Johonkin se raja on vedettävä

Jos aviomiestä ei löydy ennen kuin täytän kolmekymmentä, haen poliisikouluun.

Mari Rantanen oli tehnyt päätöksen ja kertoi siitä ystävilleen. Jos hän ei olisi parisuhteessa, olisi ainakin unelma- ammatissa.

Syntymäpäivä lähes­tyi. Maa­­­­­liskuussa 2006 hän täyttäisi kolme­kym­men­tä vuotta.

Rantanen piti kyllä työstään. Hän oli ensihoitaja Keski-Uudenmaan pelastuslaitoksessa. Kun Vantaankosken ympäristössä tarvittiin ambulanssia, Rantanen istui työparinsa kanssa autoon.

Poliisikoulusta hän oli silti haaveillut aina. Mutta sinne oli ollut turha pyrkiä, sillä pääsyvaatimuksissa oli lukenut, että naispoliisin pitää olla vähintään 165 senttiä pitkä. Rantanen oli kolme senttiä liian lyhyt. Hän oli myös likinäköinen. Jos uimahallissa piti ottaa silmälasit nenältä, hän ei tunnistanut edes äitiään.

2000-luvun alussa pääsyvaatimuksia oli uudistettu ja pituusraja poistettu. Silmien laserleikkaukset olivat yleistyneet. Yhtäkkiä Rantanen saattoikin hakea.

Kävi kuitenkin niin, että laivaristeilyltä löytyi mies. Juuri ennen kolmeakymmentä. Kun sitten tuli aika järjestää polttarit, ystävät muistivat, mitä Rantanen oli sanonut. He tekivät polttareista poliisikoulun pääsykokeet.

Juhlista jäi keittiönpöydälle lojumaan hakulomake. Rantanen katseli sitä aikansa, haki – ja pääsi. Keski-Uudenmaan pelastuslaitos myönsi kahden ja puolen vuoden opintovapaan.

Keväällä 2011 Rantanen valmistui. Teki päättötyönsä, joka oli koulutuspaketti Espoon pääpoliisiaseman rikostutkintayksikölle. Siellä oli toivottu lisäkoulutusta ensiaputaitoihin.

”Mikäli joskus saan poliisin viran, toivon että minulla on mahdollisuus hyödyntää työssäni aiempaa ammattiani ja voin toimia poliisissa ensiapukouluttajana”, hän kirjoitti loppusanoihin.

Noihin aikoihin alkoi kiinnostaa myös politiikka. Rantanen halusi valtuustoon, ehkä pitemmällekin.

Hän tutki puolueiden ohjelmia ja mietti, mikä niistä tuntuisi oikealta. Yksikään ei vastannut hänen ajatuksiaan täydellisesti mutta yksi riittävän hyvin. Se oli Sdp:n poliittinen ohjelma. Niin Rantasesta tuli demari.

”Opin tuntemaan hänet sosiaalipolitiikan ihmisenä. Vaikkapa vammaisten lasten asiat­ olivat tärkeitä. Hän kysyi neuvoa, miten asioihin voisi vaikuttaa ja oli hyvin avoimella fiiliksellä. Mutta sitten tilanne muuttui, meni jotenkin lukkoon.”

Sdp:n kansanedustaja

Syksyllä 2012 Mari Rantanen pyrki Helsingin kaupunginvaltuustoon ja sai 674 ääntä.

Kun Stadin Demarit kiitti äänestäjiä luottamuksesta, Rantasen nimi oli listassa. Tulevalla valtuustokaudella sosialidemokraattien ryhmää edustavat…

Rantanen oli yltänyt varasijalle, viiden ensimmäisen varaedustajan joukkoon. Ja koska Helsingin valtuustoryhmässä oli kansanedustajia ja poliittisia avustajia, joku oli aina poissa. Rantanen sai kokouskutsuja usein.

Sosiaalidemokraattien valtuustoryhmää johti tuolloin Osku Pajamäki. Hän muistaa, että Rantanen oli aktiivinen varavaltuutettu. Erityisen toimelias asioissa, joista oli kiinnostunut.

”Käytiin ihan kaksinkin tapaamassa apulaiskaupunginjohtajaa vammaiskysymyksissä.”

Pajamäki ja Rantanen olivat niistä samaa mieltä: kyse oli ihmisoikeuksista ja tasa-arvosta. Mutta kun valtuusto käsitteli romani­kerjäläisten asemaa, näkemykset poikkesivat.

”Siinä tuli ensimmäinen selkeä ero.”

Pajamäen mielestä Helsingin olisi pitänyt auttaa romaneja, tarjota edullisia yöpymispaikkoja ja terveyspalveluja, mutta Rantanen ei tällaista hyväksynyt.

”Hän ilmaisi ryhmässä kantansa. Mutta ei hän ainoa ollut, tässä asiassa ryhmä jakaantui.”

Kautta oli kulunut puolitoista vuotta, kun Sdp:n Helsingin piiri sai Rantaselta viestin. Se oli eroilmoitus. Jos valtuutettu haluaa lähteä ryhmästä, hän ilmoittaa siitä puolueelle.

Pajamäki oli harmissaan mutta ei enää kovin yllättynyt.

”Ei siihen mitään dramatiikkaa liittynyt. Hän katsoi, että kuuluu enemmän perussuomalaisten ryhmään.”

Siihen Rantanen liittyi. Keskiviikkona 10. syyskuuta 2014 perussuomalaisten valtuustoryhmä piti kokouksen ja hyväksyi hänet jäsenekseen.

Perussuomalaisilla oli tuolloin kahdeksan valtuutettua Helsingissä, puolet enemmän kuin edellisellä valtuustokaudella. Rantasen kaltainen henkilö otettiin ryhmässä avosylin vastaan. Nainen, jolla oli näyttöä ja vähän jo nimeäkin.

”Fiksuja naisia ei ole persuissa koskaan ollut liikaa”, puoluetoveri toteaa.

Seuraavissa kuntavaaleissa Mari Rantanen valittiin varsinaiseksi jäseneksi. Ja sitä seuraavissa.

Osku Pajamäki on ajatellut, että osittain on kyse sopivasta kombinaatiosta. Hän muotoilee sen näin:

”Jos olet minkä tahansa linjan arvokonservatiivi ja sen lisäksi sairaanhoitaja ja poliisi, sussa on tuhat ääntä kiinni, kun vain kävelet ovesta ulos.”

”Helsingin kaupunginvaltuuston kokoukset on äärimmäisen tylsiä. Elämä pakenee ihmisestä, kun istut siellä tuntikausia ja kuuntelet jahnaavaa keskustelua. Silti mä muistan, että Mari on monta kertaa vielä rykäissyt, vaikka kello on vaikka mitä. Hän on nostanut esiin asian, että tämä ei voi olla näin, tehdään toisella tavalla.”

Perussuomalainen kaupunginvaltuutettu

Rantanen oli lukenut internetistä Scriptaa, Jussi Halla-ahon ”kirjoituksia uppoavasta län­nestä”. Sillä oli merkitystä, kun hän oli har­kinnut uutta puoluetta.

Halla-aho oli perussuomalainen kansanedustaja ja filosofian tohtori, joka istui samassa valtuustossa.

Majoitus- ja terveyspalvelut ovat houkutustekijöitä, hän kirjoitti blogissaan. ”Ne tuovat tänne lisää romanialaisia, lisää kerjäläisiä, lisää myymälä- ja taskuvarkaita ja lisää kustannuksia.”

Sdp:ssä ei ymmärretty maahanmuuton ongelmia, Rantanen päätteli, mutta Halla-aho puhui asiaa. Siitä huolimatta, että häntä mediassa demonisoitiin. Tätä Rantanen ihmetteli kovasti.

Halla-aho kirjoitti havainnoista, joita Rantanen oli itsekin tehnyt. Ensihoitajana ja poliisina – Rantasella oli ollut keskusrikospoliisissa lyhyt määräaikaisuus – yhteiskuntaa oli ”nähnyt viranomaistasolta”.

Maahanmuuttajat syyllistyivät rikoksiin, sen saattoi lukea tilastoista. He käyttivät hyväkseen turvapaikkajärjestelmää ja elivät yhteiskunnan tuilla. Rantasesta nämä olivat tosiasioita, joita ei yleisesti tunnustettu.

Myöhemmin hän kirjoitti vaalikoneeseen, että Suomen maabrändi perustuu ”Kela-moneyn tunnettuvuuteen”. Vaikka tänne tultaisiin töihin, osa toimeentulosta katetaan silti sosiaaliturvan tulonsiirroilla.

Rantanen kaipasi politiikkaan ”realistista otetta”. Sitä tarjosi perussuomalaiset. Puolueen verkkolehdessä hän sanoi, että oli päätöksestään ”helpottunut ja tyytyväinen”. Harkinta oli kestänyt kauan, vaikka Sdp ei ollut enää tuntunut poliittiselta kodilta.

Maahanmuutosta ei verkkolehden jutussa puhuttu, mutta puhuttiin kaupunkilaisten turvallisuudesta. Rantanen oli siitä huolissaan.

Tämän lisäksi hiersi toinenkin asia. Rantanen oli lähtenyt politiikkaan sosiaali- ja terveyspalvelujen vuoksi. Siksi, että voisi edistää vammaisten ja omaishoitajien asemaa. Mutta ne eivät näyttäneet parantuvan lainkaan. Vaikka puheet olivat yleviä, käytännössä ei tapahtunut juuri mitään.

Rantanen muistaa vieläkin, mitä eräs demaripoliitikko kerran lausahti hänelle: Kyllä kyllä, mutta vammaisten lasten vanhemmat valittaa aina!

Se kuulosti siltä, että valitettaisiin turhasta.

Rantanen on omaishoitaja ja vaikeasti vammaisen lapsen äiti.

Tytär syntyi vuonna 1995.

Rantanen oli silloin 19-vuotias ja opiskeli lähihoitajaksi Pirkanmaan terveydenhuolto-­oppilaitoksessa. Hän oli asunut pienestä saakka Pirkanmaalla, Tampereella ja Kangasalla. Perhe oli muuttanut sinne Lappeenrannasta.

Rantanen oli seurustellut jonkin aikaa, mutta kun lapsi syntyi, hän jäi sen kanssa yksin. Tämä kävi hänelle hyvin.

Tyttö oli neljän kuukauden ikäinen, kun neuvolassa havaittiin, ettei motoriikka ollut kehittynyt normaalisti. Tarvittiin lisätutkimuksia.

Lopulta niissä todettiin, että aivoissa oli vaurioita. Diagnosoitiin cp-oireyhtymä.

Rantanen hoiti lastaan mutta teki muutakin. Valmistui ammattikorkeakoulusta sairaanhoitajaksi.

Myöhemmin hän sanoi lehtihaastattelussa, ettei jäänyt surkuttelemaan osaansa. ”Jokaisen on pelattava niillä korteilla, jotka on saanut, sillä jakoa ei uusita.”

Vuosien varrella Rantanen kertoi haastatteluissa arjestaan. Siitä, kuinka vaivalloiseksi moni asia oli tehty. Kun tytär oli teini-ikäinen ja hänen vaippakokonsa muuttui, kolme ihmistä oli hyväksymässä päätöstä terveyskeskuksessa.

”Kun pyydän tyttärelleni lain mukaan kuuluvia palveluja, tunnen itseni välillä melkein rikolliseksi, joka yrittää kaikessa huijata viranomaisia”, hän sanoi Voi hyvin -lehdessä.

Puolueen julkaisussa Perussuomalainen  – Naiset hän kertoi, että varsinkin yksinhuoltajalla on kova työ pitää kaikki langat käsissään.

Omille nettisivuilleen hän kirjoitti, millaista on hoitaa ”tätä tärkeintä luottamustehtävää”. Äidin ja omaishoitajan tehtävää.

Käytännössä se tarkoitti syöttämistä, pesemistä, vaipanvaihtoa, lääkkeiden antoa, yöaikaan kääntämistä. Ympäri vuorokauden joka päivä. Lääkärikäyntejä, sairaalajaksoja, apuvälineiden hankkimista, kuljetusten järjestämistä. Hakemusten täyttämistä ja hakemuksista valittamista.

”Surua menetetyistä asioista, tuskaa toisen puolesta, mutta myös iloisia asioita. Naurua, riemua ja rakkautta.”

Vaalikampanjassaan Rantanen sanoi, että elämä vaikeavammaisen lapsen äitinä oli kasvattanut hänestä ”leijonaemon, joka ei peräänny”.

Oli kevät 2019. Merkittävä kevät, sillä silloin Rantanen pääsi eduskuntaan.

Paikallislehdessä hän luetteli asioita, joihin halusi vaikuttaa: Sote-asiat, omaishoitajat, vammaiset, sisäinen turvallisuus ja maahanmuutto.

”Odotan kohtalaisen isoa työmäärää ja miehen kanssa aikataulutusta.”

”Mari on tosi kova perehtymään. Hän selvittää ja lukee pilkuntarkasti varsinkin niistä asioista, joista hänellä on voimakas näkemys lähtökohtaisesti. Sitten jos tulee toisenlaista tietoa, hän puolustaa kyllä omia kantojaan ja hakee niille tukea.”

Sdp:n entinen kansanedustaja

”Mari oli valiokunnan puheenjohtajana hyvä ja tasapuolinen. Jäsenenä oli ehkä jyrkempi eikä niin kompromissihakuinen.”

Keskustan kansanedustaja

Istuntosalissa puheet kovenivat. Vai kuuluivatko ne vain entistä selvemmin?

”Vähemmästäkin tässä vähän radikalisoituu”, kansanedustaja Rantanen sanoi, kun eduskunta käsitteli uutta vanhemmuuslakia kesällä 2022. Marinin hallitus esitti, että laki purkaisi sukupuolittuneita perheoletuksia. Isiä tai äitejä voisi jatkossa olla kaksi. Vihreiden kansanedustaja toivoi, että tulevaisuudessa lakia muutettaisiin vielä niin, että lapsella voisi olla enemmän kuin kaksi juridista vanhempaa.

Rantasen mielestä tässä sotkettiin vanhemmuuden käsitettä.

”Olisiko yhden miehen ja yhdeksän vaimon perheessä yhdellä lapsella yhdeksän äitiä ja yksi isä, jos mitään rajoja tässä ei ole?”

Seuraavassa puheenvuorossa hän hahmotteli tulevaa avioliittolakia, joka sekin olisi pian asialistalla. Mihin siinä päädyttäisiin, jos nyt kerran lähdettiin ”tähän suuntaan”?

”Maailmalta todella on esimerkkejä, joissa henkilö kokee olevansa naimisissa Eiffel-tornin kanssa.”

”Vahvistammeko täällä lopulta jonkun tornin lapsen isäksi?”

Hallituspuolueessa kommenttia pidettiin ala-arvoisena. Ja asiaan kuulumattomana. Nyt keskusteltiin vanhemmuuslaista, vasemmistoliiton Aino-Kaisa Pekonen huomautti.

Salissa Rantanen myönsi, että hänen esimerkkinsä oli ”ehkä vähän graavi”. ”Mutta ky­symys on nyt siitä, mihin se raja vedetään.”

Vielä paljon kovemmaksi Rantasen retoriikka muuttui, kun puheeksi tulivat maahanmuuttajat. He tulivat puheeksi usein, sil­lä maahanmuutosta kehittyi Rantaselle kes­keinen asia.

”Ainoa asia”, sanoo kansanedustaja vihreistä.

Rantanen teki selväksi, että Suomi kärsii ”hallitsemattoman suuresta” maahanmuutosta ja sen seurauksista. Ne näkyivät kouluissa, päiväkodeissa, terveyspalveluissa, ylei­sessä turvallisuudessa. Seksuaalirikokset lisääntyivät. Nuorisorikollisuus ja katujengit yleistyivät. Tämä johtui maahanmuutosta, minkä saattoi loogisesti itse päätellä: Oli paljon suomalaisiakin perheitä, joissa voitiin huonosti, mutta ”kotimaisia jengejä” ei vastaavasti ollut.

Terveydenhuolto oli kriisissä, mutta jopa paperittomille tarjottiin palveluja. Ja paperittomat käyttivät niitä. Olivat ”kaikilla erikoisaloilla käyneet Husissa”, Rantanen sanoi täysistunnossa syksyllä 2022.

Yleisesti Rantanen linjasi, ettei esimerkiksi kiintiöpakolaisia pitäisi tässä tilanteessa ottaa lainkaan. Kiintiön voisi ”jäädyttää kokonaan”.

Kun säästökohteita piti miettiä, voitiin ottaa kehitysavusta ja maahanmuutosta. Me­noista, jotka olivat suomalaisille ”täysin tois­sijaisia”.

Työvoimaa ei Euroopan ulkopuolelta tarvittu, koska se ”perustuu tulonsiirtoihin ja palkkatuettuun työhön”. Ensin pitäisi työllistää omat työttömät, osatyökykyiset ja vammaiset ja jos Suomesta ei työntekijöitä löytynyt, voitiin hakea Euroopasta. Ei kolmansista maista.

”Afrikassako ne osaajat on?” Rantanen kom­­mentoi syksyllä 2022, kun täysistuntosalissa puhuttiin työmarkkinoista.

Maahanmuuttaja ei kelpaa koskaan, Sdp:n pitkäaikainen kansanedustaja on miettinyt. Hän istui salissa tuolloinkin. Ei kelpaa silloin, kun tekee töitä, koska vie suomalaisen työpaikan. Eikä silloin, kun ei tee töitä, koska lusmuilee sosiaaliturvalla.

”Hän on ollut vahvasti Purran Riikan sisäpiirissä, tai en tiedä sisäpiiristä, mutta hyvin lähellä Riikkaa. Vuosien ajan siinä Purran ja Halla-ahon opissa. Hän nousi hallintovaliokunnan puheenjohtajaksi ja melkein osasin sitten veikata, että hänestä tulee sisäministeri.”

Sdp:n entinen kansanedustaja

”Ei häntä paljon heilutella, niin kuin tässä ministerihommassakin on nähty. Hän hyvin määrätietoisesti ajaa sitä, minkä kokee oi­keaksi ja mitä hallitusohjelmassa on sovittu.”

Perussuomalainen kuntapoliitikko ja vaikuttaja

Maanantaina 26. kesäkuuta 2023 Kruununhaassa odotettiin uutta ministeriä.

Sisäministeriön graniittiverhoillussa viras­totalossa oli paikalla kansliapäällikköä, ministeriön osastopäällikköä ja erillisyksiköiden päällikköä. Yhteensä kymmenisen ihmistä. Kun ministeri tulisi, juotaisiin kahvit ja esittäydyttäisiin.

Perinne oli ollut tällainen aina. Kun hallitus oli virallisesti nimitetty, virkavalat vannottu ja ryhmäkuva otettu, ministeri saapui ministeriöönsä. Virkamiesjohto otti hänet vastaan.

Uuden ministerin nimi oli tiedetty jo monta päivää. Perussuomalaiset oli ilmoittanut valinnoistaan Pikkuparlamentissa edellisviikon sunnuntaina. Valtiovarainministeriksi Riikka Purra, ulkomaankauppa- ja kehitysministeriksi Ville Tavio, oikeusministeriksi Leena Meri.

Viestintäministeriksi Lulu Ranne, elinkeinoministeriksi Vilhelm Junnila, sosiaali- ja terveysministeriksi Kaisa Juuso.

Sisäministeriksi Mari Rantanen.

Rantasta oli osattu veikata. Jo huhtikuussa toimittaja Marko Junkkari oli kirjoittanut Helsingin Sanomissa, että Rantasta pidettiin puheenjohtaja Purran lähipiiriin kuuluvana. Hän oli ”liki varma ministeri”.

Rantaselle asia ei ollut likikään varma. Kun puoluejohto oli hallitusneuvotteluiden loppusuoralla pyytänyt häntä ministeriksi, hän oli joutunut harkitsemaan. Riittääkö oma kompetenssi? Voiko arjesta suoriutua? Hän oli edelleen tyttärensä hoitaja. Oli käyty keskusteluja miehen kanssa ja lopulta päädytty siihen, ettei tällaisia tehtäviä liian usein tarjottu. Ehkei niistä siten myöskään kieltäydytty.

Tiedotustilaisuudessa Rantanen oli sanonut, että oli salkustaan ”kiitollinen ja innostunut”. Turvallisuusasiat olivat erityisen tärkeitä, hän oli lisännyt. Katujengeihin puututtaisiin, rajaturvallisuutta seurattaisiin. Selvitettäisiin, ”millaista rajoitusta myös Schengen-alueen sisälle mahdollisesti tarvitaan”.

”Suomi on tähän asti noudattanut yhtä Euroopan löperöimmistä maahanmuuttopolitiikoista.”

Samassa tilaisuudessa Jussi Halla-aho oli todennut, että tämä hallitusohjelma oli ehkä kaikkien aikojen paras. Siinä näkyi riittävästi perussuomalaisten kädenjälki. Häntä puolue oli esittänyt eduskunnan puhemieheksi.

Sisäministeriöstä oli pian toimitettu Rantaselle tietopaketti, jotta hän voisi perehtyä hallinnonalaansa. Tämäkin kuului tapoihin. Saattoihan olla, ettei uusi ministeri tuntenut alaa juuri lainkaan. Aikoinaan papereita oli raijattu nokkakärryllä, muttei kukaan ollut kyennyt sellaisia määriä omaksumaan. Oli päädytty tiiviiseen pakettiin: ministeriön sisäinen työjärjestys, organisaatio ja ajankohtaiset asiat, jotka jo lähipäivinä vaatisivat ministerin kannanottoa.

Rantanen ei tullut pystymetsästä. Hän tu­nsi asiat hyvin, sanoo hallinto- ja kehittämisosaston päällikkö Jukka Aalto. Aalto on työskennellyt ministeriössä lähes kolmekymmentä vuotta.

Edellisellä kaudella Rantanen oli ollut hallintovaliokunnan jäsen ja sittemmin puheenjohtaja. Valiokunnassa käsitellään sisäministeriön asiat.

Aalto sanoo, että Rantanen on ollut pätevä esimies. Organisaatio toimii kuten ennenkin. Hallitusohjelma on toki aivan erilainen kuin viimeksi, joten siinä mielessä muutos on ollut iso.

”Jos oma arvomaailma on kovin toisenlainen, saattavat ihmiset sitä kipuilla. Mutta suuri enemmistö ajattelee, että me olemme ministerin esikunta ja täällä töissä. Meidän tehtävämme on toteuttaa kulloistakin hallitusohjelmaa.”

Paineet kohdistuvat nyt erityisesti rajaosastoon ja maahanmuutto-osastoon. Niissä hallituksen esityksiä valmistellaan ”hiki hatussa”, Aalto sanoo.

”Valmistelun kiireestä on puhuttu kyllä.”

Neuvotteluhuoneessa ei pääse unohtamaan, missä on. Seinään on maalattu leijonavaakuna ja sen viereen teksti: sisäministeriö. Näkyvin kirjaimin, kolmella kielellä.

Ministeri Rantanen ei odota palvelua. Hän tarttuu rivakasti termoskannuun ja kaataa kahvin kuppeihin. Työpäivä on alussa, jakkupuku suorassa.

Kiristykset, joita ulkomaalaislakiin ja kansalaisuuslakiin tehdään, olisi ”tietenkin pitänyt tehdä paljon aikaisemmin”, hän sanoo.

”On tietysti hyvä, että se suunta nyt muuttuu.”

Kymmenen vuotta sitten Rantanen edusti maahanmuuttokysymyksissä ”maltillista linjaa”. Hän kirjoitti niin blogissakin. Työlistalla oli monta asiaa ennen sitä. Enää ei näytä olevan.

”En tiedä, onko se sitten keskeisin asia… On siitä varmasti aika keskeinen tullut.”

Hän sanoo, että edellinen eduskuntakausi vaikutti. Työ valiokunnissa, joissa käsitellään maahanmuuttoasioita.

”Mitä enemmän perehtyy, sitä enemmän huomaa, että täällä on aika paljon korjaamista.”

Rantasen logiikka on suoraviivaista. Sellaista kuin monilla puolueessa.

Hän avaa linjaansa näin:

Kun maahanmuuttoa arvioidaan, lähtökohdan on oltava vastaanottavan yhteiskunnan etu. Suomi on pieni maa, eikä se voi pa­rantaa koko maailman köyhyyttä, huono-osaisuutta tai pahoinvointia.

”Sillä, että me tuotamme tänne ihmisiä, ei ole realismin kanssa mitään tekoa.”

Monikulttuurisuutta pidetään arvona, mut­ta onko se sitä? Ei ole. Haitat näkyvät ta­loudessa, rikollisuudessa ja yhteiskunnallisessa koheesiossa.

”Jos monikulttuurisuus on jossain päin maailmaa hyvin onnistunut, olisi kyllä kiva kuulla.”

Rantanen jatkaa:

Suomessa eletään Suomen säännöillä eikä täällä hyväksytä esimerkiksi pakkoavioliittoja, lasten silpomista tai kunniaväkivaltaa. Väkivaltaa ylipäätään.

Kun autetaan, autetaan lähialueita. Niin kuin nyt Ukrainaa. Euroopassa on ihmeellisesti kuviteltu, että ”tuottamalla muualta isoja massoja siirtolaisia” oltaisiin tosi hyviksiä. Nyt ajattelu on muuttumassa. Ja tämä ei ole radikalismia vaan realismia.

Rasismia se ei myöskään ole. Kuten ei ole sekään, että nostetaan esiin yhteiskunnallisia ongelmia. Uskalletaan sanoa ääneen, että suurin osa katujengien jäsenistä on maahanmuuttajataustaisia.

Mikä sitten on rasismia?

”Semmoinen yksilöön kohdistuva syrjintä. Että ihmistä kohdellaan eri tavalla taustan tai ihonvärin vuoksi.”

Jotkut varmasti kohtaavat sitä, mutta mikään megatrendi ei ole kyseessä, Rantanen arvioi. Suomi ei ylipäätään ole rasistinen maa. Jos olisi, tuskin tänne haluttaisiin, hän päättelee.

”Samoista taustamaista on tulijoita enemmän ja enemmän. Miksi he tulisivat, jos tämä on niin kauhea paikka?”

Rantanen puhuu varmoin lausein. ”Pitää uskaltaa sanoa”, hän toteaa moneen kertaan. Kuulostaa siltä, että suorapuheisuus tarkoittaa samaa kuin totuus.

Perussuomalaisissa arvoissa se tarkoittaa. Periaateohjelmassa sanotaan erityisesti, että puolue on suorapuheinen. ”Joskus totuus voi olla kuin solvaus, mutta olemme silti sen puolella.”

Rantanen tarkentaa vielä. Väliä ei oikeastaan ole sillä mistä ihminen tulee, vaan sillä, miten hän kontribuoi tässä yhteiskunnassa. Joillekin aloille kannattaa houkutella huippuja.

”Yhtenä hyvänä esimerkkinä totean, että koirien neurologinen leikkaustaito on Suomessa nimenomaan maahanmuuttajilla. Olen ilokseni huomannut.”

”En osaa suoraan sanoa, mistä he ovat, mutta ovat kuitenkin.”

”Mari perusti yhdistyksen yhdessä kaverinsa kanssa. Olin itse silloin Haniassa ja mukana auttamassa koiria, joita on kaduilla paljon. Kerättiin avustuksia, järjestettiin aurinkosuojia, etsittiin uusia koteja, huolehdittiin rokotuksista. Että koirien surkealle tilanteelle tapahtuisi jotain.”

Hanian suomalaiset -järjestön jäsen

Koira kuljeskeli hotellin allasalueella. Se oli pentu vielä, valkoruskea turkki ja luppakorvat. Se varasti varvastossuja ja sai selvästi joiltain suomalaisturisteilta ruokaa.

Rantanen oli lomalla Kreetalla, vakiokohteessaan Haniassa. Hän ihastui koiraan. Mies sanoi, ettei koiraa missään nimessä oteta eikä muutenkaan tuhlata lomaa siihen.

Rantanen alkoi kuitenkin järjestellä asioita. Hän etsi paikallisen eläinsuojelujärjestön, soitti puheluita, sai apua toiselta suomalaisturistilta ja otti koiran kiinni. Vei eläinlääkäriin ja hankki seuraaviksi viikoiksi hoitopaikan. Selvitti tuontimääräykset ja lennätti koiran Finnairin lomalennolla Suomeen.

Kesällä 2011 se tuli.

Seuraavana vuonna Rantanen perusti ystävänsä kanssa yhdistyksen, Kreetan kodittomat eläimet ry:n. Vuosien ajan hän järjesti keräyksiä ja hankki varoja Suomessa, teki talkootöitä Haniassa.

Kesällä 2015 hän keräsi satoja nimiä adressiin ja luovutti sen pienen delegaation kanssa Hanian kaupunginjohtajalle. He vetosivat päättäjiin, että kodittomien eläinten kurjaa tilannetta parannettaisiin.

Vapaaehtoistyö vei aikaa mutta hyötyjäkin oli: englannin taito karttui.

Blogiin Rantanen kirjoitti, ettei koko ongelmaa tietenkään ratkaistu tuomalla yksittäisiä koiria Kreetalta Suomeen. Mutta vaikka ei voinut muuttaa koko maailmaa, saattoi aina muuttaa yhden koiran elämän. 

Juttua varten on haastateltu yhteensä kolmea­toista ihmistä, jotka tuntevat Mari Rantasen tai ovat työskennelleet hänen kanssaan.