Teksti,
joka petti

Valitsijoina oli neljäsataa italialaista nuorta. Kukin oli saanut äänestää suosikkiaan viidestä ehdolla olevasta romaanista. He olivat päätyneet suomalaiseen kirjaan, Pajtim Statovcin Bollaan. Se sai Premio Lattes Grinzane -palkinnon syksyllä 2022.

Palkitsemistilaisuus järjestettiin Torinon lähellä Albassa, pikkukaupungissa, jossa tärkeimmät nähtävyydet on rakennettu 1200- ja 1300-luvulla. Palkinto jaettiin vanhassa ­teatterissa.

Nuoret esittelivät ehdokasteoksia, pitivät kaunopuheisia puheita lukemisesta.

Statovci käveli lavalle kirkkaan sinisessä takissa. Hän kiitti englanniksi, puhui kirjallisuuden merkityksestä.

Kuvissa hän ja italialainen kirjailija Alessandro Mari hymyilivät leveästi yleisön edessä.

Bolla ei silti ole mikään hyvän mielen kirja. On sotaa, homofo­biaa, hyväksikäyttöä ja mielen hajoamista. Romaanin rakastavaiset, Arsim ja Miloš, eivät pääse helpolla.

”Arsimin ihmisyys uhkaa syöpyä katastrofi katastrofilta”, kuvaillaan brittiläisen The Guardian -lehden arviossa.

Jo ensimmäinen kirja oli tapaus.

Kissani Jugoslavia julkaistiin elokuussa 2014. Statovci oli 24-vuotias helsinkiläinen opiskelija. Kasvanut Porvoossa, työskennellyt kaupassa.

Esikoiskirja voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Sen käännösoikeuksia myytiin, Yhdysvaltoihinkin.

The New York Times julkaisi kritiikin. Statovcin kertojankyvyt ovat kiistämättömät, siinä kirjoitettiin. ”Hänen lauseensa ovat tarkkoja ja taipuisia.”

Seuraava romaani, Tiranan sydän, julkaistiin syksyllä 2016.

Taas kiittäviä arvioita ja kauppoja käännösoikeuksista. Muutamaa vuotta myöhemmin kirja nostettiin National Book Award -finalistiksi. Amerikkalaispalkinto on 10 000 dollaria ja pronssipatsas.

Esikoisesta tehtiin näytelmä Kansallisteatterin lavalle.

Vuonna 2019 oli vuorossa Bolla. Sillä Statovci voitti Finlandia-palkinnon, nuorempana kuin kukaan häntä ennen. Romaani asetettiin ehdolle Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Helsingin kaupunginteatteri sovitti teoksesta näytelmän syksyllä 2021. Samoihin aikoihin yhdysvaltalainen kirjallisuuslehti Kirkus Review nosti Bollan finalistiksi. Se jakoi lehden nimeä kantavaa, 50 000 dollarin arvoista palkintoa. Muitakin palkintoja ja ehdokkuuksia on tullut.

Mikään teoksista ei tunnu painuneen unohduksiin. Kirjoja on käännetty yli 20 kielelle, niistä puhutaan.

Statovcista on toisin sanoen tullut yksi näkyvimmistä suomalaiskirjallisuuden kasvoista ulkomailla.

Syksyllä 2022 Statovci esitteli The New York Timesissa kokonaisen artikkelin verran Helsinkiä ja Suomea kirjallisuuden kautta.

Hän antoi vinkkejä. Väinö Linnalta kannattaa lukea teos Unknown Soldier, Rosa Liksomilta The Colonel’s Wife, Sofi Oksaselta Purge…

Ei ehkä tule yllätyksenä, että mä puhun lähtökohtaisesti vain kirjaa koskevista asioista, Statovci sanoo heti haastattelun alussa.

Ei tule, ei.

Ollaan hänen kustantamonsa Otavan tiloissa. Neuvotteluhuoneen seinustalla on iso kaakeliuuni, Statovcilla näyttäviä sormuksia sormissaan. Samaan päivään on mahdutettu monta haastattelua, on kuulemma helpompaa niin.

Statovci on vaalinut yksityisyyttään. Perheestään hän on kertonut sen verran, että siihen kuuluvat hänen äitinsä ja sisaruksensa.

Vapaa-ajasta lehteen saa laittaa seuraavasti: hän viettää sitä läheistensä kanssa ja muiden taiteiden, kuten esimerkiksi elokuvien ja tv-sarjojen maailmoissa.

Statovci on ollut omien sanojensa mukaan alalla ”jo tai vasta kymmenen vuotta”. Aika aloittelijana on takana.

Neljäs romaani on valmis, ja sen nimi on Lehmä synnyttää yöllä.

Tuoreessa teoksessa hän halusi kokeilla uutta tapaa kirjoittaa.

Siihen vaikutti se, että Statovci kiinnostui kirjoittamisen aikana autofiktiosta. Hän luki Sheila Hetiä, Deborah Levya, Rachel Cuskia… Ja Karl Ove Knausgårdia.

Kaikki kirjailijoita, jotka ovat jollakin tavalla kommentoineet autofiktion genreä parin viime vuosikymmenen aikana.

Statovci halusi kokeilla itsekin. Työ ei kuitenkaan sujunut.

”Äärimmäisen suureksi yllätykseksi”, Statovci sanoo, ”kun mä yritin kirjoittaa todellisista tapahtumista, niin se petti minut. Se tekstilaji.”

Tekstistä puuttuivat hänen mielestään välittömyys ja aitous. Hän ei päässyt alkua pidemmälle.

Kuulostaa tutulta. Hiukan tältä:

”(- -) silloin kun kirjoitan ilman sisälleni kasvattamaani kertojaa joka suojelee minua maailman armottomuudelta, omana itsenäni, minulla ei ole mitään sanottavaa…”

Sitaatti on Statovcin uudesta romaanista. Kirjan päähenkilö, kolmekymppinen mies, kuvaa siinä omaa kirjoittamistaan. Ja jatkaa: ”Joten suljen silmäni ja alan kuvitella, ja sitten tähänastisen elämäni kaksoisolento alkaa kirjoittaa jäljennöstä, kopiota tarinasta (- -), ja olen siihen tyytyväinen kuin hyvin nukuttuun, levolliseen yöhön.”

Niin, kirjan päähenkilökin on kirjailija. Mutta ei Pajtim, vaan Kujtim. Nimi on albaniaa ja tarkoittaa muistoa tai muistamista.

Tekikö Statovci itsekin saman kuin päähenkilönsä, antoi ”tähänastisen elämänsä kaksoisolennon” alkaa kirjoittaa?

Siltä lukiessa hetkittäin vaikuttaa.

Kujtim on suunnilleen samanikäinen kuin Statovci, muutaman vuoden vanhempi.

Myös Kujtim on syntynyt Kosovossa, ja hänen perheensä tulee Podujevosta, pikkukaupungista läheltä Serbian rajaa. He ovat kumpikin muuttaneet varhaislapsuudessaan Suomeen. Molemmat ovat löytäneet lapsena kirjaston ja innostuneet kirjallisuudesta, vaikka muut perheessä eivät ole juuri lukeneet.

Kumpikin on, ainakin jollakin tavalla, menettänyt isänsä.

Statovcin tapaan myös Kujtim kuulostaa menestyneeltä. Ainakin hänen teoksiaan on käännetty – albaniaksi muun muassa – ja hän on ansainnut sen verran rahaa, että pystyy maksamaan äidilleen auton kuluja, lentolippuja ja muita mukavuuksia sekä keskittymään itse kirjoittamiseen.

Statovci tosin huomauttaa, että kirjassa ei käy ilmi, millaisia kirjoja päähenkilö on kirjoittanut.

”Tiedetään vain, että hän on yhdistellyt teoksissaan joitakin teemoja, jotka ovat osittain samanlaisia ja osittain erilaisia kuin ne teemat, joita mä olen itse käsitellyt omissa kirjoissani.”

Fiktiivinen Kujtim kuvailee äidilleen teoksiaan näin: Ne käsittelevät ihmisen seksuaalisuutta, sukupuolta, maahanmuuttoa, rasismia, toiseutta, sortoa ja alistamista. Osa tapahtumista on yliluonnollisia.

Aika tutulta kuulostaa, Statovcin sanoista huolimatta.

Kirjassa kerrotaan, että Kujtimin puhelimen taustakuvana on ystävän koira, mitä eräs kosovolainen mies pitää vastenmielisenä.

Ja kas, kenen kuono siellä Statovcin Ipadin lukitusnäytöllä näkyykään…

Lehmä synnyttää yöllä -romaania ei voi lukea todenmukaisena kuvauksena kirjoittajansa elämästä, tietenkään. Syitä on useita.

Koska Statovci on Statovci, hän osaa puhaltaa suvereenisti henkeä satumaisiin olentoihin, ja tällä kertaa päähenkilö ystävystyy valtavan kimeerin kanssa. (Kimeerillä on kolme päätä: vuohen, leijonan ja käärmeen. Olento päätyy asumaan vuosiksi päähenkilön isoisän ullakolle. Jos siis on olemassa.)

Välillä kirjassa sataa karkkeja.

Lisäksi kirjan kertoja on epäluotettava. Tai hänen muistinsa on, se vaikuttaa pettävän kertojan itsensäkin.

Läpi romaanin leikitellään sillä, milloin päähenkilöä voi uskoa. Esimerkiksi sen suhteen, mitä Kujtimin lapsuudessa on tapahtunut, kun perhe on kyläillyt isoisän luona Kosovossa.

Isoisän pihalla asuva lehmä on lempeä ja ihmeellinen, vaikka isoisä hakkaa sitä ja tappaa eläimen epämuodostuneen vasikan.

Myöhemmin kukaan muu ei tunnu muistavan koko lehmää.

On myös muuta, mikä kalvaa Kujtimia. Sekä hän että hänen äitinsä ovat tottuneet siihen, että elämästä putoaa pohja.

Kun menneestä kerrotaan, Statovcin kertoja kasvattaa lukijan luottamusta. Sitten horjuttaa. Kasvattaa taas, ja horjuttaa.

Lopulta, niin Statovci toivoo, lukijaa alkaa uuvuttaa jatkuva totuuden puntaroiminen ja tämä hyväksyy ajatuksen, että ehkei totuudella ole aina merkitystä.

Valemuistoilla sen sijaan jossakin tapauksessa voi olla, esimerkiksi jos yrittää selvitä trauman kanssa.

Tätä romaani ehdottaa, niin kuin Statovci sanoo.

Onko lopulta merkitystä silläkään, pohjautuvatko romaanin tapahtumat ja yksityiskohdat todellisuuteen vai eivät?

Lukijoilla on kuitenkin taipumus miettiä myös kirjoittajaa ja tämän taustaa.

Taipumus tuli Statovcille tutuksi heti esikoisen kohdalla. Hän puhui jo silloin haastatteluissa siitä, miten yllättävän moni oletti hänen kuvaavan omaa perhettään. Siitä huolimatta, että kirjassa kuvattiin myös päähenkilön suhdetta puhuvaan kissaan.

Tausta korostuu, kun kirjailija on maahanmuuttaja.

Statovci kertoo kohtaamisestaan kirja-alan ihmisen kanssa. Tämä halusi tietää lisää hänen työn alla olevasta teoksestaan, juuri tästä nyt ilmestyneestä.

Onko sulla tässä taas tämä Balkan queer -juttu?

Statovci alkaa vastata kysymykseen.

”Mä ajattelen, että mun kirjojen henkilöhahmot ovat keskenään tosi erilaisia”, hän selittää.

On koulutettuja ja kouluttamattomia, varakkaita ja köyhiä, eri vähemmistöihin kuuluvia. Edistyksellisiä ja perinteistä kiinni pitäviä.

Ja teokset, nekin ovat hänestä erilaisia.

”Mutta ilmeisesti multa puuttuu se sama näkymä kuin ihmisiltä, jotka kysyvät tästä.”

Statovci kuulostaa vähän tyytymättömältä. Kollegoille ei juuri todeta, että sullahan on taas tämä Suomi hetero -juttu käsittelyssä.

Ikään kuin se, mistä hän ammentaa, tyhjenisi tuosta noin vain. Pariin, kolmeen romaaniin. Ja vaikka hän on kritisoinut taustaansa keskittymistä, se on ainoa näkökulma, mihin hänellä on pääsy.

”Mä en pääse siitä.”

Usein hän ei kuitenkaan edes ajattele kuvaavansa tiettyä kulttuuria, vaan ihmistä. Erityisesti sitä, miten ihmismieli sammuu ja pimenee. Ja mitä sitten tapahtuu, kun niin käy.

Kujtimin mielessä todella pimenee, jos hänen omaa selostustaan on uskominen. Hän on matkustanut äitinsä kanssa Kosovoon ja törmännyt kerta toisensa jälkeen omaan ulkopuolisuuteensa. Samoin kuin siihen, miten vaikeaa on tehdä hyviä tekoja.

Hän alkaa lähetellä vimmaisia sähköpostiviestejä, muun muassa kustantamolleen: ”(- -) sitten ilmoitan, etten aio enää kirjoittaa heille yhtäkään kirjaa siksi että he ovat alkaneet myydä julkaisemiaan teoksia pilkkahinnalla eteenpäin ja tehneet kirjailijan työn tekemisestä taloudellisen katastrofin…”

Kujtim lupaa palata asiaan sitten, kun myös kustantamon työntekijät luopuvat kuukausipalkastaan ja saavat maksun sen mukaan kuinka suoriutuvat.

Hän kirjoittaa agentilleen ja niputtaa tämän kollegoineen sekä kustantajat ”kyrvänimijöiksi” ja ”äidinnussijoiksi”.

Lopulta hän lähettää viestin pääministerille. Sinä johdat tätä maata rasistien kanssa, hän kirjoittaa ja jatkaa sättimistään.

”(- -) minä säälin sinua ja lapsiasi ja vaimoasi ja lemmikkejäsikin…”

Sinä sairas, keskivartalolihava impotentti pervo, hän lopettaa kirjeensä.

Kertoja alkaa kuitenkin heti vetää mattoa oman kritiikkinsä alta. Häntä hävettää, ja hän ryhtyy lähettelemään anteeksipyyntöjä.

Kujtim panee kaiken vaikeuksiensa ja alkoholin syyksi. Ihmiset tietävät, ettei hän käytä alkoholia, mutta hyväksyvät selityksen.

Pääministerin avustajakin kirjoittaa heti takaisin ja kiittää anteeksipyynnöstä.

Kujtim siis tuntee voimakasta vihaa, vaikka samalla häpeää vihaansa. Hänen on kuitenkin vaikeaa päästää kokonaan irti, koska se perustuu ainakin osin todelliseen kaltoinkohteluun.

”(- -) eikä ihminen kulje kohti mitään vaan pyörii ympyrää menneisyytensä kaatopaikoilla, kunnes kuolee.”

Kaikki tämä kuulostaa synkältä, mutta siinä on samalla jotain armollista.

Niin Statovci ajattelee kirjastaan.

”Se antaa ihmiselle välillä oikein luvan jäädä siihen pahaan.”

Ei tarvitse koko ajan carpediemmailla, niin kuin hän sanoo. Tarttua hetkeen. Teoksen maailmassa menestys ei paranna ihmisten elämää, eikä pyyhi pois koettuja vaikeuksia.

Toisin kuin Kujtim, Statovci punnitsee sanansa huolellisesti.

Hän on kohtelias. Uuden romaanin lopussakin kiitetään kustantamon väkeä huolellisemmin kuin suomalaiset kirjailijat yleensä. Kustannusjohtajaa, useampaa kustannuspäällikköä, viestintäpäällikköä, kannen suunnittelijoita… Isoa joukkoa.

Mutta on Statovcilla jotakin sanottavaa.

Hän aloittaa siitä, että Suomi ja Ruotsi eroavat lainsäädännöltään monista muista maista.

Meillä ei ole määritelty kirjoille minkäänlaista minimihintaa, minkä vuoksi kustantamot voivat myydä kirjaa jälleenmyyjille miten halvalla hyvänsä. Kirjailijan palkkio määräytyy sitten kustantajan asettaman hinnan mukaan, eikä kirjailija voi vaikuttaa siihen.

Kirjailijoiden saamat myyntitulot ovat pudonneet Suomessa lyhyessä ajassa neljäsosalla. Vuonna 2018 mediaanitulo oli 2 300 euroa vuodessa, neljä vuotta myöhemmin 1 700. Luvut ovat Kirjailijaliiton teettämästä selvityksestä.

Samaan aikaan on puhuttu ”äänikirjabuumista”.

Statovci on keskustellut aiheesta ulkomaisissa kustantamoissaan. ”Ja kyllä niin kuin… Pakko raportoida, että monet kustantajat maailmalla ovat ihmetelleet sitä, että miten markkinatilanne voi olla meillä tällainen.”

Lisäksi, jos hallituksen aikeet toteutuvat, Suomi verottaa kirjallisuuden myyntiä poikkeuksellisen paljon.

Ongelmat näkyvät jo alan ilmapiirissä, Statovci sanoo.

”Koskaan aikaisemmin en ole huomannut, että kustantamoiden ja kirjailijoiden välit olisivat niin kireät kuin nyt.”

Osa kirjailijoista on protestoinut ja vetänyt äänikirjansa pois lukuaikapalveluista, Statovci sanoo.

Hänen uusin teoksensa ilmestyy syyskuussa fyysisenä kirjana mutta lukuaikapalveluissa jouluaattona. Vanhat teokset löytyvät palveluista e-kirjoina, mutta eivät kuunneltavina, vaikka niistä on tehty äänikirjat.

Osin syynä on se, että teokset eivät sopineet niin hyvin kuunneltavaan muotoon, sanoo Statovci. Näkökulmat ja aikatasot vaihtelevat, esimerkiksi. Mutta hänellä oli myös sama syy kuin muilla: vetää kirjat protestiksi pois.

”Joo.”

Lehmä poikii, ei synnytä. Tämän Statovci on kuullut monta kertaa sen jälkeen, kun uuden kirjan nimi julkaistiin keväällä. Palautetta on tullut sekä kustantamoon että suoraan hänelle.

Saman virheen tekemisestä saa moitteet myös Kujtim, kirjan päähenkilö, koulussaan.

Statovcin romaanin lehmä ei ole vain lehmä.

Myös kirjailija on lehmä. Maidon ja uusien yksilöiden sijaan kirjailija vain tuottaa tarinoita. Tulevaisuudessa ehkä yhä enemmän tehotuotantoeläimen tapaan, ei kotieläimen. Äänikirjabisneksen lisäksi tekoäly muuttaa todennäköisesti alaa, vaikka vielä on vaikea hahmottaa miten.

Samalla lehmä on myös lehmä, teos ottaa aikaisempia kirjoja voimakkaammin kantaa eläinten oikeuksien puolesta.

Ja yö, sekin on mietitty. Yöhän on pimeyttä, ja sitä on teoksessa monella eri tavalla. Mielenterveysasioissa, mutta muutenkin.

”Se nimi syntyi kaikkien näiden teemojen ympärille.”

”Mutta siis… Niin.”

Sanavalinta oli täysin tarkoituksellinen, kirjailija sanoo.

Näinkö vähän ihmisillä on luottamusta? He ajattelevat, että romaanin nimi on vahinko?

Vaikuttaa siltä, että Statovcia turhauttaa. Selvästi myös huvittaa. 

Suomen Kuvalehti kuuluu Otava-konserniin.