Mitään ei saa enää sanoa

Eduskunta kävi marraskuussa 2024 lähetekeskustelun yli 63 000 suomalaisen allekirjoittamasta kansalaisaloitteesta, jossa vaadittiin sanojen isä ja äiti säilyttämistä lainsäädännössä, palveluissa ja yhteiskunnassa.

Aloitetta esitellyt kristillisdemokraat­tien Sari Tanus ihmetteli, miksi äitiysraha oli korvattu joissain virallisissa yhteyksissä termillä ”raskausraha” ja isä sanalla ”siittäjä”. 

Vuoden 2022 perhevapaauudistuksessa äitiysraha oli todella vaihdettu raskausrahaan, mutta ”siittäjää” ei löydy lainsäädännöstä. Se oli Tanukselta poliittinen kärjistys.

Kiihkeitä puheenvuoroja keskustelussa käyttivät pääasiassa perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit.

”Sanaston rumentaminen on perversio, ei harmitonta ilveilyä vaan luonnonla­kien väärentämistä”, sanoi Teemu Keskisarja (ps).

Vasemmistosta korostettiin, että sanoja muutetaan, koska todellisuuskin on muuttunut. Edustaja Timo Furuholm (vas) muistutti myös, että esimerkiksi vanhemmuuslaissa isä mainitaan yhä kolmekymmentä kertaa.

Kanadalais-yhdysvaltalainen psykologi ja kognitiotieteilijä Steven Pinker keksi vuonna 1994 käsitteen the euphemism treadmill, eufemismi-juoksumatto. Hän esitteli sen The New York Timesissa julkaistussa mielipidekirjoituksessa.

Eufemismi tarkoittaa kiertoilmausta tai kaunistelevaa sanontaa.

Pinker reagoi toisen suuren amerikkalaislehden The Los Angeles Timesin uusiin sääntöihin ”rodullisen ja etnisen identiteetin kuvaamisessa”. Ne kielsivät tai rajoittivat noin 150 sanan tai sanayhdistelmän käyttöä eri elämänalueilla. Ohjeet olivat Pinkerin mielestä joiltain osin älyttömiä.

Lehti oli esimerkiksi korvannut sanan ”kuuro” (deaf) ilmaisulla ”ihminen, joka ei kuule” (individual who can not hear) siitä huolimatta, että useimmat kuurot eivät pitäneet sanaa ongelmallisina eivätkä halunneet vaihtaa sitä kömpelöön eufemismiin.

Ilmiö oli kielitieteilijälle tuttu:

Ihmiset keksivät uusia ”kohteliaita” sanoja viittaamaan emotionaalisesti latautuneisiin tai epämiellyttäviin asioihin, mutta eufemismi tahriintuu assosiaatioiden kautta ja uusi sana saa omat kielteiset mielleyhtymänsä, Pinker kuvasi prosessia.

Niinpä suomen kielessäkin paskahuussista tuli aikoinaan ulkohuone, siitä käymälä, siitä wc ja siitä saniteettitila. Nyt olemme tilanteessa, jossa paskahuussin todellinen tarkoitus on häivytetty mahdollisimman tehokkaasti. Puhumme kainosti naisten- tai miestenhuoneesta.

Kaikki asiaan liittyvät sanat leimautuvat kuitenkin lopulta, koska vessan tarkoitus – paikka, jossa ulostetaan ja virtsataan – on tabu.

Pinker ei väittänyt, että loukkaavien sanojen korvaaminen olisi turhaa. Hän yritti kertoa, että sanat eivät yksin kanna sitä taakkaa, jonka toivomme niiden kantavan.

Ihmisryhmiä kohtaan tunnetut ennakkoluulot siirtyvät termistä toiseen. Muutoksen pitäisi tapahtua ongelman ytimessä, on kyse sitten rasismista, seksuaalivähemmistöjen asemasta tai vammaisten syrjinnästä.

Tutkijatohtori Meri Lindeman Helsingin yliopistosta on erikoistunut sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvän kielen tutkimukseen.

On turhauttavaa, että kieli ei yksin riitä, hän sanoo.

”Se on valitettavasti voimaton muuttamaan ihan kaikkea: rakenteita, käytäntöjä ja asenteita.”

Ihmiset haluavat yhteiskunnallista kehitystä ja yhdenvertaisuutta. Se vaatii paljon enemmän kuin vain sanojen korjaamista.

”Ei kuitenkaan pidä väheksyä kielen voimaa: sanojen evoluutio ei ole triviaalia.”

Lindeman uskoo, että monet käyttävät korrekteja termejä lähinnä säilyttääkseen omat kasvonsa.

”Mitään ei saa enää sanoa -argumentti on minusta tietyllä tavalla hirveän inhimillinen”, hän sanoo.

”Hermostutaan siitä, mitä saa sanoa ja miten kuuluu sanoa, jolloin motiivi ei välttämättä ole puhua ihmisistä kunnioittavasti, vaan se, mitä minun maineelleni tapahtuu, jos sanon jotain niin sanotusti väärin.”

Perussuomalaisten kansanedustaja Teuvo Hakkarainen kiinnitti maaliskuussa 2019 vaaliautonsa kylkeen iskulauseen ”Matu, mistä tulet? Sinne menet!” Hakkarainen pyrki vaaleissa jatkokaudelle eduskuntaan.

Kun Yleisradio kysyi Hakkaraiselta matu-sanan merkityksestä, Hakkarainen väitti sen viittaavan maaseudun tulevaisuuteen. Hän valehteli. Matu on rasistien käyttämä halventava ilmaus turvapaikanhakijoista. Se tarkoittaa maahan tunkeutujaa.

Matu-sana alkoi yleistyä Ylilaudan ja MV-lehden kaltaisilla keskustelufoorumeilla vuonna 2015 Euroopan pakolaiskriisin seurauksena. Se oli johdettu sanasta ”mamu”, joka puolestaan valtavirtaistui Suomessa vuosituhannen vaihteessa ja oli lyhenne sanasta maahanmuuttaja.

Maahanmuuttokeskustelussa sanoista taistellaan rajusti. Eufemismien kierre kääntyy usein päinvastaiseksi ja koventaa poliittista kielenkäyttöä.

Matu on esimerkki kielen tahallisesta koventamisesta.

Pitkän uran toimittajana, kirjailijana ja konsulttina tehnyt Markus Leikola muistaa, että mamu-sana otettiin aikoinaan käyttöön sekä neutraalina että sympaattisena.

”Kaksikirjaimisista tavuista muodostetut sanat käyvät viralliseen kieleen, mutta ovat myös leikkisiä. Ollaan esimerkiksi tupo­pöydässä.”

Tupo on työmarkkinatermi ja lyhenne sanasta tulopoliittinen kokonaisratkaisu.

Kielitoimiston sanakirjaan mamu pääsi vuonna 2004, mutta media oli ottanut sen käyttöön jo aikaisemmin.

Suomen Kuvalehti kirjoitti syksyllä 2001: ”Etenkään itärajan takaa tulevia ei aina oteta avosylin vastaan. Joensuun Mamu-luokka eli maahanmuuttajaluokka oli oppilaiden suussa alusta asti ryssäluokka.”

Mamu-sanan tarkoitus oli helpottaa kielenkäyttöä hallinnossa, kouluissa ja nuorisotyössä. Se ei kuitenkaan Leikolan mielestä syntynyt tyhjiössä, vaan taistelussa esimerkiksi ”mutakuonoa” vastaan.

”Minusta mamu on hyvä esimerkki tread­­mill-ilmiöstä”, hän sanoo.

Kun sana levisi laajempaan käyttöön, se alkoi imeä itseensä niitä asenteita, joita ihmisillä on maahanmuuttoa kohtaan.

Mamussa säilyi silti tietty pehmeys ja sym­paattisuus. Siksi keksittiin matu, jolla jyrsittiin pois jäljellä olevia myönteisiä konnotaatioita, Leikola sanoo.

Maahanmuuttokeskustelu on täynnä vastaavia esimerkkejä. Kun viranomaiset ja maahanmuuttoon myönteisesti suhtautuvat poliitikot alkoivat puhua ”moniosaajista” ja ”rikkauksista”, kriitikot käänsivät ilmaukset pilkaksi. Sanoista tuli nopeasti käyttökelvottomia.

Vammaisuuteen liittyvä sanasto on vaihtunut säännöllisin väliajoin ja päätynyt yleensä myös lainsäädäntöön.

Vuonna 1852 annettiin ”Armollinen asetus yhteisestä waivaisten-hoidosta Suomen Suuriruhtinan-maassa”.

Sanaa ”vaivainen” käytettiin 1800-luvulla ihmisistä, joilla on nykytermin mukaan kehitysvamma. Se oli kuitenkin myös laajempi yläkäsite kaikille apua tarvitseville.

”Tylsämielinen” oli ensimmäinen laajemmin käyttöön otettu sana, jolla pyrittiin erottamaan älyllinen rajoittuneisuus fyysisistä vammoista tai köyhyydestä. Se oli myös lääketieteellinen diagnoosi. Vuonna 1927 säädettiin laki ”tylsämielisten hoitoa ja kasvatusta varten toimivien kunnallisten ja yksityisten laitosten valtionavusta”.

Ennen 1800-luvun loppua vammaisen ihmisen tila nähtiin usein jumalisena rangaistuksena, syntinä tai pelkkänä laiskuutena.

”Kehitysvammaisuutta pidettiin jopa yliluonnollisten voimien aiheuttamana”, kertoo Kehitysvammaliiton tutkimuspäällikkö Sonja Miettinen.

Lääketieteen kehitys toi mukanaan diagnoosit ja tarpeen ymmärtää ilmiötä biologisesti.

1950-luvulle tultaessa tylsämielinen alkoi kuulostaa liian passiiviselta ja halventavalta. Tilalle otettiin ”vajaamielinen”, koska sitä pidettiin lääketieteellisesti neutraalimpana. Se viittasi vain ihmisen älyllisen suorituskyvyn vajavaisuuteen.

Vuonna 1952 perustettu Kehitysvammaliitto oli ensin nimeltään Vajaamielislaitosten keskusliitto.

”1960-luvulla vajaamielinenkin alettiin mieltää leimaavana. Ihminen oli vajaa suhteessa johonkin normaalina pidettyyn ihmisyyteen”, Miettinen sanoo.

Liitossa keksittiin sana kehitysvammainen, ja 1965 Vajaamielislaitosten keskusliitto muutti nimensä Kehitysvammaliitoksi. ”Olen ymmärtänyt, että siihen aikaan se nähtiin hyvin rohkeana tekona.”

Vuonna 1977 säädettiin laki kehitysvammaisten erityishuollosta.

Entä mikä on korrekti termi nykyään?

”Monesti käytetään tällaista ilmaisua kuin kehitysvammainen ihminen, kehitysvammainen henkilö. Tai sitten kontekstista riippuen kehitysvammainen asukas, kehitysvammainen oppilas.”

Miksi?

”Tällä hetkellä korostetaan ihminen ensin -ajattelua. Vamma ei määritä ihmistä kokonaan, vaan on vain yksi osa häntä. Toki pelkkää kehitysvammaistakin käytetään joka paikassa, mutta olisi suotavampaa, jos se olisi liitetty ihmisyyteen”, Miettinen sanoo.

Vaikka termit ovat muuttuneet ahkerasti ja kehitysvammaisuuden sosiaalinen stigma on vähentynyt, kokonaan se ei ole kadonnut.

Kehitysvammaisuuteen liittyvistä termeistä tulee usein yleiskielen haukkumasanoja, joita käytetään synonyymeinä typeryydelle tai tyhmyydelle. Suomessa voi yhä kuulla haukuttavan esimerkiksi jotain elokuvaa ”ihan vammaiseksi”.

Miettinenkin tietää, että sanojen vaihtaminen yksin ei riitä. Mutta hän on huomannut myös toisenlaista kehitystä.

”Minun mielestäni neurokirjon ihmiset ovat aika hyvin onnistuneet ottamaan haltuun tällaiset käsitteet kuin vaikkapa autismi.”

On alettu korostaa vahvuuksia, joita autistisilla ihmisillä on, ja saatu muokattua mielikuvaa myönteisemmäksi, Miettinen sanoo. Kehitysvammaisten ihmisten vahvuuksista puhutaan harvoin.

”Toivon mukaan jossain vaiheessa kehitysvammaisetkin ihmiset voisivat ylpeänä todeta, että: ’Minä olen kehitysvammainen tai kehari.’”

Tämä vaatisi kuitenkin sen, että kehitysvammaiset ihmiset ja heidän läheisensä osallistuisivat nykyistä aktiivisemmin heistä käytävään keskusteluun: kertoisivat mitä he ajattelevat käsitteistä ja miten haluaisivat itseään kutsuttavan.

”Heidän osallistamisensa on ollut minusta Suomessa hyvin puutteellista.”

Entä onko kehitysvammainen ihminen korrekti ilmaus kahdenkymmenen vuoden kuluttua, vai onko sana taas vaihtunut?

Miettisen mukaan jo nyt on nähtävissä, että diagnostisesta kielestä halutaan eroon. Diagnoosien sijaan pitäisi korostaa tarvetta tukeen.

”Ei siihen ole mielestäni vielä tarjolla hyvää kandidaattia, mutta jonkin ajan kuluttua on varmasti keksitty jotain uutta.”

Myös niin sanotut läskiaktivistit haluavat ottaa ihmisen painoon liittyviä sanoja haltuun.

Vuodesta 2017 lähtien ”kehopositiivisuus- ja läskiaktivismiskenessä” toiminut Tytti Shemeikka on puhunut pitkään siitä, että kaikkien pitäisi saada käyttää vapaasti lihava-sanaa.

Eufemismi-juoksumatto on pyöräyttänyt lihavan tilalle kohteliaamman ja neutraalimmaksi tarkoitetun ”ylipainon”, mutta Shemeikka vierastaa sitä.

”Siihen on jäänyt konnotaatio, joka itse asiassa vain korostaa entisestään, että ihminen ei mahdu johonkin ennalta määriteltyyn normaaliin muottiin.”

Esiteollisena aikana 1800–1900-luvun taitteessa lihavuus liittyi vaurauteen, hedelmällisyyteen ja terveyteen. Lihavalla oli yhteinen juuri liha-sanan kanssa, ja se viittasi elinvoimaan. Esimerkiksi maanviljelyksessä puhuttiin myönteisesti ”lihavasta mullasta”.

Kun lääketiede alkoi kiinnostua kehon koostumuksesta, lihavuuden merkitys muuttui. Siitä tuli tila, jota piti seurata ja kontrolloida. Arkikielessä lihava alkoi saada negatiivisen, hallitsemattomuuteen viittaavan sävyn.

Lääketieteen termeillä ja medikalisaatiol­la on ollut iso vaikutus lihavien ihmisten asemaan, Shemeikka sanoo.

”Kun painoindeksiä alettiin käyttää esimerkiksi vakuutusyhtiöiden taulukoissa, ihmisistä tuli yhdessä yössä niin sanotusti sairaita.”

Läski-sana viittasi alun perin eläinrasvaan eli silavaan. Laardi ja ihra olivat puolestaan teurasjargonia, jotka kuvasivat eläimestä saatavaa raaka-ainetta.

Kun laihuusihanne vahvistui erityisesti 1960-luvun muodin myötä, näitä sanoja alettiin käyttää ihmisistä dehumanisoivalla tavalla.

Shemeikka kutsui itseään aluksi keho­aktivistiksi.

”Se oli mun omalla aktivismimatkalla niin sanottu välietappi, kun en vielä uskaltanut käyttää sanaa läski.”

Tällä hetkellä läski on vähän kuin pahamaineinen n-sana. Lihava voi kutsua itseään läskiksi, mutta muille se ei ole sallittua.

”Mutta mä haluaisin nähdä tulevaisuuden, jossa se otettaisiin täysin haltuun ja siitä tulisi jopa hellittelysana.”

Shemeikka on varma, että juoksumatto jatkaa pyörimistään: kehoon ja painoon liittyvät termit tulevat väistämättä muuttumaan tulevaisuudessa.

”Ihan varmasti vaikka kymmenen vuoden kuluttua, jos mietitään jotain mitä olen tässä haastattelussa sanonut, niin ajattelen, että jaahas, vähänpä tiesin tuolloin.”

Kuka keksii uuden, korrektimman termin? Kenen ehdoilla se syntyy?

Seksuaali- ja sukupuolisanastoa tutkinut Meri Lindeman sanoo, että vähemmistöt vaikuttavat vahvasti uusien sanojen syntyyn.

”Kahdenkymmenen vuoden aikana sukupuolivähemmistöihin liittyvä sanasto on kehittynyt todella nopeasti. Ihmiset hakevat sanoja, joilla voi kuvata itseään ja kertoa muille, kuka on.”

Seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyvät termit koetaan usein esimerkiksi toimituksissa hankaliksi: uusia ilmauk­sia yritetään kunnioittaa, mutta jotain sävyeroa ei tajuta, ja lopulta joku aina loukkaantuu.

Lindeman ymmärtää tuskan. Hänen mukaansa se koskee mitä tahansa erikoisalaa, jonka sanasto ei ole laajasti käytössä. Kun asiasta puhutaan vähän, synonyymejä on usein paljon.

Esimerkiksi ei-binäärisyyteen – sukupuoli-identiteettiin, joka ei sovi perinteiseen nainen–mies-jakoon – liittyvää sanastoa on runsaasti, koska se ei ole vielä vakiintunut.

”Siksi saattaa näyttää joskus siltä, että sanoja vaihdetaan koko ajan. Mutta kun asiaa käsitellään enemmän mediassa, päästään pikkuhiljaa vakiintuneempaan termiin.”

Mikä on yleisin virhe, jonka ihmiset tekevät, kun he yrittävät käyttää sateenkaarisanastoa?

”Minusta tuntuu, että monelle on epäselvää, miten sanat transmies ja transnainen toimivat. Ja jotkut ajattelevat, että muunsukupuolinen tarkoittaa, että ihminen ei tiedä, mitä sukupuolta hän on.”

Markus Leikolan mukaan enemmistö on viime kädessä aina se, joka päättää, mitkä sanat jäävät elämään.

”Eivät kaikki vähemmistöjen ehdotukset mene sellaisenaan läpi. Joko enemmistö ratkaisee tai sitten termit eriytyvät ryhmittäin.”

Mitä paremmin termi selkiyttää asiaa, sitä suuremmat läpimenomahdollisuudet sillä on. Leikola antaa esimerkin:

Vielä 1980-luvullakin puhuttiin usein saamelaisten sijaan lappalaisista. Lappalainen-termillä kuvattiin myös yleisesti Lapin asukkaita.

”Vähemmistön omien termien käyttöön ottaminen on heidän oikeuksiensa kun­nioittamista, mutta usein ne myös tekevät merkitykset eksaktimmiksi.”

Vain kuolleet kielet pysyvät muuttumat­tomina. Eufemismi-juoksumatto on myös osa kielen normaalia ja jatkuvaa uusiutumista.

Tätä ”kielipuristit” eli ihmiset, jotka valittavat uusista termeistä, eivät usein ota huomioon, Leikola sanoo.

Uudistusten vastustaminen on yhtä lailla politiikkaa kuin niiden ajaminenkin.

”Kun puhutaan poliittisesta korrektiudesta, identiteettikysymykset ovat usein tärkeämpiä niille, jotka hankaavat vastaan ja rakentavat konfrontaatiota.”

Leikola kyseenalaistaa myös mielikuvan, että eufemismeja tulee koko ajan lisää ja että mitään ei saa sanoa.

”Meillä käytetään lehdissä sellaisia sanoja kuin ’vittu’, joita ei olisi voinut viisikymmentä vuotta sitten kuvitellakaan.”

Eufemismi-juoksumatto voi myös vaikuttaa siihen, millaisia poliittisia ratkaisuja pidetään järkevinä.

Rasistia ei käännytetä kutsumalla laitonta maahanmuuttajaa paperittomaksi. Paperittomasta puhuminen ohjaa kuitenkin keskustelun suuntaa: laiton yhdistää ihmisen rikollisuuteen, paperiton hallinnolliseen ongelmaan.

Pinker kirjoitti vuonna 1994: Eufemis­mien kierre osoittaa, että käsitteet, eivät sanat, ovat määrääviä. Tiedämme saavuttaneemme tasa-arvon ja keskinäisen kunnioituksen, kun vähemmistöjen nimet pysyvät ennallaan.

Lindemanin mielestä Pinkerin ajatus on kaunis ja oikean suuntainen, joskaan se ei vastaa täysin todellisuutta.

”Naisia on kutsuttu jo pitkään naisiksi, mutta täydelliseen tasa-arvoon on vielä matkaa.”