Jo Nesbø esittelee komeimpia keinojaan Harry Hole -sarjan uusimmassa osassa

dekkarit
Teksti
Karo Hämäläinen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten
Kirjailija Jo Nesbø. Kuva Espen Rasmussen / LK.

Harry Hole -fanien ensimmäinen kysymys kuuluu: onko Poliisi sarjan päätös? Jo edellisestä, Aaveesta, kyseltiin perustellusti samaa, sillä Jo Nesbø sanoi Panssarisydämen (HH8) jälkeen, että sarjan loppu häämöttäisi.

Poliisi sopisi sisältönsä puolesta sarjan kruunuksi kahdesta syystä. Ensinnäkin Nesbø kuljettaa tarinaan kosolti aiemmissa kirjoissa esiintyneitä henkilöitä kuin hyvästelläkseen heidät. Aiempiin tapauksiin Lepakkomiehestä (HH1) alkaen viitataan huomattavan paljon, ja osa Poliisin viehätyksestä perustuu juuri näille viittauksille. Siksi romaania ei kannata lukea, jos ei tunne alkoholismista kärsivän ja ihmissuhteissaan pettymään joutuvan oslolaispoliisin elämän aiempia vaiheita.

Toiseksi Poliisi on laadultaan sarjan kärkeä.

Vastaan puhuvat taloudelliset syyt. Harry Holesta on vasta viime vuosina alkanut tulla kansainvälinen supertähti. Kotimaassaankin Poliisi rikkoo ennätyksiä: Kesäkuussa ilmestyneestä kirjasta otettiin Norjan kirjallisuushistorian suurin ensipainos, 270 000 kappaletta. Toisena myyntipäivänä tilattiin 115 000 kappaletta lisää.

Jo Nesbø on muita skandinaavisia rikoskirjailijoita päätä pidempi. Samoin on hänen myyttisiin mittoihin kasvanut päähenkilönsä. Pokkuroinnista vähät välittävä mutta rikostutkijana poikkeuksellisen lahjakas Hole on yli-ihminen ja vaatii sellaisen kohtelua niin kuin Sherlock Holmes. Hän on yhtä lailla ristiriitainen kuin nerokas, vastenmielinen lontoolaissalapoliisikin.

Holen metodi on kuitenkin toinen kuin analyyttiseen päättelyyn nojaavan edeltäjänsä.

“Mitä Harryllä olikaan tapana sanoa? Intuitio on vain monen pienen mutta konkreettisen asian summa, joita aivot eivät ole vielä kyenneet nimeämään”, eräs hänen kollegansa muistelee Poliisissa.

Holen alitajuntaan nojaava menetelmä on kiitollinen niin kirjailijan kuin jännitystä etsivän lukijankin kannalta. Hole tapaa oivaltaa ratkaisevan seikan jostain vähäpätöiseltä vaikuttavasta lausahduksesta, jonka joku henkilö on huomaamattaan – ja aivan muussa mielessä – tullut sanoneeksi.

Lukija voi yrittää bongailla avainlauseita ennalta ja kokea kylmiä väreitä siinä vaiheessa, kun Hole kokee oivalluksen hetken. Kirjaa piteleviä käsiä ravistellaan parhaiten silloin, kun kainalonpuoleisessa päässä on riittävästi taustatietoa ja tapahtumilla kaikupohjaa romaanin todellisuudessa.

Arthur Conan Doyle loi kihelmöivän salapoliisihahmon, mutta juonien sommittelijana hän oli onneton. Juonet olivat sen sijaan Agatha Christien intohimo. Poliisissa Nesbø kohdistaa aiempia osia enemmän epäilyksen valokeilaa vuoron perään pieneen toimijajoukkoon aivan Christien tapaan. Siksi teos on paitsi poliisiromaani myös nykyaikainen whodunnit.

Trilleriperinteen mukaisesti Nesbø käyttää cliffhangereita. Tyypinen Hole-luku loppuu näin: “Harry nosti katseensa. Vastavalossa kesti muutaman sekunnin ennen kuin hän tunnisti kasvot.” Vasta muutaman sivun kuluttua selviää, kuka on tullut sisään.

Nesbøn kikkalaatikon suosikkileluihin kuuluu se, että tapahtumat tapahtuvat toiselle henkilölle kuin lukija hämätään luulemaan. Komein esiintymä tästä taitaa olla Pelastajassa (HH6), mutta Poliisissa keino saavuttaa megalomaaniset mittasuhteet, kun sairaalahuoneessa makaavan potilaan henkilöllisyys pidetään salassa pitkälti toistasataa sivua.

Aiemmat Holensa lukenut ennättää arvata, että häntä vedätetään. Silti kyseessä ei ole Nesbøn epäonnistuminen. Taikuri ensin huijaa yleisöään toistakymmentä vuotta ja ottaa kaiken päälle loppuaplodit paljastaessaan temppunsa esittämällä sen hidastettuna.

Juuri kerrontatekninen taituruus viehättääkin minua Nesbøn romaaneissa eniten. Kuolemia niissä tapahtuu kosolti, eikä syyllisen arvailukaan jaksa kiinnostaa kovin kauan. Sen sijaan teknistä taitoa voi ihailla samalla tavoin kuin uuraasti harjoiteltua taitoluistelusuoritusta katsoessaan.

Kielessä Nesbøn tyylipiirteitä ovat detaljintarkka kuvailu ja subjektittomat lauseet.

Yksityiskohtaisen kuvailun kohteeksi Poliisissa päätyy esimerkiksi sairaalassa sijaitseva poliisien käytössä oleva kapselikahviautomaatti. Jokainen toimistotyöläinen, jonka työpaikalla on samanlainen - ja heitä on paljon - kokee riemastuttavaa tunnistamisen tunnetta. Ja ymmärtää ehkä enemmän kuin kirjan henkilö.

Kuvailun tarkkuus myös virittää odottamaan kauheuksia. Kun Nesbø mainitsee roska-auton murskaimen melusta ja mustista jätesäkeistä, on odotettavissa, että hetken kuluttua tapahtuu käänne, jonka seurauksena Hole repii jätesäkkejä murskaimen kidasta.

Skandinaavisissa kielissä subjektittomat lauseet (“Meni sisään.”, “Otti aseen.”) herättävät vähemmän huomiota kuin suomalaisessa kielenkäytössä. Jos suomentaja Outi Menna olisi pyrkinyt mahdollisimman neutraaliin käännökseen, hän olisi voinut lisäillä suomennokseen reippaasti subjekteja, mutta onneksi hän ei ole tehnyt niin. Subjektittomuus luo tekstiin hakkaavaa rytmiä ja lisää intensiteettiä. Tempon vaihtelut niin mikro- kuin makrotasolla ovat olennainen osa nesbøläisen vuoristoradan viehätystä.

Jo Nesbø:

Poliisi. Suom. Outi Menna.

517 s. Johnny Kniga. 2013.