloittanut suurlähettiläänä edellisenä keväänä.
Kissan matkasta hän ei tiennyt, sillä suurlähetystö ei käsitellyt asiaa millään tavalla. Hän oli kyllä ollut paikalla, kun Medvedev oli ensimmäisen kerran näyttänyt Haloselle kuvaa kissasta. Se oli tapahtunut Kalastajatorpalla Helsingissä.
Halonen, entinen tasavallan presidentti, oli tullut tapaamaan Medvedeviä, joka oli Suomessa työvierailulla. Kahvipöydän ääressä oli katsottu kuvaa.
Nyt presidenttinä oli Sauli Niinistö. Venäjällä kolmannen kautensa aloittanut Vladimir Putin. Tämä oli saanut kevään presidentinvaaleissa lähes 64 prosenttia äänistä, heti ensimmäisellä kierroksella. Kymmenettuhannet olivat kokoontuneet mielenosoituksiin.
Syyskuussa Himanen oli luovuttanut Putinille valtuuskirjeensä. Normaalin tavan mukaan ojentanut sen kuoressa suoraan presidentin käteen. Sen jälkeen hän oli mukana aina, kun Suomen presidentti vieraili Venäjällä. Hän osallistui viralliseen ohjelmaan ja keskusteluihin ja istui aterioilla.
Tuolloin, kymmenen vuotta sitten, Putin oli huumorintajuinen ja lempeän oloinen. Ainakin hän jätti itsestään tällaisen vaikutelman. Tosin joskus hän saattoi vetää jonkun virkamiehen sivummalle ja antaa ohjeita, ja silloin Himanen huomasi, että olemus muuttui.
Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, kuka oli isäntä talossa.
Eikä Himanen jättänyt huomiotta, että Putin oli taustaltaan tiedusteluammattilainen. Se, mitä hän näytti, ei ollut sitä mitä hän oikeasti oli. Tuskin kukaan länsimainen poliitikko sivuutti tätä.
Moskovan-vuosina – niitä oli neljä – Himaselle kävi erityisen selväksi eräs seikka.
Suomella ei ollut mitään erityisasemaa. Ei ollut koskaan ollutkaan.
Tai kenties joinain kylmän sodan kausina. Kun Suomi oli ainoa kapitalistinen maa, jolla oli korrektit ja ystävälliset välit Neuvostoliittoon. Neuvostoliiton kannalta hyvät välit.
Mutta 1990-luvun jälkeen, Venäjän aikana, tällaisella ajattelulla ei ollut mitään perustaa.
”Hämmentävän monilla on ollut sellainen käsitys, siis jopa kokeneilla poliitikoilla ja asiantuntijoilla”, Himanen sanoo.
Hänestä poliittista karttaa pitää katsoa Moskovan näkökulmasta. Silloin Suomi asettuu ”omalle paikalleen”, palaksi pohjoista Eurooppaa ja Itämeren piiriä. Turvallisuuspoliittisessa mielessä kiinteäksi osaksi länttä, niin kuin Ruotsi.
Itsenään Suomen ulkopoliittinen merkitys on ollut Venäjälle vähäpätöinen.
”Moskovasta katsottuna ajattelua ei dominoi Venäjän ja Suomen kahdenvälinen suhde.”
Himanen muistaa kerran, jolloin Venäjän asevoimien komentaja Nikolai Makarov vieraili Helsingissä. Siitä on kymmenisen vuotta.
Makarov piti puheen Maanpuolustuskurssiyhdistyksen tilaisuudessa ja näytti kartan, jossa Eurooppa oli jaettu sektoreihin. Suomi ja Ruotsi kuuluisivat Venäjän sektoriin, jos Nato ja Venäjä suunnittelisivat yhdessä ohjustorjuntaa.
Makarov varoitti Suomea Nato-jäsenyysaikeista, jos sellaisia oli, mutta myös pohjoismaisesta puolustusyhteistyöstä. Hän moitti ilmavoimien sotaharjoituksista, koska niitä pidettiin liian lähellä rajaa ja maavoimien sotaharjoituksista, koska niiden nimi oli ”Itä”. Venäjä itse järjesti neljän vuoden välein sotaharjoituksia, joiden nimi oli ”Länsi”.
Makarovin ripityksestä nousi kohu.
”Ehkä lähihistorian suorasukaisimmat terveiset”, Helsingin Sanomissa kirjoitettiin.
Puolustusministeri, Rkp:n Stefan Wallin kommentoi, että Suomi on vapaa maa ja täällä saa kukin esittää kannanottojaan.
”Kenraali on pitänyt puheen”, totesi presidentti Sauli Niinistö, kun Makarov saapui vieraaksi Mäntyniemeen.
Onko niin, että lahjaan siirtyy osa sen antajasta? Ranskalainen sosiologi Marcell Mauss on väittänyt näin. Lahja-nimisessä teoksessaan hän on kirjoittanut, että lahja ikään kuin sitoo antajan ja saajan. Siinä on henki tai mystinen voima, jota Mauss nimittää termillä hau. Tämän voiman perimmäinen tarkoitus on vastavuoroisuus. Se, että antaja saa vielä vastalahjan.
Presidentti Urho Kekkonen sai aikanaan Neuvostoliitolta jääkarhun ja kaksi koiraa. Mauno Koivisto sai Kazakstanilta hevosen.
Karhunpennun oli pyydystänyt ja kesyttänyt neuvostoliittolaisen jäänmurtajan miehistö. Se lahjoitettiin 1960-luvulla Kekkoselle lemmikiksi. Karhu päätyi Korkeasaareen.
Huhtikuussa 1969 tulivat koirat, ja ne olivat lahja valtiojohdolta. Kommunistisen puolueen pääsihteeri oli tuuheakulmainen Leonid Brežnev.
Kekkonen piti koirista toisen, Ludmilan. Leon hän lähetti vinttikoirankasvattajalle Tikkurilaan. Koirat olivat venäjänvinttikoiria, korkeita ja elegantteja juoksijoita, kuten niistä sanotaan.
Presidentti Koivisto ratsasti lahjahevosellaan Alma-Atassa syksyllä 1992. Ei kylläkään pitkää matkaa. Jurttakylän pihassa seisoi niin paljon väkeä, ettei eteenpäin juuri päässyt.
Koivisto oli puettu punaiseen kansallispukuun. Oli syöty ateria ja pidetty puheita, tutustuttu kazakien kulttuuriin. Sitten presidentti Nursultan Nazarbajev antoi yllätyslahjan.
Tiettävästi Koivisto yritti selittää Nazarbajeville, ettei voi omistaa hevosta eikä täten ottaa lahjaa vastaan, mutta hevonen annettiin kuitenkin.
Puoli vuotta myöhemmin se saapui junalla Vainikkalaan.
Jos naapurisuhteet eivät olisi niin arat, Katri Pynnöniemi ei kenties olisi apulaisprofessori.
Mutta syksyllä 2016, kun Helsingin yliopisto etsi Venäjän turvallisuuspolitiikan apulaisprofessoria, Pynnöniemi haki ja ajatteli: nyt riittää raporttien kirjoittelu.
Ulkopoliittinen instituutti oli juuri julkaissut 80-sivuisen ”kohuraportin”, ja Pynnöniemi oli yksi sen kirjoittajista. Hän oli instituutin vanhempi tutkija.
Raportin nimi oli Venäjän muuttuva rooli Suomen lähialueilla, ja se oli tehty hallituksen toimeksiannosta. Siinä todettiin muun muassa seuraavaa:
Venäjää eivät hallitse viralliset poliittiset instituutiot vaan eliitin valtaverkosto, ”sistema”. Sen jäsenet tekevät keskinäisiä sopimuksia, jotka ovat epävirallisia ja perustuvat vastavuoroisuuteen. Sama verkosto johtaa ulkopolitiikkaa.
Ja edelleen:
Venäjä on sisäisesti arvaamaton ja ulkopoliittisesti yhä aggressiivisempi. Sillä on entistä enemmän sotilaallista voimaa ja informaatiovaikuttamisen keinoja. Myös valmiutta käyttää niitä.
Talvella 2014 Venäjä oli miehittänyt Krimin, ja huhtikuussa Itä-Ukrainassa oli alkanut sota.
Suomen on syytä varautua, raportissa todettiin. On erityisesti syytä panostaa yhteiskunnan kriisinsietokykyyn ja kansainväliseen yhteistyöhön.
Tuli kiitosta mutta myös ”aika iso vyörytys”, kuten Pynnöniemi sanoo.
Sdp:n Antti Rinne ja Eero Heinäluoma kommentoivat, että raportti lietsoo pelkoa Venäjää kohtaan.
Keskustan Sirkka-Liisa Anttila sanoi ”karrikoiden”, että Ulkopoliittinen instituutti on Naton haarakonttori Suomessa: ”Haluan nähdä tieteelliset perusteet, millä kahdenvälisiä suhteita arvostellaan.”
Vasemmistoliiton Markus Mustajärvi jätti eduskunnalle kirjallisen kysymyksen ”asenteellisesta julkaisutoiminnasta ja uhkakuvien perusteettomasta lietsonnasta”.
Teija Tiilikainen oli Ulkopoliittisen instituutin johtaja. Hän puolusti tutkijoitaan: myös Venäjää täytyy voida tutkia normaaleilla tieteen pelisäännöillä.
”Nyt kun keskustelu on niin toisenlaista, on suorastaan vaikea palauttaa mieleen tuota aikaa”, Pynnöniemi sanoo.
Ehkä hän olisi hakenut professorin paikkaa joka tapauksessa. Niitä tulee haettavaksi ”kerran 60 vuodessa”. Sitä paitsi professorinakin hän kirjoittaa raportteja.
Mutta turhautunut hän oli. Tutkijoiden pätevyyttä oli epäilty perustavalla tavalla.
”Että kirjoittaisimme tietyllä tavalla Venäjästä ’pelotellaksemme’ ihmiset Natoon tai muuten vain olisimme epäpäteviä.”
Vastaanotto oli hyvin toisenlainen, kun hallitus huhtikuussa 2022 julkaisi selonteon Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Venäjä oli osoittanut ”ettei se kunnioita valtioiden suvereniteettia ja alueellista koskemattomuutta”. Suomen tilanne oli vakavampi ja ennakoimattomampi kuin kertaakaan kylmän sodan jälkeen.
Suomettumisen päätepiste? kysyi Ylen Politiikkaradio.
Tomi Huttunen sanoo pari sanaa kissasta. Ei lahjakissasta erikseen vaan kissoista yleensä.
Huttunen on professori Helsingin yliopistossa, kuten Pynnöniemi, mutta hänen alansa on venäläinen kulttuuri ja kirjallisuus.
Venäläiselle kulttuuriväelle kissoilla on erityinen merkitys. Kirjailijat ja runoilijat ovat mielellään kuvauttaneet tai maalauttaneet itsensä niiden kanssa.
Runoilija Joseph Brodskyn väitetään sanoneen: ”Kissaa ei kiinnosta, vaikka vastassa olisi (- -) kommunistisen puolueen propagandaosasto. Se ei välitä Yhdysvaltain presidentistä, onko sellainen olemassa vai ei. Miksi minä olisin kissaa huonompi?”
Brodsky kyllä karkotettiin Neuvostoliitosta 1972. Hän päätyi Yhdysvaltoihin ja sai vuonna 1987 Nobelin kirjallisuuspalkinnon.
Huttunen on tutkinut Suomen ja Venäjän kulttuurisuhteita 1810-luvulta lähtien. Hän sanoo, että joiltain näköharhoilta olisi ehkä vältytty, jos olisi ymmärretty, miten juuri kulttuurisuhteet ovat syntyneet ja kehittyneet. Jos olisi nähty, mitä tapahtui 1990-luvulla ja myöhemmin 2000-luvulla.
”Tai olisi ainakin enemmän edellytyksiä ymmärtää, mitä tapahtuu nyt.”
Harmonisesta vuoropuhelusta ei voi puhua. Idänsuhteita ovat aina kuvanneet aivan muut sanat: turbulenssi, jännitteisyys, ristiriidat.
Syvin syy on ”naapuriasetelma”, Huttunen sanoo. Hän viittaa venäläiseen kulttuuriteoreetikkoon Juri Lotmaniin. Venäjä on Suomelle ”oma vieras”, rakas vihollinen.
Sen pitäisi olla kulttuurisesti läheisin, koska se on vieressä ja raja on pitkä, 1 344 kilometriä. Mutta tilanne on päinvastainen: Venäjä onkin ”vierauden hierarkian huippu”.
Kun raja ylitetään, ei siirrytä asteittain toiseen, eksoottiseen kulttuuriin, vaan siinä ollaan saman tien. Venäjä edustaa meille sitä, mitä vieras on.
”Tämä selittää niin voimakkaita ilmiöitä kuin ryssäviha esimerkiksi”, Huttunen sanoo.
Toki Ruotsi on naapuri myös ja Norja, mutta suomalaisten ksenofobia, vieraan pelko, näkyy eniten suhteessa Venäjään.
”Se nostaa ajoittain päätään kautta historian, ja ilmenee tavallaan nytkin.”
Ilmenee niin, että yleislänsimainen Venäjän eristäminen saa Suomessa aikaan ”valtavan emotionaalisen reaktion”, joka kohdistuu venäläiseen kulttuuriin.
”Tietenkin Venäjä on valtiollisena aggressorina syypää siihen, että näin tapahtuu.”
1990-luvussa oli jotain, mitä Putin myöhemmin kauhistui. Se oli vapaa. ”Horisontaalinen”, kuten Tomi Huttunen sanoo.
Taiteen ja yhteiskunnankin ilmiöt elivät rinnakkain ja kilpailivat keskenään. Oli monta todellisuutta eikä yksi noussut toista paremmaksi.
Neuvostoliitto oli hajonnut ja vanhat instituutiot luhistuneet. Kulttuurisuhteita hoidettiin henkilökohtaisilla kontakteilla.
Tai jos jokin Suomen Pietarin-instituutti olikin, se tarkoitti käytännössä ”Jukka Mallista, joka kulki matkalaukkunsa kanssa Pietarin ja Helsingin väliä ja kuljetti tekstejä”.
Suomentaja Jukka Mallinen oli instituutin toiminnanjohtaja.
Venäläinen kirjallisuus oli kokeellista, uudella tavalla rakennettua. Vladimir Sorokin, jota sittemmin pidettiin lähes profeetallisena kirjailijana, oli kirjoittanut romaanin Jono. Siinä ei ollut muuta kuin jonossa seisovien ihmisten repliikkejä, yli 200 sivua.
– Toverit, eikö siirretä jonoa tuonne?
– Miten?
– Siirretään jonoa ja juokoot kaikki kaljaa. Kätevää, ja järjestys säilyy.
– Todellakin. Sinulla kundi leikkaa!
Jukka Mallinen suomensi kirjan vuonna 1990.
Kurja 1990-luku, Putin luonnehti. Sekasorron aikakausi.
2000-luvun mittaan hän ryhtyi laatimaan aivan toisenlaista kertomusta. Vertikaalia. Järjestelmää, jossa on selvä hierarkia. On pyhin ja tärkein. Ensimmäinen, toinen ja kolmas. On myös viimeinen, jotta tiedetään, mikä on kulttuurin alin porras.
Eikö näin ollut käynyt 1930-luvulla? Josif Stalin oli määritellyt, mikä on oikeaa taidetta, ja tukahduttanut 1920-luvun vapauden.
Putin säädätti lakeja ja laati sääntöjä.
Homoseksuaalisuuden propagoiminen kiellettiin. Uskovaisten tunteiden loukkaaminen kiellettiin. Päihteet, niiden ihannoiva kuvaaminen kirjallisuudessa. Kiroilu.
”Seikkoja, jotka suorastaan kukoistivat venäläisessä postmodernissa kirjallisuudessa 1990-luvulla”, Huttunen sanoo.
Putin julkaisi suositeltavien kirjojen listan: sata teosta venäläisille lukijoille.
Hän siteerasi filosofi Ivan Iljiniä ja järjesti vuonna 2005 tälle uudet hautajaiset. Kristillinen fasisti, jonka mielestä Venäjä pelastaa maailman, Iljinistä on sanottu. Jonka mielestä esimerkiksi ukrainalaisista saattoi puhua vain lainausmerkeissä.
Venäjällä ei ollut enää dialogia, oli vain monologi. Putinin luoma ”jähmettynyt kielioppi”, kuten Huttunen sanoo.
”Sen Putin haluaa ulottaa Venäjälle, Valko-Venäjälle ja Ukrainaan. Koko siihen heimojen yhteyteen, josta ikään kuin on lähdetty.”
”Hän uskoo vankasti, että siihen on myös oikeus.”
Tämä aatehistoriallinen kehys jäi ehkä Suomessa näkemättä, Huttunen sanoo. Jäi ymmärtämättä mihin se johtaa.
Kissa katosi julkisuudesta. Niin Tarja Halonen oli alun perin sanonutkin: ”Siitä tulee tavallinen perhekissa. Ei sitten enää paljon ole julkisuudessa.”
Kerran Eeva-lehti julkaisi kissasta videon ja Apu kysyi siitä haastattelussa.
Kissa oli ”söpö, sosiaalinen ja meihin kiintynyt”, Halonen kertoi. ”Erityisesti minuun.”
Sillä oli tapana tulla aamuisin herättämään. ”Oven takaa kuuluu houkutteleva pienempi miau, kohta käskevämpi miau ja sitten mennään yhdessä kylpyhuoneeseen.”
Kissan nimi on Meggi. Se on nyt yhdeksänvuotias.
Huhtikuussa 2022 Halonen mainitsi siitä Kuukausiliitteen haastattelussa. Ehkä häneltä kysyttiin.
”Kunnon matroona”, Halonen sanoi. ”Koittaa komentaa sen kun ehtii.”
Sitä ei kysytty, oliko kissasta löytynyt salakuuntelulaitteistoa. Sanomalehti The New York Times oli vuosia aiemmin kirjoittanut, että sellaista oli joskus epäilty.
On Sauli Niinistökin saanut lahjoja. Tiettävästi ei kuitenkaan eläintä. Niinistö ja Putin ovat tavanneet kuusitoista kertaa.
”Annetuista ja saaduista lahjoista ei anneta yksityiskohtaista tietoa”, tasavallan presidentin kansliasta kerrotaan.
Useimmiten on saatu ja annettu ”erityyppisiä kansallisia koriste-esineitä tai suomalaisen teknologia- tai muotoiluteollisuuden tuotteita”.
Erityisen arvokkaan lahjan Niinistö sai elokuussa 2018. Putin luovutti hänelle harvinaisen Mannerheim-aineiston. Lähes kaksisataa asiakirjaa, kuvaa, kirjettä ja puhetta.
Putin antoi sen Sotšissa. Niinistö oli juuri täyttämässä 70 vuotta.
Jukka mallinen, tämä matkalaukun kanssa kulkeva suomentaja, pitää edelleen kulttuuriyhteyksiään yllä.
Nyt se tapahtuu Facebookissa ja verhotusti. Venäläiset varovat sanomasta mitään suoraan.
”Terrorin ilmapiiri on vallannut minunkin kuplani”, Mallinen sanoo.
”Voidaan pidättää, julistaa kansanviholliseksi. Kadulla voi sattua mitä tahansa.”
Facebook-päivityksessä venäläiset voivat todeta näin:
Vähän aikaa sitten ajattelin, että minulla on suuri ongelma, kun minulla ei ole miestä ja painoa on liikaa.
Tai:
Eilen olin niin masentunut, että luulin ettei tämän masentuneemmaksi voi tulla. Tänä aamuna huomasin, että kyllä voi.
Mallinen sanoo varoittaneensa Venäjän suunnasta jo Georgian sodan jälkeen. Hän oli Suomen Penin, kirjailijoiden kansainvälisen sananvapausjärjestön, puheenjohtaja ja kävi Venäjällä vähintään kuusi kertaa vuodessa. Venäjän Pen vastusti sotaa ankarasti.
Toimittaja Anna Politkovskaja kävi Suomessa, ja Mallinen toimi usein tulkkina.
Siitä on viisitoista vuotta.
Nyt Venäjän kanssa on kaikki poikki.
”Kun seuraa meidän presidenttien ja ministereiden lausuntoja vuodesta 2000 lähtien, ei tiedä itkeäkö vai nauraa.”
Yleensä esikuntakin saa lahjan. Presidentit muistavat niitä, jotka ovat järjestäneet vierailun ja hoitaneet käytännön toimet.
”Lahja saattoi olla huivi”, Tarja Halosen ensimmäinen lehdistöpäällikkö Maria Romantschuk on kertonut muistelmissaan.
Aina ei ollut huivi. Kun Putin kävi marraskuussa 2006 Helsingissä, Romantschuk sai valokuvan ”vakavailmeisestä miehestä, joka katsoo viistosti oikealle”. Se oli lähikuva Putinista itsestään.
Kehyksissä oli Venäjän kotka ja takana tuki. Niin että kuvaa saattoi pitää pöydällä.
Enää Romantschukilla ei ole kuvaa. Helmikuun 24. päivän iltana 2022 hän pani olohuoneensa takkaan tulen ja poltti sen.
Lähteenä käytetty myös Meri Eskolan kirjaa Presidenttien lemmikit, Pirjo Hounin ja Maria Romantschukin kirjaa Ei, rouva presidentti sekä Ninnu Koskenalhon, Suvi Jaakkolan ja Saara Toukolehdon kirjoitusta Totuus joulupukista, joka on julkaistu antropologisessa verkkojulkaisussa Antroblogissa.