Täyslaidallinen

P äätös syntyi ensitapaamisella Nigel Faragen kattohuoneistossa.

Sinä kesänä 2009 Timo Soini oli tuore europarlamentaarikko, Brysselin ensimmäinen perussuomalainen. Hän etsi itselleen sopivaa parlamenttiryhmää, ja hän oli ollut kahden vaiheilla.

Britannian konservatiivipuolueen poliitikot olivat perustaneet uuden porukan. Ja tämä Nigel Farage, Britannian itsenäisyyspuolueen johtaja, perusti sille kilpailijaa.

Kumpikin uusi ryhmä kiinnosti Soinia.

Myös Soini kiinnosti brittejä. Konservatiivien ryhmästä oli jo soiteltu hänen peräänsä. Ovi oli auki, hänelle oli vakuutettu, mutta britit halusivat vielä, että hän kävisi Lontoossa esittäytymässä. Kuulusteltavana – siltä Soinista vaikutti.

Konservatiivit yrittivät selvittää, oliko hän äärioikeistolainen, kuten ”kokoomuksen pikkunilkit” olivat antaneet ymmärtää.

Tästä ärtyneenä Soini oli nyt avustajansa Jukka Jusulan kanssa Faragen asunnossa. Farage oli ollut Euroopan parlamentissa vuodesta 1999 ja asui Brysselissä komeassa lukaalissa parlamenttitalon naapurissa.

Farage oli tehnyt taustatyönsä hyvin. Hän tiesi, että Soini oli viettänyt paljon aikaa Britanniassa ja kannatti Millwall FC -jalkapallojoukkuetta. Farage kyseli, mitä Soini ajatteli EU:sta, mitä Britanniasta. Soini antoi palaa, ”pöllyytti mennen tullen”.

Tunnelma oli hauska, rento. Huumorintajut kävivät heti yksiin.

Siihen asia oikeastaan ratkesi. He sopivat jo samana iltana, että Soini liittyisi parlamentissa Faragen ryhmään, Vapauden ja demokratian Eurooppaan. He päättivät kuiten­kin odottaa, ennen kuin kertoisivat muille. Antoi konservatiivien juosta.

Nigel Farage tarvitsi Timo Soinin. Hän tarvitsi poliittisen ryhmän Euroopan parlamentissa.

Faragen johtama itsenäisyyspuolue Ukip oli saanut kevään 2009 vaaleissa kolmetoista edustajaa, hyvän tuloksen. Vanhan parlamenttiryhmän muut puolueet olivat kuitenkin menettäneet niin paljon paikkoja, että se oli lakannut olemasta. Ilman uusia liittolaisia Ukipilla ei olisi ryhmää, ei rahaa, ei henkilökuntaa tai puheaikaa.

Siihen aikaan parlamenttiryhmän perustamiseen tarvittiin vähintään 25 edustajaa vähintään kahdeksasta jäsenmaasta.

Vapauden ja demokratian Eurooppa -ryhmään tuli 32 jäsentä 13 maasta. Se oli parlamentin pienin ryhmä, kun sitoutumattomia eli ryhmiin kuulumattomia edustajia ei laskettu.

Joukko oli kirjava: Huomaamaton ja hiljainen Matteo Salvini Italiasta. Viharikoksesta tuomittu Morten Messerschmidt Tanskan kansanpuolueesta. Ranskalainen Philippe de Villiers, joka nähtiin töissä vain kerran kuussa tiistaina, kun parlamentti äänesti Strasbourgissa. Ja slovakialainen nationalisti Jaroslav Paška, joka ei puhunut englantia, joten kukaan ei oikein tiennyt mitä hän halusi.

Puheenjohtajia oli poikkeuksellisesti kaksi, tasapainon vuoksi.

Britannian Nigel Farage ja Italian Francesco Speroni jakoivat tehtävän niin, että Farage ei käynyt missään ryhmäpuheenjohtajien kokouksissa ja Speroni kävi kaikissa.

Timo Soini johti ryhmän byroota, työvaliokuntaa. Se oli korkea asema, jonka hän oli saanut käsittääkseen siksi, että oli riittävän euroskeptinen briteille ja tarpeeksi katolilainen italialaisille.

Hän järjesti kokouksia, koordinoi toimintaa, yritti pitää kaikki tyytyväisinä.

Joukolla ei ollut ryhmäkuria tai yhteisiä äänestyslistoja. Ne olivat sen aatteen vastaisia.

Eikä ollut yhteistä agendaakaan. Suurimmat puolueet, brittiläinen Ukip ja italialainen Pohjoinen liitto, olivat kiinnostuneita eri asioista.

Ja koska italialaiset eivät puhuneet englantia ja joivat viiniä eivätkä olutta, heillä ei ollut mitään yhteistä myöskään työn ulkopuolella.

Euroopan parlamentissa oli jo vuosikymmeniä ollut euroskeptisiä puolueita. Äärioikeistolaisia ja -vasemmistolaisia, populistisia, nationalistisia ja konservatiivisia unionin kriitikoita.

He kannattivat vahvoja kansallisvaltioita ja pientä unionia, olivat kuin jonkinlainen eurooppalainen oppositio Euroopan parlamentissa, jossa ei ole hallitusta eikä oppositiota.

Parlamentissa päätökset tehdään poliittisten ryhmien yhteistyössä. Mitä suurempi ja yhtenäisempi ryhmä, sitä enemmän työn­tekijöitä, rahaa, johtopaikkoja ja puheaikaa, eli päätösvaltaa.

Eniten valtaa on Euroopan kansanpuo­lueella eli EPP:llä. Niin on ollut koko 2000- luvun ajan.

Yhdessä EPP ja vasemmistolainen S&D ovat muodostaneet liberaalien ja vihreiden kanssa enemmistön, joka kannattaa vahvaa, yhtenäistä Euroopan unionia.

Euroskeptikot eivät kuitenkaan pystyneet muodostamaan parlamentissa vahvoja liittoja, eivät saaneet aikaan muutosta.

Mutta Nigel Farage ei edes esittänyt olevansa kiinnostunut EU:n päätöksenteosta. Hän uskoi ymmärtävänsä, mikä Euroopan parlamentti todella oli. Se oli areena, jolla pidettiin puheita.

Parlamentin kamerat kuvasivat, kun hän seisoi lavalla ja sanoi, ettei Belgia ole maa.

Hän syytti EU:ta demokratian tappamisesta.

Hän kertoi Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Herman Van Rompuylle, että tällä oli tiskirätin karisma.

Se oli valmista materiaalia jaettavaksi hänen Youtube-kanavallaan.

Timo Soini muistaa ihmetelleensä Faragelle vuonna 2009: Te haluatte irrottaa Britannian Euroopan unionista. Teillä ei ole yhtään kansanedustajaa Westminsterissä. Mitenköhän ajattelitte onnistua täältä Brysselistä?

Farage hämmästeli, että Soini kysyi häneltä sellaista. Eikö hän itse ollut perustanut puolueen tyhjästä?

Faragen yleisö ei ollut Brysselissä, vaan kotona Britanniassa: ne Sherlock Holmes -hattuiset miehet ja viktoriaanisia aikoja kaipaavat mummot, jotka halusivat saada vanhat kunnian päivät takaisin. Farage inhosi Euroopan unionia, ja niin inhosivat hekin.

EU-vastaisen populismin nousua oli pelätty Euroopassa siitä saakka, kun laitaoikeisto oli saanut 3,1 prosenttia parlamentin paikoista vuonna 2004.

Nyt populististen oikeistopuolueiden suosio oli alkanut ensimmäistä kertaa kasvaa useissa eri jäsenmaissa.

Europarlamentissa muut puolueet eivät ehkä huolineet niitä ryhmiinsä, mutta jäsenmaissa valtapuolueet näkivät, miten niiden omaa asemaa uhattiin. Ne alkoivat omaksua populistien ajatuksia.

Vuonna 2013 Britannian pääministeri David Cameron lupasi briteille kansanäänes­tyksen unionin jäsenyydestä. Kotimaan vaalit lähestyivät, ja konservatiivit tarvitsivat euroskeptikoiden äänet.

Ei äärioikeisto ollut ”pyyhkäissyt” Euroopan yli.
Se oli selvää, jos vaalitulosta tutki vähänkin tarkemmin.

Keväällä 2014 Euroopassa alettiin ennustaa vyöryä.

Toukokuussa Georgian yliopiston professori ja pitkän linjan populismintutkija Cas Mudde kirjoitti Twitterissä:

”Kaksi yötä siihen, että ensimmäiset otsikot julistavat: ’äärioikeisto marssii Brysseliin’ ja ’Eurooppa kääntää selkänsä EU:lle’.”

Kun vuoden 2014 eurovaalien äänet sitten oli laskettu, Financial Times otsikoi: ”Euro­skeptikot rynnistivät Brysseliin.”

CNN kirjoitti vaaliuutisessaan laitaoikeiston maanjäristyksestä, Al Jazeera pyyhkäisystä.

Laitaoikeiston puolueet olivat saaneet parlamenttiin 52 edustajaa, 15 enemmän kuin edellisellä vaalikaudella.

Eittämättä historiallinen tulos, Mudde kirjoitti analyysissaan The Washington Postissa.

Mutta ei äärioikeisto silti ollut ”pyyhkäissyt” Euroopan yli. Se oli selvää, jos vaalitulosta tutki vähänkin tarkemmin.

Kahdessa jäsenmaassa, Tanskassa ja Ranskassa, radikaali oikeistopuolue oli noussut eurovaalien voittajaksi. Parlamenttiin oli äänestetty ensimmäistä kertaa edustajia myös uusnatsipuolueista.

Niin sanottu maanjäristys oli kuitenkin ollut varsin paikallinen, Mudde huomautti. Suurin voittaja oli Kansallinen liittouma, joka sai Ranskassa noin joka neljännen äänen, 23 edustajaa parlamenttiin.

Lopulta vain kymmenessä jäsenmaassa oli äänestetty niin sanotun äärioikeiston edustajia. Vain kuudessa he olivat saaneet lisää paikkoja – ja hävinneet seitsemässä.

Eivätkä kaikki ääripuolueiksi lasketut ryhmät todellisuudessa edes olleet äärioikeistolaisia. Jotkut vain käyttivät sellaista retoriikkaa, vaikkei ideologia olisikaan edustanut äärilaitaa. Toiset olivat niin uusia ja tuntemattomia, ettei niistä voinut sanoa juuta tai jaata.

Osa taas oli rajatapauksia, joista tutkijat eivät olleet yhtä mieltä. Esimerkkinä Mudde mainitsi perussuomalaiset. Puolue itsessään ei ollut äärioikeistolainen, mutta osa sen jäsenistä oli.

Perussuomalaiset sai vuonna 2014 europarlamenttiin kaksi edustajaa.

Nigel Faragen vanha ryhmä, Vapauden ja demokratian Eurooppa hajosi, ja Farage viritteli uutta italialaisen Viiden tähden liikkeen kanssa.

Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini kuitenkin halusi, että Jussi Halla-aho ja Sampo Terho menisivät Euroopan konservatiiveihin ja reformisteihin. Brittikonservatiivien perustamaan ECR:ään, niin kuin ryhmän nimi lyhennettiin.

Soini oli lopulta viettänyt vain pari vuotta Brysselissä. Vuonna 2011 hän oli palannut Suomeen kansanedustajana ja voitokkaan puolueen puheenjohtajana. Terho oli mennyt hänen tilalleen parlamenttiin.

Brysselissä Soini oli kuitenkin ehtinyt tutustua brittikonservatiiveihin, oli käynyt heidän kokouksissaankin.

”Me oli saatu jytky, meillä oli 39 kansanedustajaa. Oli tärkeää, että meillä on eu­rooppalainen hygienia kunnossa”, Soini sanoo.

”Ei siellä voinut olla kaikennäköisiä kump­paneita.”

Ongelma vain oli, ettei konservatiiveillakaan voinut olla ”kaikenlaisia kumppaneita”.

ECR-ryhmän puheenjohtaja, brittikonservatiivi Syed Kamall oli muslimi. Jussi Halla-aho oli kutsunut profeetta Muhammedia pedofiiliksi.

Ennestään tuttu Terho oli tietysti tervetullut, mutta ”Halla-ahon maine oli aivan helvetin huono”, kuten Soini asian ilmaisee.

Oli järjestettävä yhteinen palaveri, jossa Soini sanoo itse menneensä Halla-ahosta takuuseen.

Perussuomalaiset pääsivät ryhmään. Nigel Farage ”möksähti” siitä, ei puhunut Soinille vuoteen.

ECR oli hyvin toisenlainen kuin se porukka, johon perussuomalaiset oli aiemmin kuulunut. Toiminta oli ammattimaista, kaikki toimi ensimmäisestä päivästä lähtien.

ECR oli ennen kaikkea konservatiivien ryhmä, ja vuoden 2014 vaalien jälkeen he olivat Euroopan parlamentin kolmanneksi suurin liittouma. He olivat niin sanotusti respectable radicals, kunniallisia kiihkoilijoita.

Vuonna 2016 he erottivat ryhmästä AfD:n saksalaiset edustajat, kun Beatrix von ­Sto­rch oli ehdottanut turvapaikanhakijoiden pysäyttämistä vaikka ampumalla, ja sitten puolue oli vielä yhdistetty Itävallan äärioikeistolaiseen Vapauspuolueeseen.

ECR ei ollut jyrkän nationalistinen tai euroskeptinen. Oman määritelmänsä mukaan se oli ”eurorealistinen”. Se oli perustettu, kos­ka Euroopan kansanpuolue EPP oli ollut brittikonservatiivien makuun liian EU-myönteinen.

ECR ei haaveillut unionin lakkauttamisesta, vaan halusi uudistaa sitä, torjua integraation syvenemistä. Ainakin aluksi suurin osa brittiedustajista vastusti maan EU-eroa.

Vuoden 2016 keväällä kuitenkin syntyi kohu, kun ryhmän puheenjohtaja Kamall kertoi kannattavansa brexitiä.

Tuohon aikaan jo melkein jokaisen EU-maan parlamentissa oli jonkinlainen populistipuolue.

Entisten valtapuolueiden oli koko ajan vaikeampaa pitää niitä hallitusten ja päätöksenteon ulkopuolella.

Vuonna 2016 populisteilla oli enemmistö Kreikan, Unkarin, Italian, Puolan, Slovakian ja Sveitsin kansanedustuslaitoksissa.

Liettuassa ja Norjassa he olivat hallituskumppani samalla tavalla kuin perussuomalaiset ja sitten siniset Suomessa.

Heinäkuussa 2016 britit äänestivät EU-eron puolesta.

Kyselyissä lähes puolet oli kertonut kannattavansa brexitiä siksi, että he halusivat päättää itse omista asioistaan. Toiseksi tärkein syy oli maahanmuutto. Joka kolmas halusi, että Britannia tiukentaisi rajojaan.

Eurooppa toipui yhä velkakriisistä, ja mantereelle oli saapunut ennätysmäärä tur­vapaikanhakijoita. Oli tapahtunut useita terrori-iskuja.

Populististen oikeistopuolueiden tärkeimmistä teemoista oli tullut valtavirtapolitiikkaa. Teemoista, joita suuret perinteiset puolueet olivat pitkään väistelleet. Ne olivat tarjonneet äänestäjille monikulttuurisia yhteiskuntia ja uusliberaalia taloutta ja olivat kaikki toistensa kaltaisia. Ne olivat alkaneet kutistua.

Ennen vuoden 2019 eurovaaleja populis­tien kannatus alkoi taas kasvaa.

Niille povattiin neljäs- tai kolmasosaa edustajanpaikoista, mutta jotkut pelkäsivät pahempaa: puhuttiin populismin aallosta.

Sellaista ei tullut silläkään kertaa. Oikean laidan euroskeptikot ja arvokonservatiivit saivat 135 paikkaa parlamentissa, Eurooppa-myönteiset puolueet 519.

Vaalipäivän jälkeen Euroopan komission pääsihteeri Martin Selmayr sanoi, että ”populismin aalto” oli pidetty kurissa. Vaalien todellinen voittaja, Selmayr sanoi, oli ollut demokratia.

”Olisikin”, Cas Mudde kirjoitti The Guardianissa.

Hänestäkään populismi sinänsä ei voittanut vaaleja: vasemmistolaiset populistipuolueethan olivat menettäneet paikkoja. Mutta laitaoikeistolaiset – heitä oli tullut lisää.

Euroopan parlamenttirakennus Brysselissä muistuttaa sisältä suurta risteilijää.

Leveän ja korkean keskikäytävän kummallakin puolella nousevat toimistokerrokset, joissa europarlamentaarikot työskentelevät. Heidän huoneensa ovat kuin hytit, vieretysten harmaiden ja matalakattoisten käytävien varsilla.

Kahdeksannen kerroksen käytävällä saattaa törmätä Teuvo Hakkaraiseen: siellä ovat hänen ja Pirkko Ruohonen-Lernerin työhuoneet.

Hakkarainen valittiin parlamenttiin 2019 vaaleissa, Ruohonen-Lerner nousi viime keväänä varasijalta. Hän on ollut Brysselissä noin vuoden.

Tämä on jo toinen kerta, kun Ruohonen-Lerner on tullut parlamenttiin varasijalta. Ensin Sampo Terhon, sitten Laura Huhtasaaren tilalle.

Kummallakin kerralla hänestä tuli konservatiivisen ECR-ryhmän jäsen. Viimeksi ryhmä oli kolmanneksi suurin, nyt vasta viidenneksi. Asiat ovat muutenkin toisin.

Britit ovat lähteneet, Puolan Laki ja oikeus on ryhmän suurin puolue.

Ryhmän kulttuuri on muuttunut, kuiva huumori on vaihtunut itäeurooppalaiseen kyynärpäätaktiikkaan, Ruohonen-Lerner sanoo.

ECR:n arvot ja tavoitteet ovat kuitenkin ennallaan, hän jatkaa: kansallisvaltioiden suvereniteetin säilyttäminen, liittovaltiokehityksen vastustaminen ja Ukrainan tukeminen. Koti, uskonto, isänmaa.

”Ja sitten transatlanttisten suhteiden pitää olla kunnossa ja samaten kannatamme hallittua maahanmuuttoa.”

Ja tietysti yrittäjyyttä ja perinteistä perhemallia, ”ei sukupuolisekoilua”.

Tutkijoiden mielestä ECR on radikalisoitunut sen jälkeen, kun Puolan oikeusvaltioperiaatetta rikkoneesta Laki ja oikeus -puolueesta on tullut enemmistö.

Ryhmä niputetaan nykyään laitaoikeistoon, johon kuuluu äärioikeistolaisia puolueita.

Ruohonen-Lernerin mielestä ECR on kuitenkin selvästi keskustaoikeistoa, lähempänä EPP:tä kuin parlamentin äärioikeistolaisia.

On nimittäin olemassa vielä yksi muita radikaalimpi ryhmä.

Se on parlamentin kansallismielisin ja oikeistolaisin ryhmä, jonka edustajat ovat esimerkiksi kiistäneet rasismin olemassaolon ja syyttäneet muslimeja murhaajiksi ja raiskaajiksi.

Sen nimi on Identiteetti ja demokratia.

”Se oli varmaan jonkinlainen vahinko silloin, kun perussuomalaiset lähtivät siihen mukaan.”

Identiteetti ja demokratia oli siihen mennessä kunnianhimoisin yritys yhdistää Euroopan laitaoikeisto. Siinä oli yhdeksän puoluetta yhdeksästä maasta. Saksan AfD, Itävallan Vapauspuolue FPÖ ja Tanskan kansanpuolue esimerkiksi. Ja Suomen perussuomalaiset.

”Tavoitteena on synnyttää oikealle laidalle mahdollisimman suuri ryhmä suhteellisen pienillä yhteisillä tekijöillä”, Jussi Halla-aho oli sanonut Helsingin Sanomille kesällä 2018, vuotta ennen ryhmän perustamista.

Hänestä oli tullut perussuomalaisten puheenjohtaja, ja puolueella oli nyt uusi linja.  

Brexit-äänestyksen jälkeen kukaan ei enää vakavissaan puhunut EU-erosta. Laitaoikeiston uutta ID-ryhmää yhdistivät muut viholliset: Euroopan vihreän siirtymän suunnitelma, EU:n syvenevä yhteistyö, maahanmuutto ja islam.

Muut parlamentissa katsoivat sitä karsaasti.

Kun vaalikauden alussa jaettiin parlamentin vastuupaikkoja, muut ryhmät sulkivat ID:n edustajat tehtävien ulkopuolelle. Ei käynyt päinsä, että yksi ryhmä ”pyyhkisi kaikella yhteisellä peruspohjalla pyllyä”, kuten Sirpa Pietikäinen EPP:stä perusteli Ilta-Sanomissa.

Ryhmät rikkoivat siinä parlamentin sääntöjä itsekin. Vastuutehtävät pitäisi jakaa ryhmäkoon mukaan, d’Hontin periaatteella. Mutta lainsäätäjät eivät halunneet ottaa riskiä, että parlamentin toiminta halvaantuisi. 

Sitä pelättiin valiokunnissakin.

Ympäristövaliokunnan koordinaattorit pitivät kauden alussa kokouksia, joissa varmuuden vuoksi jakoivat keskenään aloitteita. Yksi koordinaattoreista oli Nils Torvalds (r). Hän oli mukana sopimassa, kuka ottaisi minkäkin ja mitä tehtäisiin, jos ID:n jäsenet alkaisivat ”pelata peliä” lakialoitteiden kanssa.

Mutta mitään peliä ei tullutkaan.

ID:n jäsenet eivät olleet kiinnostuneita aloitteista, eivät vaikuttaneet olevan kiinnostuneita lainsäädäntötyöstä ylipäätään. He toimivat, kuten populistipuolueet aina toimivat parlamentissa: puhuivat täysistuntosalissa.

Salin keskustelukulttuuri on muuttunut, meuhkaamista on enemmän kuin ennen, mutta lakien säätämiseen ID:llä ei ole ollut vaikutusta.

”Ja minä voin tietyllä logiikalla sen ymmärtää”, Torvalds sanoo.

”Jos inhoat EU:ta ja yrität päästä siitä irti, niin minkä helvetin tähden olisit siinä rakentava?”

Keväällä 2023 perussuomalaiset lähtivät ID:stä ja palasivat konservatiivien riveihin.

Pari päivää aiemmin Suomessa oli järjestetty eduskuntavaalit, kokoomus tunnusteli hallituskumppaneita.

Loikkauksen virallinen syy oli Venäjä: osa ID:n puolueista suhtautui maahan ihailevasti. Ne vastustivat Venäjälle asetettuja pakotteita, yksi oli jopa ilmaissut sen hyökkäykselle tukensa. Kahta AfD-puolueen poliitikkoa tutkitaan Venäjä-propagandan levittämisestä ja lahjusten ottamisesta Kremliltä.

Myöhemmin presidentinvaalien alla Halla-aho sanoi Ilta-Sanomille, että ei ollut aikanaan pystynyt arvioimaan, miten ”syvällä putinistisessa hulluudessa” yhteistyökumppanit olivat olleet.

Vladimir Putinia koskevat näkemyserot olivat kyllä olleet tiedossa, ”mutta maahanmuuttoon liittyvät kysymykset painoivat siinä kohdassa enemmän vaakakupissa”.

Perussuomalaiset oli jälleen tilanteessa, jossa se oli saanut hyvän tuloksen vaaleissa. Sen oli syytä pitää ”eurooppalainen hygienia kunnossa”.

Tammikuussa 2024 suuri eurooppalainen ajatushautomo julkaisi ennusteen: Eurooppa on kääntymässä jyrkästi oikealle.

Tähän asti populistiset oikeistopuolueet ovat vaikuttaneet Euroopan unioniin ennen kaikkea kansallisen politiikan kautta, kun jäsenmaiden hallitukset ovat alkaneet omaksua niiden ajatuksia. Mutta vähitellen vaikutus on levinnyt myös parlamenttiin.

Ennen vaaleja suuri maltillinen EPP on alkanut koventaa linjaansa, siirtynyt ilmasto- ja maahanmuuttopolitiikassa lähemmäs Euroopan konservatiiveja.

Kannatusmittausten perusteella näyttää siltä, että kesäkuun alussa pidettävien eurovaalien suurin voittaja ovat kuitenkin laitaoikeiston puolueet.

Joka kerta sama juttu, Politico-lehti kirjoitti ennusteen julkaisun jälkeen. Mutta: ”tällä kertaa laitaoikeiston uhka on todellinen”.

Laitaoikeistopuolueiden kannatusluvut ovat suuremmat ja vankemmat kuin ennen. 

Ennustetaan, että ne voittavat vaalit yhdeksässä jäsenvaltiossa ja nousevat kolmanneksi suurimmaksi yhdeksässä.

Suuret maltilliset säilyttävät parlamentissa enemmistön, mutta vain täpärästi. Niiden on aiempaa vaikeampi saada tehtyä päätöksiä, vaikeampi sulkea radikaalit puolueet tärkeiden paikkojen ulkopuolelle.

Tarvitaan tiivistä yhteistyötä, vaikka ryhmät ovat monista asioista eri mieltä.

Vaalitappioita aavistellaan käytännössä kaikille paitsi laitaoikeistolle.

Jos ennusteet toteutuvat, Timo Soini ei hämmästy.

”Kun tulee EU-vaalit, niin mistä siellä äänestetään? Eihän ilmastonmuutoksesta puhuta enää mitään”, hän sanoo.

Euroopalla on nyt toisenlaiset huolenaiheet. Ne ovat oikeiston huolenaiheita: puolustus, turvallisuus, talous ja siirtolaisuus.

”Greta Thunberg oli, tuli ja meni.” 

Juttua varten on haastateltu Eurooppa- tutkimuksen keskuksen professori Johanna­ Kantolaa. Lähteenä on käytetty Johanna Kantolan, Anna Elomäen ja Petra Ahrensin teosta European Parliament’s Political Groups in Turbulent Times (2022).

Oikaisu 13.5.2024 klo 15.47. Nigel Farage kertoi Herman van Rompuylle, että tällä oli tiskirätin karisma, ei tiskirätin naama, kuten jutussa aiemmin virheellisesti kuvattiin.