Vastuu on lukijalla

”Ainakin kaikki ennakkoluulot, julma kolumnisti Mattiesko Hytönen, on syytä jättää narikkaan.”

Punatukkainen mies kahvilassa hiljentyy miettimään sanojaan. Ohje löytää lopullisen muotonsa toisella yrittämällä.

”Ainakin kaikki ennakkoluulot julmasta kolumnisti Mattiesko Hytösestä kannattaa jättää narikkaan. Täsmällinen lause.”

On kymmenen vuotta siitä, kun Hytönen lopetti Iltalehden kolumnistina. Helsinkiläisjulkkisten ei ole tarvinnut pelätä, että silmälasipäinen voimahahmo tekee heistä purevia havaintoja ja kirjoittaa asiat halki.

Hytönen sanoo luopuneensa kolumneista voidakseen tehdä esikoisromaanin.

”Olisin voinut niitä jatkaa tähän päivään asti, mutta näin parhaaksi, että pitää kirjoittaa toi ennen kuin rupeaa ikä painamaan.”

Hytönen on 82-vuotias.

Kuusi viiltoa (Aviador, 2026) on rönsyilevä vaellus Hytösen maailmassa, johon mahtuu totta ja tarua. Rakkaus elämänkumppani Heidi Strömmeriin kannattelee kerrontaa. Eturauhassyöpä ilmaantuu horjuttamaan yhteistä onnea. Kehonrakentajana tunnetun kirjoittajan maskuliinisuus murtuu, periksiantamattomuus ei.

Hytöseltä poistettiin eturauhanen Peijaksen sairaalassa Vantaalla.

Peijakseen saapuessani olin Porsche, lähtiessäni Nissan, kirja kertoo.

Tuskallinen vaihe leikkauksen jälkeen on vain yksi osa monen tarinalinjan kudelmaa.

Kaiken kirjoittaminen kesti kuusi vuotta. Kuusi viiltoa on Hytösen mukaan hänen pääteoksensa. Mitään ei enää salata.

”Kolumnit yhdessä muodostavat toisen suuren kokonaisuuden.”

Erik von Frenckell oli asettanut Hufvudstadsbladet-sanomalehden Eduskuntatalon yleisölehterin kaiteelle. Se oli salainen merkki, josta presidentinvaalien valitsijamies Väinö Leskinen (sd) näki, että hänen tuli äänestää Kekkosta.

Näin se olisi voinut mennä.

Nykyään jutun loppuun lisättäisiin maininta, että kyse on satiirista. Selitettä ei lukenut 9. syyskuuta 1990 Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla.

Hytönen innostui sepittämään vaihto­­ehtohistoriaa luettuaan tutkija Juhani Suomen eri teorioita siitä, ketkä valitsijamiehet ratkaisivat vuoden 1956 vaalit siirtymällä Kekkosen taakse. Kuten Aamulehden entinen toimittaja Matti Kuusela, hän on kertonut avoimesti muistelmissaan (Rinnanympärys 106, Otava 1999) piipahtaneensa fiktion puolella.

Syksyllä 1990 lukijat ihmettelivät, mistä tieto ratkaisevasta äänestä oli peräisin. HS:n johto joutui miettimään, miten Hytösen arvaamattomat tekstit pitäisi tarjoilla. Erilaiselle toimittajalle keksittiin perustaa oma kolumnipalsta.

Hytösen mukaan sunnuntaisivujen silloinen pomo Kari Huhta suostutteli hänet kolumnistiksi puhumalla leikkilaatikosta:

”Nyt laitetaan sinulle oma leikkilaatikko, ja sitten kaikki ymmärtävät, että tämä ei ole ihan yksi yhteen todellisuuden kanssa.”

Kolumnin nimi M3 merkitsi, että kirjoittaja ”ei ole ihan normaali”. M3-lomakkeella ylilääkärit voivat määrätä psykiatrisia potilaita pakkohoitoon.

Marraskuussa 1992 M3-paikalla ilmestyi Juhani Suomen ja Hannu Rautkallion haastattelu, jossa historioitsijat väittelivät Kekkosen sijaan siitä, oliko ratsastaja Marko Björsin hevoskirja mistään kotoisin.

Koko ”lupaa kysymättä” luotu haastattelutilanne oli kolumnistin omasta päästä.

”Mä en tota muistakaan”, Hytönen toteaa.

Mitä mieltä hän nyt on tällaisesta journalismista?

”Tykkään siitä! Just tuollaisesta. Pitää hämmentää, pitää raivostuttaa ja naurattaa. On turha kirjoittaa kolumnia, jossa on vain kaunis kaari. Pitää olla niin, että painimatto pölisee. Synnyttää reaktio. Se on ihan ehdoton.”

Onko journalismi nykyään liian varovaista?

”On.”

Enää ei kirjoitettaisi, että laman aikana kansanedustaja Sirpa Pietikäinen on lihonut kolmattakymmentä kiloa.

Hytösen sanomalehtijutut löytyvät Helsingin Sanomien ja Iltalehden arkistosivuilta. Jotkut pitävät niitä kauhukabinettina, joka opettaa, että ennen ei ollut paremmin.

Toimittaja Heikki Aittokoski julisti pilapiirtäjä Kari Suomalaisen haastattelun vuodelta 1991 ”ummehtuneisuuden korkeaksi veisuksi” omassa HS-kolumnissaan (18.1.2025).

Suomalainen oli kohahduttanut irtisanoutumalla Helsingin Sanomista, kun pakolaisaiheista pilakuvaa ei julkaistu. Hytöseltä haluttiin huomiota herättävä Kari-haastattelu, joita muutkin lehdet tekivät.

Hytönen ja Suomalainen rupattelevat mukavassa kaverihengessä raskaan rasistisesti, Aittokoski totesi ja epäili kaksikon hykerrelleen yhdessä, kun Kari vertaili vähättelevästi naisia ja mustia miehiä toisiinsa. Kyllä, Kari hykerteli haastattelussa tapansa mukaan, Hytönen myöntää ja imitoi hörähdyksiä sekunnin ajan.

”Mutta se, että Aittokoski arvelee minun hykerrelleen, se on jo fabulointia. Kun tuli päräyttävä lause Karin suusta, niin en todellakaan ruvennut sensuroimaan, että tätä ei panna lehteen. Tietysti kirjoitin sen, minkä hän sanoi.”

Hytönen on pysynyt Helsingin Sanomien paperiversion uskollisena lukijana, vaikka lehdessä ei enää tunnu riittävän lukemista aamukahvin ajaksi. Huumeiden käyttäjien selviytymistarinat, joita on ”kolme kertaa viikossa” eivät sytytä, eivätkä ainaiset päivähoito- ja kouluaiheet.

Keskiportaan päälliköt lienevät juuri siinä iässä, että heillä on pieniä ja myös teini-ikäisiä lapsia, Hytönen olettaa.

”Tommi Niemisen kirjoitus Veijo Baltzarista oli pitkästä, pitkästä aikaa Hesarissa juttu, joka oli erittäin hyvä. Baltzar puhui ihan älyttömiä siitä, miten on tervetullut Aleksanterin teatteriin ja ­Teatterikorkeakouluun. Nieminen ei sanonut, että valehtelee perkele, vaan oli ottanut selvää, mikä tilanne oli.”

Hytönen valmistui Helsingin Sanomien toimittajakoulusta vuonna 1971. Häntä pidettiin aluksi liian outona lehden toimitukseen. Vähä vähältä kulttuuritoimituksen ovet avautuivat. Nuori valtiotieteen maisteri arvioi viihderomaaneja politisoivalla otteella.

”Kulttuuriosasto oli jakautunut. Oli taistolaisia, oli taistolaisten myötäilijöitä ja oli (taistolaisia vastustaneet) Seppo Heikinheimo ja Pekka Tarkka.”

Hytönen myötäili aikansa 1970-luvulla. Kulttuuritoimittajana ollessaan hänellä oli eniten hyviä kavereita HS:n yhteisössä. Kuppilat, joissa aikoinaan istuttiin porukalla, palaavat mieleen: Riku, Kulma, Kuparipannu.

”Sunnuntaiosastolla olin lähinnä invidualisti. En ollut ikään kuin porukoissa, mutta en myöskään poikkiteloin”, Hytönen sanoo.

Sunnuntain lehteä odotettiin jännityksellä. M3-kolumnisti nousi samaan pelättyjen tähtitoimittajien sarjaan kuin kulttuuriosaston suuruudet.

Siinä missä Heikinheimolla ja teatterikriitikko Jukka Kajavalla oli valtaa tietyillä kulttuurin alueilla, Hytönen sivalsi kriittisenä metajulkkiksena. Alue uhmasi kaikkia rajoja.

Lama painoi, mutta oli bileitä ja ironista huumoria. 1990-luvun kulttuurissa kaikkea voitiin perustella ironialla eikä kukaan halunnut olla tosikko.

Historioitsija Juha Siltala rohkeni etsiä Hytösestä vakavia merkityksiä. Tohtori kirjoitti toimittajan sortajahenkisestä ”itsetuntopolitiikasta” yli 70 sivun analyysin teokseensa Miehen kunnia – modernin miehen taistelu häpeää­ vastaan (Otava, 1994).

Häijyimmät kolumnit edustivat Siltalalle kollektiivisen pimeyden ydintä. Sunnuntaihesarin pyöveli nousee omasta pimeydestämme niin kuin Elm Street -elokuvien runneltu raatelija Freddy Krueger siloisempien kanssaihmistensä piilotajunnasta, Siltala maalaili.

Hytönen kuittaa, että psykohistorioitsijan kritiikin lukeminen oli hänelle ”hyvää luonteen kasvatusta”.

Analyysiin joutui toinenkin yltiömiehinen mediahahmo. Siltalan mukaan Hytönen ja hänen esimerkkiään seuraava Simo Rantalainen ”panevat näyttämölle arkaaista kunniakoodia”.

Tv-kasvo Rantalaisen kunniakäyttäytyminen oli impulsiivisempaa kuin Hytösen. Hän pahoinpiteli Ilta-Sanomien avustajan sairaalakuntoon lontoolaisessa pubissa joulukuussa 1996. Ärhäkkä juontaja sai potkut suosikkiohjelmasta Hyvät, pahat ja rumat.

Ilta-Sanomia julkaisevan Sanoma-konsernin uusi tv-kanava Nelonen ei kelpuuttanut Rantalaista Päivän lööppi -ohjelman vetäjäksi. Kakkosvalinta oli Hytönen, josta tuli televisiossa entistä ikonisempi.

”Itsehillintä on mulla hyvä. Stoalainen”, Hytönen sanoo.

”Sisällä kiehuu, mutta kasvoni eivät edes värähdä. En ole välittänyt siitä, jos joku on tullut vittuilemaan baarissa tai yökerhossa, kuten on tapahtunut aina välillä.”

No, Pekka Tarkan kanssa käytiin kerran lähellä fyysistä konfliktia kulttuuriosaston kotibileissä, mutta se on ”vanha juttu”.

Stoalaisuus petti Kampin Backstage-baarissa syksyllä 1996. Toimittajayhdistyksen juhlien jatkoilla Hytönen ei kompannut toimittaja Kati Sinisalon Trainspotting-elokuvan hehkutusta Nyt-liitteessä. Toimittaja Teppo Sillantaus puolusti Sinisaloa piikikkäästi. Sanaharkka eskaloitui nyrkkitappeluksi.

Kun Hytönen muistelee tilannetta, hän tulkitsee, että nuoremmalla toimittajalla oli ”halu tehdä isänmurhaa”.

Pari päivää tappelun jälkeen Hytönen pyysi anteeksi. Episodi pysyi poissa julkisuudesta, kunnes hän kertoi sen muistelmissaan.

”Se ei ollut mitenkään kunniakkaimpia hetkiä. Rillit sillä hajosi.”

Kun Sillantaukselta kysyy tilanteesta nyt, hän muistaa sen vähän eri tavalla: silmälasit ehkä vain vääntyivät.

Helluntaiaamuna 1985 Ilta-Sanomien päätoimittaja Vesa-Pekka Koljonen heräsi puhelinsoittoon. Pyhäaamua häiritsi toimittaja, joka pelkäsi tehneensä elämänsä virheen.

Koljonen oli yrittänyt saada Hytösen lehteensä, ja tämä oli alustavasti suostunut. Kirjoittaja oli muuttanut mieltään kuultuaan ystävän neuvon Rikussa, Richard’s Pubissa. Hesarissa hänen värikkäät juttunsa erottuivat, iltapäivälehdessä ne hukkuisivat massaan.

Iltalehden Pekka Karhuvaara onnistui kuitenkin vuonna 1997 houkuttelemaan Hytösen Helsingin Sanomista IL-kolumnistiksi.

Hiukan ennen työpaikan vaihtoa HS oli saanut kaksi langettavaa Julkisen sanan neuvoston päätöstä Hytösen jutuista. Päätoimittaja Janne Virkkunen lakkautti sunnuntaikolumnin, kun kirjoittaja oli virkavapaalla tv-juontajana.

Kävikö siinä siis niin, että hätkähdyttävyys heikkeni iltapäivälehdessä?

”Varmaan joo”, Hytönen myöntää. ”Mutta ei se häirinnyt rakkauden täyttämää elämääni.”

Hytönen kirjoitti vuosituhannen vaihteessa entistä elämäniloisempia tekstejä, joissa kiersi maailmaa uuden kumppaninsa Strömmerin kanssa. ”Olin ihan yhtä riemullinen kirjoittaessani tyttöystäväni ja minun seikkailuista kuin vaikka Marko Björsistä.”

Harmittomaksi kirjoittaja ei muuttunut. Kuusi viiltoa -kirjan mukaan IL:n toimituspäällikkö kieltäytyi julkaisemasta kolumneja Ruben Stilleristä, Timo T. A. Mikkosesta ja Mikko Alatalosta.

Romaani sisältää valikoiman lukijoiden tuohtuneita palauteviestejä.

”Yhteenkään en ole vastannut ja puolustellut”, Hytönen sanoo. Myöskään Kuudessa viillossa ei kommentoida, että valittajat ovat väärässä.

”Se on mielestäni kirjalle ja lukijalle hyväksi.”

Onko edelleen ihmisiä, jotka ovat katkeria jutuistasi?

”En usko.”

Jokainen leuanveto on uusi Julle Ankanpään patsas.

Kuntosalin tankoa puristava Hytönen saa voimaa miettimällä lapsuutensa sarjakuvaa. Roope Ankka ja Junttapurin maharadža kilpailevat Carl Barksin tarinassa siitä, kumpi rakentaa isomman patsaan Ankkalinnan perustajasta.

Hytönen samastuu Roope-setään. Junttapuri voittaa, jos tulos jää alle kolmentoista leuan.

Satuileva lapsenmieli on tiukan miehisyyden rakentamisen kääntöpuoli. Hytönen keräsi pehmoleluja entisen vaimonsa Heli Sinkkosen kanssa. Pariskunta jutteli eläinhahmoille, ja ne saivat katsoa paljon Avaraa luontoa.

Kuusi viiltoa vyöryttää paikoitellen eläinystäviä, taikamattoja ja muita satuhahmoja kuin Studio Ghiblin animaatioelokuva. Alpakkamatot osaavat lentää. Newtonin omena puhuu viisaita.

Mielikuvituksen käynnistäminen oli esikoisromaanin kirjoittamisen vaikea vaihe. Vauhtiin pääsy kesti ”kuukausia ellei jopa vuoden”.

Ratkaisu löytyi olohuoneen lattialta. Hytönen tuijotti tädilleen kuulunutta perintömattoa kuten aikoinaan lapsena. Hän keksi, että karvalankamatto voisi antaa hänelle ”lempeän ja lohdullisen vastauksen”. Satu sai siivet. Hytönen aikoo seuraavaksi kirjoittaa lastenkirjan.

Penis ei ala puhua Kuudessa viillossa, mutta se on keskeinen hahmo kertojan kaikissa ikävaiheissa. Eturauhasen poisto vesittää mieskuntoa. Yhdynnät eivät suju.

Hytösen mukaan ”seksillä on vahva osuus” hänen rakkaussuhteessaan, mutta se on vain yksi monista merkityksellisistä asioi­sta liitossa. Joka toinen viikko maistellaan samppanjaa ja muistellaan yhteisiä matkoja valokuva-albumin ääressä.

Kun albumi on luettu ja pullo tyhjä, mennään Eliteen illalliselle. ”Siinä on aineen ja hengen liitto”, Hytönen kertoo kyynel silmässä.

Yökerhoissa ei enää piipahdeta.

Kuuden viillon lapsuustakaumien toivoisi olevan pelkkää fiktiota. Toisessa luvussa isoveli vie kuusivuotiaan kertojan vessaan, jossa hänet pakotetaan imemään isomman naapurin pojan kalua. Kuvottava maku ei lähde sylkemällä pois.

”He olivat kahdeksan ja yhdeksän”, Hytönen sanoo.

Hän väittää sulkeneensa traumaattisen muiston pois mielestään. Lopulta se ei pysynyt poissa.

”Vasta joskus nelikymppisenä rupesi tulemaan mieleen, että tällaista todella tapahtui.”

”Jarkon vessatapaus” on samalla merkityksellisten pahojen a­sioiden listalla kuin Hytösen vanhempien ”hirveä liitto” ja eturauhasleikkausta seurannut jatkuva virtsankarkailu, jota hän kuvaa yksityiskohtaisesti.

”Nyt voin kertoa kaikki asiat, mitään en salaa omasta elämästäni”, hän toteaa. ”Jos olisi tasainen, suloinen elämä, niin en olisi tuota kirjoittanut.”

Hytösen ilmaisussa työväenluokkainen katu-uskottavuus sekoittuu yläluokkaiseen makuun.

”Taustani on vaatimaton, ei köyhä, mutta isän juomisen takia rahaa ei jäänyt käyttöön”, Hytönen sanoo.

Lapsena hän inhosi läskisoosia ja luukeittoa. Nyt inhokeista on tullut vahvuuksia.

”Luukeitto selittää samppanjan.”

Influenssereita vastaan kilpailevat mediatalot haluavat, että toimittajat ovat näkyviä persoonia ja tuttuja kasvoja. Persoonaton journalismi on vaarassa jäädä tekoälyn jalkoihin.

Hytösellä on edelläkävijänä muutama neuvo nykykirjoittajille.

”Kun toimittajan pitää saada persoonaa peliin, sen ei tietenkään pidä olla sankaritarinaa”, hän sanoo.

”Vähän kuin näyttelijöillä Teatterikorkeakoulussa, keskeinen opetus on se, että pitää tehdä asioita, jotka tuottavat häpeää. En tarkoita, että jokaisen pitäisi kirjoittaa suuresta repivästä rakkaudesta tai äitisuhteesta vaan asioista, joissa on mokannut.”

Hytönen kuvittelee esimerkkijutun, jossa toimittaja joutuisi noloon tilanteeseen jäätyään kiinni metrossa ilman matkalippua. Ensin hän voisi inttää tarkastajille, että lippu unohtui. Muut matkustajat katsoisivat vierestä ja lukijatkin paheksuisivat.

”Ensireaktio ainakin olisi se, että siitä sait, se oli sulle ihan oikein, vaikutat vähän itsetietoiselta öykkäriltä.”

Hytönen tuntuu saavan mielihyvää tekstistä, jota ei ole kirjoitettu.

Toisessa kuvitteellisessa kolumnissa on kaunis kaari.

Kertoja näkee raitiovaunussa äidin, joka vaivihkaa tukistaa lastaan. Ankaran työpäivän jälkeen kertoja tulee kotiin, jossa lapsi on jättänyt kurahousut lattialle ja kiukuttelee, koska mielimakkaraa ei ole ostettu. Hän on vähällä tukistaa lasta, kunnes muistaa tilanteen raitiovaunussa ja jättää tukistamatta.

”Siis ei tällaisia kolumneja.”

Hytönen muotoilee lauseet huolella. Hyvässä rakenteessa keskeinen ajatus on läsnä mutta jää sanomatta.

Fiksu teilaaminen on sitä, että ”suurin osa ilkeydestä tai oikeastaan kritiikistä” jää rivien väliin, hän kertoo.

Varsinkin kolumnistiaikana se oli ”ihan kunnia-asia”.

”Minä kirjoitan päälauseen ja lukija lisää siihen sivulauseen.”

Virkkeiden keskellä ei lue ”koska” tai ”sillä”.

”Jos kirjoitat sillä tai koska, niin sä selität. Ja mä en selitä. Rivien­ välissä ajatus siirtyy lukijalle. Lukija joko älyää sen tai ei älyä, jokainen ominaislaatunsa mukaan.”

Punatukkainen mies kahvilassa hiljentyy miettimään sanojaan.

”Anteeksi kun sanon, mutta tuntuu aika hyvältä tuo esimerkki, minkä sanoin.”