Vaahtopää

Anikó Lehtinen päätoimittaa Olutpostia, johtaa Olutliittoa ja tekee väitöskirjaa keskioluesta.

hän
Teksti
Kimmo Rantanen
Kuvat
Marjo Tynkkynen

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Voit kuunnella jutun myös ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.

 

3! Ennen riitti, kun ravintolassa tilasi oluen numerolla tai kirjaimella: ”iso kolmonen” tai ”A”. Enää tölkin kyljestä ei löydy vanhaa veroluokan merkkiä. Keskiolut-termikin on katoamassa.

Ja mitä keskiolut edes on? Vanhan määritelmän mukaan siinä on vähintään 2,9 ja enintään 4,7 tilavuusprosenttia alkoholia. Niin on Guinnessissäkin, mutta ei sitä kukaan keskariksi kutsu.

Anikó Lehtinen tekee väitöskirjaa keskioluen identiteetistä. Se on elänyt vahvasti ajan saatossa.

Kun keskiolut tuli ruokakauppoihin vuoden 1969 alussa, uutta aikakautta juhlittiin ja paheksuttiin. Sitä ei silti pidetty kunnon oluena. Niinpä ravintoloissa juotiin vielä pitkään korkeintaan 5,5 prosenttista A-olutta.

Käänne tapahtui 1980-luvulla. Jo M. A. Nummisen kirjoittama Baarien mies (1986) puhui keskiolutkuppiloiden puolesta. Vuosikymmen lopussa keskioluesta tuli muodikasta. Jupitkin löysivät keppanan.

Otteita ”Baarista baariin” -lyhytdokumenttielokuvasta, jossa kansantaiteilija M.A. Numminen kertoo suomalaisesta keskiolutbaarikulttuurista. Lähde: Youtube.

Sitten iski lama. Ravintoloiden alkoholimyyntiä säädeltiin vielä tiukasti anniskeluluvilla, mutta luvan pelkän keskioluen myyntiin sai helposti.

”Syntyi paljon pieniä hana ja mies -keskaripaikkoja, jossa sai halpaa olutta. Siinä vaiheessa keskioluesta tuli ravintoloissakin A-olutta suositumpaa”, Lehtinen kertoo.

Jako keski- ja A-olueen poistui lainsäädännöstä vuonna 1994. Se hämärtyi entisestään vuoden 2018 alussa, jolloin kaupassa sai alkaa myydä myös A-oluen vahvuisia alkoholijuomia. Samalla oluttyylien määrä on räjähtänyt. Desimaalierot lager-oluiden alkoholipitoisuudessa ovat menettäneet lopullisesti merkityksensä.

”Vastaan Laurean ammattikorkeakoulussa juomaopetuksesta ja olen tekemisissä parikymppisten kanssa. He käyttävät keskarin sijaan termiä kauppavahvuiset. Se kattaa kaikki kaupassa myytävät oluet.”

Tämän ajan ilmiö on alkoholiton olut. Jos siinä ei ole alkoholia, onko se olutta lainkaan.

”On. Sanotaan, että alkoholi on olennainen osa olutta, mutta on meillä humalattomiakin oluita, sahti yhtenä esimerkkinä”, Lehtinen sanoo.

Olutasiantuntija nauttii itsekin usein ruoka- tai jano­juomana alkoholittoman oluen.

”Alkoholi on kuitenkin päihde. Jos joka päivä joisin alko­holillisen oluen, kyllähän se vaikuttaisi minuun.”

Vielä 1970-luvulla uskottiin näkemykseen, ettei pienelle lapselle voi opettaa samanaikaisesti kahta kieltä. Siksi helsinkiläisperheessä puhuttiin ainoastaan äidin kieltä, unkaria. Suomen Anikó Lehtinen oppi vasta toisena kielenä.

Joulua ja muita juhlia perhe on viettänyt unkarilaisen perinteen mukaisesti. Kesät ovat kuluneet, ja kuluvat edelleen, Unkarissa perheen kesäpaikassa Alsóörsissä lähellä Balaton-järveä.

Poliittista historiaa opiskellut Lehtinen teki gradunsa Unkarin sosialistisen puolueen ja valtionpoliisin yhteistyöstä vuosina 1945–1948.

”Suunnittelin akateemista uraa. Olin Aleksanteri-instituutin Itä-Euroopan tutkijakoulussa, jossa opiskelemassa oli samaan aikaan myös Pekka Haavisto ja moni muu. Kun valmistuin, ilmoittauduin saman tien väitöskirjatutkijaksi ja ryhdyin hakemaan apurahoja.”

Apurahapäätöksiä odotellessaan Lehtinen etsi töitä. Silmiin osui Sinebrychoffin ilmoitus, jossa haettiin opettajaa kauppojen ja ravintoloiden olutalan työntekijöille suunnattuun opetusohjelmaan. Vaatimuksena oli soveltuva korkeakoulututkinto ja ravintola-alan kokemus.

Jälkimmäistä Lehtinen oli hankkinut opiskeluvuosina rahoittaessaan opintoja työskentelemällä baareissa ja ravintolapäällikkönä. Hän haki paikkaa ja sai sen.

Vuoden projektiksi suunniteltu pesti muutti elämän suunnan. Lehtinen oli Koffilla neljätoista vuotta.

Uudessa työssä Lehtinen kiinnostui oluen kulttuuri­historiasta ja siitä, että jokaisella suomalaisella on jonkinlainen suhde olueen, negatiivinen tai positiivinen.

Niilläkin, joille mallasjuoma ei maistu.

Anikó Lehtinen tutkii väitöskirjassaan sekä keskioluen olemusta että sen yhteyttä yhteis­kunnan muutoksiin.

Olut, kuten muutkin alkoholijuomat, on siirtymäriitin symboli.

”Olueen liittyy voimakkaasti vaihtaminen vapaalle, viikonlopun tai loman alku. Jos selaa ihmisten Facebook-fiidejä, aina on alkoholijuoma merkkaamassa sitä, että arki loppuu. Nyt olen ansainnut oluen.”

Unkarissa vastaavaa ilmiötä ei Lehtisen mukaan ole. Hänestä on kummallista myös se, että viini on suomalaisista aina hienompaa kuin olut. Kun katsotaan myyntiä, iso osuus Alkon viinimyynnistä on hanapakkauksia.

”Eivät ne ole mitään sommelier-viinejä, joita pyöritellään lasissa, vaan samanlaista juomaa kuin oluen monipakkauksissa.”

Yksi suomalainen alkoholiin suhtautumisen piirre on tarttunut Lehtiseenkin. Tätä haastattelua tehdään viikonloppuna brittityylisessä pubissa Helsingin keskustassa. On keskipäivä ja Lehtisellä edessään kuppi kahvia.

”Mietin, että voisin ottaa oluen, mutta otin kahvin. Se on juuri sitä, että meillä on moraalisia asenteita suhteessa olueen. Jos on aamuseitsemältä lentokentällä lähtemässä lomalle, silloin voi kyllä tilata oluen.”

Lehtisen ollessa Sinebrychoffilla alkoholitonta olutta yritettiin myydä ravintoloille lounasjuomaksi. Ravintolayrittäjät eivät innostuneet.

”He sanoivat, etteivät ihmiset ota alkoholitonta olutta, koska se näyttää siltä kuin he dokaisivat lounasaikaan. Meillä on ajatus, että ihmiset heti dokaavat, jos he juovat olutta epätavalliseen aikaan.”

Lehtisellä on omilta raskausajoiltaan 2000-luvun alusta vastaavanlaisia kokemuksia. Hän oli silloisen miehensä ja yhteisten pienten lasten kanssa ravintolassa edessään lasillinen alkoholitonta olutta.

”Siihen tuli nainen, joka sanoi, että pitäisikö soittaa lastensuojeluun. Olen muutenkin saanut uhkauksia, viha­postia ja kokenut vähättelyä alkoholiurani takia. Nimenomaan, koska olen nainen.”

Lehtinen kertoo, että oluesta tuli suurin alkoholiryhmä Suomessa vasta vuonna 1987. Sitä ennen suosituinta oli viina. Euroopassa olutmaita ovat muun muassa Tanska, Saksa, Irlanti ja Tšekki. Ruotsissa viini on olutta suositumpaa. Unkari mielletään viinimaaksi, mutta siellä juodaan myös paljon olutta.

Suomessa myytiin vuonna 2021 olutta 347 miljoonaa litraa. Myynti on hieman laskenut, sillä edellisvuoden luku oli 357 miljoonaa litraa.

Kun Lehtinen oli lapsi, häntä kiehtoi isän olutlasissa ollut vaahto.

”Se oli koostumukseltaan sellaista, että se kiinnosti lasta. Sain maistaa vaahtoa sormella”, Lehtinen muistelee.

Hänen opiskeluaikoinaan eräässä ravintolassa työntekijöille opetettiin, että jos asiakas puhuu englantia, olut lasketaan vaahdolla, suomalaisille ilman vaahtoa.

”Suomalaisilla oli ihmeellinen uskomus, että vaahdossa ei ole alkoholia. Jos ulkomaalainen sai vaahdottoman oluen, hän palautti sen, koska piti sitä väljähtyneenä.”

Kasvavista olutvalikoimista huolimatta lähes 90 prosenttia olutmyynnistä on edelleen keskioluen vahvuista isojen panimoiden vaaleaa lageria. Se ei silti tarkoita sitä, että Suomessa juotaisiin huonoa olutta.

”Suomessa on korkeatasoinen elintarvikelainsäädäntö. Isojen panimoiden tehtaat on toteutettu niin, että ne tuottavat hyvistä raaka-aineista hyvää tasalaatuista v­aaleaa lageria tehokkaasti. Mausta voi jokainen olla mitä mieltä haluaa.”

Bulkki-sanaa Lehtinen ei halua käyttää, sillä bulkki tehdään huonoista raaka-aineista. Parempi termi on Lehtisen mielestä massalager.

Lehtisen työ Sinebrychoffilla oli tarinallistaa asioita. Hän penkoi yrityksen arkistoja ja etsi tietoja, jotka tekisivät oluesta kiehtovaa. Siinä samalla suomalaisen oluen historia tuli tutuksi.

Ajatus Unkarin politiikkaa käsittelevästä väitöskirjasta sai jäädä. Aiheeksi vaihtui olut.

”Olut on ollut mukana yhteiskunnallisissa käänteissä. Kansaa on haluttu sivistää rajoittamalla oluen ja viinan saantia. Viiniä on nauttinut yläluokka, eikä siitä ole puhuttu mitään. Kieltolain aikana apteekista saattoi tilata sherryä ja madeiraa, mutta ei sieltä olutta saanut mihinkään vaivaan.”

Aluksi Lehtinen suunnitteli aiheeksi suomalaisen oluen­ historiaa, mutta päätyi lopulta keskioluen äärelle.

Keskioluen vaiheet heijastuvat yhteiskunnan muutoksiin. Kun keskiolut vapautui 1969, Suomessa oli Alkoj­a ja anniskelupisteitä, siis ravintoloita, yhteensä noin kahdeksansataa. Vapautumisen jälkeen keskiolutta sai 20 000 eri toimipisteestä.

Maaseudulla muutos oli valtava, koska Alkot ja ravintolat olivat lähinnä kaupungeissa. Nyt, osittain kaupan keskittymisen seurauksena, toimipisteitä on enää 6 456.

Olut on arkipäiväistynyt niin paljon, että on vaikea ajatella, että esimerkiksi saunaoluen juominen yleistyi vasta 1970-luvulla. Se liittyi osaltaan kaupungistumiseen ja asuntojen suihkutilojen yleistymiseen.

”Sitä ennen saunan jälkeen juotiin, jos juotiin, mutta saunomisen aikana ei nautittu seurustelujuomia.”

Nykyisin saunaolut on yksi yleisimmistä tavoista nauttia olutta. Nautitaan se sitten yksin, puolison, kaverin tai suuremman porukan kanssa.

Olkapään etuosaan on tatuoitu suuri humalankukka. Se kertoo Lehtisen sitoutumisesta olut­asiaan. Tosin paljon kertoo sekin, että hän on Olutliiton puheenjohtaja ja Olutposti-lehden päätoimittaja.

Kehosta löytyy muitakin tatuointeja. Oikeassa käsivarressa kaksi lumihiutaletta symboloivat Lehtisen kahta lasta. Lumihiutaleiden vieressä on surffilauta merkkinä siitä, että Lehtinen harrastaa surffausta. Pohkeessa on donitsi, koska Lehtinen asuu Helsingin Munkkisaaressa, sekä kaksi chiliä, jotka viittaavat unkarilaisuuteen.

Donitsi voisi viitata myös pienpanimomerkki Donut Island Brewingiin, jonka Lehtinen perusti 2010-luvun alkuvuosina silloisen miehensä Mika Oksasen kanssa. Lehtinen on vetäytynyt panimotoiminnasta, mutta Donut Island toimii edelleen, nykyisin Nordic Donut -panimossa yhdessä Nordic Brewingin kanssa.

”Teimme aluksi kotiolutta treenataksemme erilaisia reseptejä. Varsinaisen panimon perustaminen olisi ollut liian kallista, joten perustimme kiertolaispanimon, joka toimi muiden panimoiden tiloissa.”

Jo vuonna 2003 Lehtinen oli suorittanut Varsinais-Suomen maatalousoppilaitoksessa pienpanimo- ja tislaustutkinnon, mutta lähinnä hankkiakseen tietoa oluesta.

”Siihen aikaan pienpanimot eivät kiinnostaneet samalla lailla kuin nyt. Niitä oli Suomessa parikymmentä. Ne toimivat yleensä ravintolan yhteydessä. Nykyisin pienpanimoita on toistasataa.”

Oma kiertolaispanimo opetti paitsi oluen tekemistä myös sen, että verkostoituminen on tärkeää. Ei riitä, että osaa valmistaa hyvää olutta. Sitä on osattava myydä.

”Itsestäni opin sen, että olen tosi huono myymään. Olen sen takia sittemmin kieltäytynyt kaikista myyntitöistä, vaikka tiedän oluesta paljon ja olen puhelias.”

Lehtinen on myös tuottelias kirjoittaja. Hän tehnyt neljä olutkirjaa, joista kaksi viimeisintä yhdessä Suomen ensimmäisen olutsommelierin Maria Markuksen kanssa. Lisäksi hän on tehnyt olutaiheisia radio-ohjelmia.

Jos töitä kasaantuu liikaa ja stressi uhkaa, Lehtinen vilkaisee oikean käden rannettaan. Siihen on tatuoitu teksti ”ei paniikkia”.