Miksi Ståhlberg palasi politiikkaan?

Kaarlo Juho Ståhlberg jäi yhden kauden presidentiksi. Harva kuitenkaan tiennee, että hänellä on lyömätön Suomen ennätys mahdollisena presidenttiehdokkaana.

Ståhlberg oli esillä varteenotettavana nimenä lähes kaikissa presidentinvaaleissa ja -vaihdoksissa vuosina 1919–1950. Hän ei kuitenkaan kertaakaan pyrkinyt presidentin virkaan, ei edes niillä kahdella kerralla 1931 ja 1937, jolloin hän oli suostunut ehdokkaaksi.

Hyvissä ajoin ennen virkakautensa päättymistä 1925 Ståhlberg kieltäytyi lähes varmalta näyttäneestä jatkokaudesta. Hän perusteli päätöstään sillä, että saman henkilön jatkaminen presidentinvirassa ei olisi demokratian kannalta suotavaa.

Ståhlberg katsoi, että hän oli onnistunut edistämään kansakunnan eheytymistä ja saattamaan parlamentaarisen hallitustavan kohtuullisen vakaalle pohjalle.

Hänen kaudellaan oli solmittu Tarton rauha ja saatu Ahvenanmaan kysymys ratkaistuksi Kansainliitossa Suomen kannalta myönteisellä tavalla.

Ståhlberg katsoi täyttäneensä tehtävänsä ja voivansa keskittyä työhönsä lainvalmistelukunnassa. Sen ohella hän halusi paneutua hallinto-oikeudelliseen tutkimustyöhönsä.

Todellisuudessa Ståhlbergin kieltäytyminen perustui moniin kovin raadollisiin syihin. Presidentin puolison Ester Ståhlbergin vuonna 1985 ilmestynyt päiväkirja kertoo niistä kaunistelematta.

Ståhlberg oli saanut virkakautensa aikana lukuisia tappouhkauksia ja hänen niskaansa oli kaadettu jos jonkinlaista törkyä, minkä rinnalla nykyinen someraivo vaikuttaa lastenleikiltä.

Yksi ilkeimmistä oli tapaus, jossa presidentin yhdeksänvuotias tytär vastasi Presidentinlinnan yksityisnumeroon tulleeseen soittoon. Langan päässä oli vihainen naisääni, joka sanoi: ”Kuulepas pikkuneiti. Varokaa vain, että ette kohta kaikki pala sinne.”

Edistyspuolueen K. J. Ståhlberg oli valittu virkaansa vuonna 1919 vastoin tah­toaan.

Eduskunnan toimittamassa vaalissa Ståhlberg sai 143 ääntä ja vastaehdokas, entinen valtionhoitaja, ratsuväenkenraali Gustaf Mannerheimin sai tyytyä 50 ääneen. Ståhlbergiä kannattivat edistyspuolueen ohella sosiaalidemokraatit ja maalaisliitto, Mannerheimiä kokoomus ja Rkp.

Huomattakoon, ettei Ståhlberg edes virkavalassaan myöntänyt suostuneensa vaaliin saati pyrkineensä presidentin virkaan. Hän sanoi ottavansa tehtävän vastaan velvollisuudentunnosta: ”Suomen kansaneduskunnan perustuslain mukaan tekemää päätöstä on minun noudatettava ja ryhdyttävä tasavallan presidentin vastuunalaiseen toimeen.”

Itse asiassa vuoden 1919 presidentinvaalit olivat sikälikin poikkeukselliset, että niissä ei ollut yhtään ehdokasta, joka olisi antanut etukäteen suostumuksensa. Mannerheimiltäkään ei ollut sellaista saatu.

Ståhlberg piti presidentinvaalissa noudatettua valitsijamiesjärjestelmää demokra­tian kannalta äärimmäisen kyseenalaisena. Jo hallitusmuotoa kirjoitettaessa hän oli kannattanut suoraa kansanvaalia.

Valitsijamiesvaalissa äänestäessään kansalainen ei voinut tietää, kenen hyväksi hänen äänensä lopulta koituisi. Valituksi saattoi tulla sellainen, joka ei ollut vaaleissa edes ehdokkaana.

Kun Lauri Kristian Relander tuli vuonna 1925 yllättäen valituksi Ståhlbergin seuraajaksi, Ester ihmetteli, mahtoiko hänen miehensä kirjoittama hallitusmuoto sittenkään olla pätevä, kun presidentiksi saattoi tulla miltei kuka hyvänsä.

Julkisia esiintymisiä vierastanut Ståhlberg oli perin pohjin kyllästynyt pakollisiin edustustehtäviin.

Vielä painavampi syy jatkokaudesta kieltäytymiseen oli kuitenkin se, että Ståhlberg oli edustusvarojensa ja palkkionsa niukkuuden vuoksi velkaantunut presidenttikautensa aikana.

Ilman puolisonsa, apteekkarinleski Esterin varallisuutta hän olisi ollut vieläkin pahemmin puilla paljailla. Liioittelematta voi sanoa, että Ståhlbergillä ei olisi ollut varaa jatkokauteen. Hänellehän ei aluksi luvattu eläkettäkään.

Nykyään tämä voi tuntua oudolta. Ståhlbergille sanottiin, että presidentinvirka on kuin mikä tahansa luottamustehtävä, ja niistähän ei koidu eläke-etua. Myöhemmin asia kuitenkin hoidettiin eduskunnan budjettipäätöksellä.

Jatkokaudesta kieltäytyessään Ståhlberg lupasi ehdottomasti, ettei enää kuuna päivänä palaisi politiikkaan. 1930-luvun alussa hän kuitenkin yhtäkkiä muutti mielensä, palasi vuonna 1930 eduskuntaan ja asettui presidenttiehdokkaaksi kaksi kertaa, vuonna 1931 ja 1937.

Ståhlbergin päätös paluusta kypsyi kesän 1930 kuluessa. Hän seurasi huolestuneena lapuanliikkeen mellastusta, jota maan hallitus ja presidentti Relander eivät näyttäneet saavan kuriin.

Itse asiassa tasavallan korkein johto jäi lapuanliikkeen panttivangiksi ja joutui katsomaan laittomuuksia läpi sormien.

Ståhlbergin luottamus seuraajansa Relanderin kykyihin oli heikko. Hän katsoi, että hänen velvollisuutensa oli asettua puolusta­maan parlamentaarista demokratiaa ja oikeusvaltiota.

Ståhlberg ei uskonut, että lapuanliikkeen ja muun äärioikeiston tavoitteet rajoittuisivat vain kommunismin nujertamiseen. Ne pyrkisivät tekemään selvää Ståhlbergin presidenttikaudella voimaan saatetusta parlamentaarisesta hallitustavasta.

Saman tien menisivät romukoppaan myös vuoden 1906 eduskuntauudistus ja vuoden 1919 hallitusmuoto. Lapualaiset vaativat, että äänioikeus oli suotava vain ”isänmaallisille kansalaisille”, eikä hallitukselta enää vaadittaisi eduskunnan luottamusta, vaan ministerit olisivat presidentin luottomiehiä.

Jos tämä olisi toteutunut, Suomesta olisi tullut samanlainen oikeistodiktatuuri, jollainen tuli 1930-luvulla valtaan lähes kaikissa Baltian ja itäisen Keski-Euroopan maissa.

Entisen presidentin yllättävä ulostulo oli poliittinen sensaatio. Se otettiin vastaan poliittisen kentän vastakkaisilla laidoilla ristiriitaisin tuntein.

Poliittisessa keskustassa ja vasemmistossa Ståhlbergistä toivottiin lapualaiskriisin laukaisijaa. Äärioikealla kaivettiin esiin kaikki Ståhlbergin vanhat synnit. Lapuanliike aloitti häntä vastaan räikeän parjauskampanjan.

Liikkeen lehdet Aktivisti ja Fascisti menivät niin pitkälle, että ryhtyivät etsimään Eugen Schaumanin hengessä Ståhlbergin murhaajaa.

Lapualaisten sisäpiirissä järjestettiin arvannosto, jossa ”kunniatehtävän” sai kirjai­lijanakin tunnettu jääkärikapteeni Sulo-­Veikko Pekkola. Hän kuitenkin jänisti ja päätti päivänsä oman käden kautta. Pääministeri Kyösti Kallionkaan murhaajiksi valikoituneet kaksi nuorta miestä eivät u­skaltaneet täyttää tehtäväänsä vaan ampuivat itsensä kesäkuun alussa 1930.

Törkeimmäksi teoksi Ståhlbergiä ja hänen puolisoaan kohtaan jäi kyyditseminen lokakuussa 1930 Joensuuhun.

Onnellisesti päättyneestä kyydityksestä tuli käännekohta, jonka jälkeen laajaa kansansuosiota nauttinut lapuanliike joutui puolustuskannalle.

Ståhlberg ei uhkailusta säikähtänyt. Se vain vahvisti hänen päätöstään asettua presidenttiehdokkaaksi.

Vuoden 1931 valitsijamiesvaaleissa Ståhlberg seurasi huolestuneena ääntenlaskua ja alkoi pelätä, että saattaisi sittenkin tulla valituksi.

Ståhlberg oli kuitenkin valmistautunut ottamaan vastaan senkin koettelemuksen.

Hän jäi vuonna 1931 vain kahden äänen päähän suorasta valinnasta. Presidentiksi valittiin P. E. Svinhufvud, kun kaikki maalaisliitonkin valitsijamiehet taipuivat ankaran painostuksen alla häntä äänestämään.

Kuusi vuotta myöhemmin valinta oli vieläkin lähempänä, sillä Ståhlberg sai valitsijamiesten ensimmäisessä äänestyksessä 150 ääntä. Seuraavalla kierroksella Sdp siirsi tukensa Kyösti Kalliolle, joka tuli valituksi.

Vaalitulokset olivat Ståhlbergin kannalta helpotus, sillä hän oli tutustunut presidenttikaudellaan viranhoidon nurjaan puoleen. Hän oli omasta ja puolisonsa puolesta pelännyt joutumista uudelleen ”presidentinlinnan lihamyllyyn”.

Vuoden 1931 vaalituloksen ratkettua lapset ja lastenlapset kokoontuivat Ståhlbergien huvilalle Kulosaareen nauttimaan pulakauden oloihin nähden ylellistä päivällistä. Ståhlberg oli luvannut tarjota sen perheelleen sen kunniaksi, että ei ollut tullut valituksi.

Tunnelma oli päivällispöydässä erityisen riemukas jo senkin vuoksi, että ”Pappuli” oli selvinnyt vaaleista hengissä. Ester ja lapset olivat pelänneet kuollakseen, että lapuanliike toteuttaisi lehdissään julistamansa tappo­uhkauksen.

Sotavuosina Ståhlberg pysytteli sivussa politiikasta, mutta hänen palveluksilleen tuli yllättäen kysyntää Saksan itärintamalla Stalingradissa talvella 1943 tapahtuneen käänteen jälkeen.

Suomessa vahvistui ajatus sodasta irtautumisesta. Tässä tilanteessa tarvittiin Ståhlbergin kaltaisia kokeneita poliitikkoja, jotka eivät olleet hurahtaneet Suur-Suomi-haaveiluun.

Ståhlberg nousi jälleen presidenttikuvioihin, kun Risto Ryti pyysi häntä toisen kautensa alkajaisiksi helmikuussa 1943 hallituksen muodostajaksi. Ståhlberg vastasi kieltävästi vetoamalla korkeaan ikäänsä, kuten aina muutenkin, olipa kyse pääminis­teri- tai presidenttiehdokkuudesta.

J. K. Paasikiven pääministeri- ja presidenttikaudella Ståhlberg oli yksi valtakunnan ylimmän johdon tärkeimmistä neuvonantajista. Vielä keväällä 1950, jolloin Ståhlberg oli jo 85-vuotias, hänet mainittiin mahdollisena presidenttiehdokkaana.

Edistyspuolue päätti kuitenkin, että se asettuu ensisijaisesti tukemaan Paasikiven vaaliliittoa, mutta sillä ehdolla, että Skdl ei siihen osallistu. Muussa tapauksessa edistyspuolueen ehdokas olisi Ståhlberg, ja ellei tämä suostuisi, Eero Rydman.

Ståhlbergin erikoista suhdetta presidenttiyteen ei ole oikein ymmärretty. Miksi hän ensin kieltäytyi ja suostui kuitenkin myöhemmin ehdokkaaksi jopa kaksi kertaa?

Erikoista on se, että Ståhlberg pelkäsi kummallakin kerralla tulevansa valituksi. Senkin hän olisi ollut valmis kestämään.

Asettumalla ehdokkaaksi Ståhlberg ilmoitti äärioikeistolle olevansa valmis puolustamaan parlamentaarista demokratiaa ja oikeusvaltiota sen etummaisella vartiopaikalla. Hänen voimakastahtoinen hahmonsa oli oikeistolle vakava pelote.

Ståhlberg osallistui presidenttipeliin tavoitteenaan äärioikeiston pysäyttäminen. Hän ei pitänyt Svinhufvudin valinnasta 1931, mutta ”Ukko-Pekka” yllätti hänet niin kuin melkein kaikki muutkin pysäyttäessään talvella 1932 Mäntsälän kapinan.

Kyösti Kallion valinta presidentiksi 1937 tyydytti Ståhlbergiä. Hänen erikoinen taktikointinsa osoittautui onnistuneeksi myös siltä osin, että hän välttyi itse uudelleen­valinnalta.

Miksi Risto Ryti jatkosodan aikana ja J. K. Paasikivi sen jälkeen koettivat saada kahdeksankymppisen Ståhlbergin pääministeri- ja presidenttiehdokkaaksi? Tärkein syy oli varmasti Ståhlbergin laajaa luottamusta herättänyt valtiomieshahmo.

Hänen asemaansa vahvisti entuudestaan se, että Suomen siirtyessä sodasta rauhaan maassa ei ollut kovin monta ryvettymätöntä poliitikkoa.

Ståhlberg oli niitä harvoja, jotka eivät missään vaiheessa uskoneet vakavasti Saksan lopulliseen voittoon, saati miekalla valloitetun Suur-Suomen pysyvyyteen. 

Kirjoitus perustuu Marjaliisa Hentilän ja Seppo Hentilän tuoreeseen kirjaan Oikeusvaltion etuvartiossa – Ester ja Kaarlo Juho Ståhlberg 1925–1952 (Siltala).