Kirjallinen
ilmiö
Satu Rämö kirjoittaa Islantiin sijoittuvia rikosromaaneja. Yhtäkkiä kaikki tuntuvat lukevan niitä.
Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
Satu Rämö halusi kirjoittaa myyvän rikosromaanin. Jos se ei onnistuisi, hän jättäisi fiktion tekemisen ja etsisi paremman leipäpuun.
”Perheellisenä ihmisenä en voi kirjoittaa pelkästä kirjoittamisen ilosta. On pakko miettiä, voinko tehdä sitä työkseni, ja ainoa tapa tehdä sitä työkseni on saada siitä riittävästi tuloja”, Rämö sanoo.
Tavoite oli rohkea, ellei peräti uhkarohkea, sillä vain kourallinen suomalaisia kirjailijoita elättää itsensä romaaneilla, muut ostavat ruokansa ja maksavat laskunsa apurahoilla tai palkkatöillä.
Ammatin ankarat elinehdot kiteytti Hannu Raittila teoksessaan Kirjailijaelämää (WSOY, 2006): ”Tämä ei kannata.”
Raittila oli Finlandia-palkinnon huumassa kuvitellut, että voisi hankkia opettajan tai poliisin palkkaa vastaavat tienestit romaaneja kirjoittamalla. Se jäi haaveeksi.
Rämölle kävi paremmin. Viime kesänä ilmestyneestä Hildurista tuli vuoden 2022 myydyin kirja yli sadantuhannen kappaleen menekillään. Lukuun sisältyvät sekä painetut kirjat että ääni- ja sähkökirjat.
Näin suurista luvuista Rämö ei uskaltanut haaveilla, vaan havitteli sellaista myyntiä, joka toisi kohtuulliset tulot kirjan kirjoittamiseen käytetyistä kuukausista.
”Ajattelin, että kirja on ok ja sen henkilöhahmot kiinnostavia, mutta minulle oli arvoitus, minkälaisen vastaanoton Hildur saa, olihan se ensimmäinen fiktiivinen teokseni.”
Ennen dekkaridebyyttiä lukeva yleisö tunsi Rämön Islantia ja islantilaista elämää käsittelevistä tietokirjoista.
WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden kustantaja Anna-Riikka Carlson myöntää, että Hildurin suurmenestys tuli yllätyksenä kustantamollekin.
”Pidimme kirjasta ja uskoimme sen potentiaalin, mutta emme osanneet odottaa näin suurta myyntiä. Hildurin ympärille syntyi kirjallinen ilmiö, eikä sellaisia ole mahdollista ennustaa”, Carlson sanoo.
Kustantamo voi markkinoinnillaan vahvistaa teokselle syntynyttä nostetta, mutta ei luoda sellaista tyhjästä. Viidakkorumpu on kirjallisuusmaailmassa tärkein myynnin edistäjä, ja Rämön kohdalla se alkoi kumahdella kiittävien kritiikkien ja ylistävien lukijakommenttien voimalla.
Carlson arvelee, että Hildurin menestystä tuki nappiin osunut ajoitus. Se ilmestyi hiljaisena kautena kesällä, eikä joutunut taistelemaan huomiosta monien muiden uutuuskirjojen kanssa.
Lisäksi koronapandemia oli ruokkinut ihmisten kaukokaipuuta, ja Islannin jylhiin maisemiin sijoittuva rikostarina viehätti eksotiikallaan.
Oma vetovoimansa oli kirjan päähenkilöissä, Islannin Länsivuonojen ainoassa rikosetsivässä Hildurissa ja hänen aisaparissaan, suomalaisessa poliisiharjoittelijassa Jakobissa. He ovat verevämpiä kuin perusdekkareiden litteät henkilöhahmot.
Toisin kuin useimmat kaunokirjailijat, Rämö ei haaveillut nuorena fiktion tekemisestä, vaikka oli innokas kirjoittaja. Asiaproosa ja journalismi vetivät enemmän puoleensa.
”Minusta on aina ollut palkitsevaa laittaa elämää ja asioita järjestykseen paperille. Parhaiten se onnistuu pitkissä teksteissä, kun ei tarvitse lopettaa viiteentuhanteen merkkiin, vaan saa leventää ja laventaa.”
Koronakeväänä 2020 Rämö havahtui siihen, että hänellä ei ollut suunnitelmia uusista tietokirjoista. Pitäisikö kokeilla fiktiota, hän mietti, vaikka ei ollut varma, osaako kirjoittaa painokasta kaunokirjallista tekstiä.
Hän alkoi kehitellä Hildurin ja Jakobin tarinoita ja ahkerana dekkareiden lukijana päätti istuttaa ne rikoskirjallisuuden genreen. Hahmotelmansa kolmiosaisesta romaanisarjasta hän esitteli Carlsonille ääniviesteissä.
”Minulla oli niin paljon sanottavaa ja kerrottavaa, että tuntui, etten saa puristettua kaikkea yhteen kirjaan. Sitä paitsi sarjamuoto on rikosfiktiolle tunnusomaista”, Rämö sanoo.
Carlson uskalsi ottaa romaanisarjan kustannettavaksi, vaikka tunsi Rämön ainoastaan tietokirjailijana.
”Satun suunnitelma oli vakuuttava, joten kustannuspäätös oli varsin helppo tehdä. Hän oli miettinyt päähenkilöt ja heidän tarinansa tarkkaan. Pidin kiinnostavana myös Islantia kirjojen tapahtumapaikkana”, Carlson sanoo.
Monelle kirjailijalle on vaikeaa lähteä tekemään seuraavaa kirjaa poikkeuksellisen hyvin menestyneen teoksen jälkeen.
Rämö ei potenut rimakauhua kirjoittaessaan romaanisarjansa kakkososaa. Tarkat suunnitelmat antoivat turvaa ja varmuutta. Siinä vaiheessa, kun Hildur meni painoon, hän työskenteli täyttä päätä Rósa & Björk -romaanin parissa.
”Ajattelin, että kun kerran sain valmiiksi ensimmäisen kirjan, saan varmaan toisenkin. Jos olisin pitänyt tauon ja jatkanut vasta Hildurin ilmestyttyä, tilanne olisi varmaan ollut toinen. Olisi voinut jännittää.”
Maaliskuussa ilmestynyt Rósa & Björk ylitti muutamassa viikossa 50 000 myydyn kappaleen rajan. Nyt Rämö naputtelee Äkäslompolon maisemissa Lapissa romaanisarjan kolmatta osaa Jakobia, joka ilmestyy marraskuussa.
Hän luonnehtii julkaisuaikatauluja ”infernaalisiksi”, mutta korostaa, että kustantamo ei painostanut nopeaan tahtiin, vaan se oli hänen oma valintansa. Rämö halusi, että kirjat putkahtavat maailmaan mahdollisimman lähellä toisiaan.
Huhtikuun alussa Rósa & Björk oli pääkaupunkiseudun kirjastojen viidenneksi varatuin uusi teos. Kuudentena oli Jakob.
Tähän juttuun Rämö antoi haastattelun toisena pääsiäispäivänä. Hän oli tullut aamulla työhuoneelleen Lapin kävijöille tutun Jounin kaupan yläkertaan ja jättänyt miehensä ja tyttärensä viettämään pyhää kolmistaan.
Perhe saapui Äkäslompoloon vuodenvaihteessa ja palaa takaisin kotikyläänsä Islannin Länsivuonoille kesäkuussa.
Rämö halusi päästä kirjoittamaan romaanisarjan kolmatta osaa uuteen ympäristöön, jotta teksti saisi happea.
”Kolmannessa osassa on myös Suomeen sijoittuvia jaksoja, ja siksi tuntui hyvältä tulla vanhaan kotimaahan työskentelemään. On helpompi kirjoittaa, kun näkee tapahtumapaikat omin silmin.”
Äkäslompolon maisemiin perhe ihastui hiihtolomamatkalla kymmenen vuotta sitten, joten se tuntui oivalliselta paikalta pitemmälle Suomessa oleskelulle.
Tyttäret Saga ja Saila käyvät paikallista kyläkoulua ja pääsevät vahvistamaan toisen kotikielensä taitoja. Puoliso Björgvin tekee etätöitä Islannin sosiaaliministeriölle.
”Taivas on täällä iso, melkein yhtä iso kuin Islannissa. Kun kiipeää tunturille hiihtämään, näkee todella kauas. Avaruuden ja tilan tunne on huikaiseva.”
Rämö antaa toukokuussa Jakobin ensimmäisen version luettavaksi kustannustoimittajalleen Hanna Pudakselle. Hän luonnehtii sitä rötväkkeeksi, josta on pitkä matka valmiiksi kirjaksi.
”Ensimmäisen version kasaan saaminen on tässä työssä kamalinta. Pitää kirjoittaa suuret määrät huonoa tekstiä, jotta voi hioa siitä kunnollista. Se syö itsetuntoa.”
Pudas on ainoa henkilö, jolle Rämö suostuu näyttämään raakamateriaalia. Hän luottaa kustannustoimittajaansa kuin vuoreen. Tämä osaa neuvoa, tukea ja kannustaa.
”Laitan ensimmäisen version mukana Hannalle listan, jossa kerron, että nämä ja nämä kohdat ovat paskoja, enkä tiedä, miksi, kun taas näistä kohdista tiedän, miten ne pitää korjata ja nuo ja nuo kohdat taas tuntuvat hyviltä. Yhdessä sitten keskustelemme, mitä tekstille pitää tehdä.”
Kirjailijana Rämö on kurinalainen ja järjestelmällinen. Hän laatii Exceliin etukäteen tarkat suunnitelmat romaaniensa sisällöstä ja rakenteesta. Asettuessaan aamulla koneensa ääreen hän tietää, minkälaisen kohtauksen sinä päivänä kirjoittaa. Se auttaa etenemään tasaisen varmaa viiden liuskan päivävauhtia.
”Ensimmäistä versiota tehdessäni käytän enemmän aikaa suunnitteluun kuin kirjoittamiseen. Jotkut kirjailijat päättävät kirjoittamisen edetessä, mihin suuntaan vievät juonta ja henkilöitä. Itse en pysty ajattelemaan ja kirjoittamaan yhtä aikaa. Siksi minun pitää ajatella kaikki valmiiksi.”
Kun ensimmäinen versio on takana, Rämö uskaltaa antaa tilaa myös kaunokirjallisen tekstin ennustamattomille oikuille.
”Tekstiä viimeistellessä asetelmat voivat muuttua toisenlaisiksi kuin olin ajatellut. Tiettyjä asioita lähtee pois ja tiettyjä tulee tilalle, mutta Hildurin ja Jakobin tarinat eivät muutu, eivätkä rikosten motiivit. Ne ovat perustukset, joiden päälle romaanisarja rakentuu.”
Vaikka Rämön kirjoissa tapahtuu murhia, niissä ei ole brutaalia väkivaltaa, toisin kuin monissa muissa pohjoismaisissa dekkareissa. Päähenkilöiden sisäisissä maailmoissa ja islantilaisen arjen kuvioissa viivähtävässä kerronnassa on melkeinpä cozy crime -tyyppistä lämminhenkisyyttä.
”Haluan, että kerronnassa on henkilöitä ja miljöötä syventäviä suvantovaiheita, vaikka toiminnan imun on toki säilyttävä. Rikos ja sen motiivi eivät saa paljastua liian aikaisin, vaan arvoituksen on auettava vähitellen. Olennainen kysymys ei kirjoissani lopulta ole se, kuka rikoksen teki, vaan miksi hän sen teki.”
Monet dekkarit lässähtävät viimeisillä sivuillaan liian siististi ja tiiviisti sulkeutuvien juonikuvioiden vuoksi. Rämö pyrkii jättämään omien kirjojensa lopetuksiin avoimuutta ja monitulkintaisuutta.
Romaanisarjan kolmannen osan loppuratkaisun hän päätti jo ennen kuin alkoi kirjoittaa ensimmäistä osaa.
”Sormet oikein syyhyävät, että pääsen kirjoittamaan Jakobin viimeiset sivut, mutta sitä ennen pitää vielä työstää kaikkea muuta.”
Ennen Hildurin ilmestymistä Rämö ajatteli, että olisi vaikea jatkaa romaanisarjaa pitemmälle, jos ensimmäinen osa floppaisi. Nyt ajatus kulkee toisin päin: kannattaako valtaisaan menestykseen yltänyttä romaanisarjaa lopettaa kolmanteen osaan?
Anna-Riikka Carlson sanoo, että WSOY julkaisisi mielellään lisää Rämön Islanti-dekkareita, mutta minkäänlaiseen hiillostukseen ei kustantamo aio ryhtyä.
”On Satusta itsestään kiinni, jatkuuko sarja kolmatta osaa pitemmälle.”
Rämö paljastaa, ettei ompele Jakobia kiinni tiukasti kolmella saumalla, vaan kirjaan jää sellaista avoimuutta, joka mahdollistaa romaanisarjan jatkamisen neljänteen osaan ja sitäkin pitemmälle.
”Minulle lukijana henkilöhahmot ovat olleet aina kirjoissa tärkeimpiä. Esimerkiksi Jo Nesbø kirjoittaa mielettömän hienoja juonia, mutta en minä häntä pelkkien juonten takia lue, vaan ennen kaikkea siksi, että hänen päähenkilönsä Harry Hole on mielettömän kiinnostava hahmo.”
Samanlainen henkilöhahmoihin kiinnittyminen määrittää Rämöä myös kirjailijana. Hän kuvailee Hilduria ja Jakobia mielikuvitusystävikseen, jotka ovat kaiken aikaa arjessa mukana. Ajatus heidän hyvästelemisestään tuntuu vaikealta.
Toisaalta Rämöä pelottaa, että hänen romaanisarjalleen voisi käydä samalla tavalla kuin televisiosarjoille, joita tehdään kahdeksan tuotantokautta, vaikka ne ovat antaneet parhaan antinsa kolmessa ensimmäisessä.
”Pelkkä toisto toiston vuoksi tuntuisi henkilöhahmojeni häväistykseltä. Heistä varmaan riittäisi vielä tarinaa, mutta riittääkö heistä sellaista tarinaa, joka toden teolla kantaa neljänteen kirjaan tai siitä vielä eteenpäin?”
Rämö arvelee päättävänsä romaanisarjan jatkosta vasta sitten, kun on saanut kolmannen osan valmiiksi.
Helsingin Sanomien dekkarikriitikko Pertti Avola arveli Hildurin arvostellessaan, että Rämöstä saattaa tulla uusi pohjoismainen dekkarinimi.
Se oli rohkea veikkaus, sillä rikosfiktio on paitsi suosittu myös kilpailtu kirjallisuuden genre. Jokaisen menestyjän varjossa on satoja epäonnistujia. Suomen valloitus ei takaa, että Pohjoismaiden saati Euroopan tai maailman valloitus onnistuisi.
”Hymähdin, kun luin Hesarin luonnehdinnan. Toki se kuulosti ihanalta, mutta samalla hurjalta. Pidän jalat maan pinnalla, ja se on helppoa tämän päivittäisen ahertamisen keskellä. Tekstiä vääntäessä tuntee olonsa aika pieneksi, ei siinä mitään voittajaoloa synny.”
Tähän mennessä Rämön kirjojen käännösoikeuksia on myyty kahdeksaan maahan. Ainoa Pohjoismaa, joka ei vielä ole Hildurin ja Jakobin tarinoihin tarttunut, on Rämön toinen kotimaa Islanti.
Satujen saarella riittää kovan luokan dekkarintekijöitä omastakin takaa, sillä sellaiset nimet kuin Arnaldur Indriðason, Yrsa Sigurðardóttir ja Ragnar Jónasson ovat tuttuja suomalaisillekin jännityksen ystäville.
Rämö arvelee, että islantilaisille on luontevampaa myydä rikoskirjailijoitaan ulkomaille kuin ostaa ulkomaisten rikoskirjailijoiden teoksia käännettäviksi islanniksi.
”Kun sitten tulee minun kaltaiseni maahanmuuttaja, joka kirjoittaa islantilaista rikosdraamaa, niin ehkä heitä mietityttää, että onko tuossa mitään järkeä meidän kannaltamme.”
Jos Hildurin ja Jakobin tarinat päätyisivät islantilaisiksi käännöksiksi, se olisi Rämölle jännä paikka. Hän myöntää miettineensä, mitä paikalliset tuumisivat lukemastaan.
Rämön kirjoissa on runsaasti aineksia islantilaisesta mytologiasta. Syntyperäiset islantilaisdekkaristit käyttävät kansanperinteen aarteistoa säästeliäämmin, mikä kummastuttaa Rämöä.
”Tarut ja kertomukset vilisevät islantilaisten arkipuheessa ja sananparsissa, ne ovat osa heidän jokapäiväistä elämäänsä. Onko se sitten kirjailijoiden näkökulmasta liian tavanomaista? Vai pelkäävätkö he eksotisoivansa kansanperinnettään?”
Rämön rikostarinat ovat ikuistumassa Islannin maisemiin televisiosarjana. Tuotantoyhtiö Take Two Studios osti Hildurin oikeudet ja aikoo filmata sen islantilaisen yhteistyökumppaninsa kanssa.
Kirjailija ja näyttelijä Matti Laine työstää parhaillaan käsikirjoitusta. Ihanteellisessa tapauksessa televisiosarja on valmis kahden vuoden kuluttua, mutta tuotannot harvoin menevät maaliin optimiaikataulussa.
”Seuraan sivusta, miten homma etenee. En halua mennä sorkkimaan, koska minulla ei ole televisioalan ammattitaitoa, mutta tarinaa ja henkilöitä koskeviin kysymyksiin toki vastaan mielelläni”, Rämö sanoo.
Hän myöntää haaveilleensa siitä, että hänen kirjansa päätyisivät elokuviksi tai televisiosarjoiksi. Rämö pitää itseään visuaalisena kirjoittajana. Monet kirjojensa kohtauksista hän näkee kuvina edessään.
Erityisen voimakkaasti hän on visualisoinut sen, kuinka Hildurin pikkusiskot Rósa ja Björk katosivat jäljettömiin vuoren läpi louhitun tunnelin suulla. Sisarusten tarina muodostaa romaanisarjan toisen osan tärkeimmän kertomustason.
”Näin, kuinka he kävelivät tunnelia kohti, kuulin heidän kenkiensä rapinan.”
Rämö kiinnostui Islannista lapsena 1980-luvulla, kun katseli televisiosta Jón Sveinssonin lastenkirjoihin perustuvaa televisiosarjaa Nonni ja Manni.
”Muistan myös, kuinka jännältä tuntui, että Islannissa oli naispresidentti. Siihen aikaan Suomessa riideltiin, voiko nainen olla pappi.”
Ensimmäinen kosketus Islantiin Rämölle tuli kaksikymmentä vuotta sitten vaihto-opiskelijana. Myöhemmin hän matkusti sinne turistina ja kohtasi puolisonsa sikäläisessä baarissa.
Kahden vuoden Barcelonassa asumisen jälkeen pariskunta palasi Islantiin ja asettui Reykjavikiin, jossa heidän molemmat lapsensa syntyivät. Länsivuonoille Ísafjörðurin kylään perhe muutti neljä vuotta sitten. Ísafjörður on myös Rämön kirjojen pääasiallinen tapahtumapaikka.
”Kotikylämme on kuin Muumilaakso, kuten Jakob sanoo romaanisarjan ensimmäisessä osassa. Emme lukitse kotitalomme ulko-ovea, ja pidämme avainta auton virtalukossa. Meillä oli kova työ löytää talon avaimet, kun lähdimme Äkäslompoloon ja vuokrasimme talon kolmelle vaihto-opiskelijalle.”
Rämö otti kaksoiskansalaisuuden, jotta voisi äänestää Islannin vaaleissa. Hän myöntää tuntevansa itsensä edelleen ennen muuta suomalaiseksi, vaikka onkin kotiutunut satujen saarelle.
”Kielen oppiminen auttoi kotiutumisessa, mutta ei islantini täydellistä ole. Voin puhua oikeastaan mistä tahansa aiheesta ja ymmärrän melkein kaiken, mutta pienet nyanssit menevät välillä ohi. En ole varma, onko jokin lausahdus ironiaa vai ei.”