Miksi etymologia on kaunista?
Muusikko päätti kirjoittaa tietokirjan, jota voisi lukea kuin kaunokirjaa. Hän kuvitteli sen jäävän pienen piirin jutuksi. Toisin kävi.
7
MIN
Tietokirjailijat valitsevat yleensä ensin aiheen ja miettivät sitten toteuttamistapaa. Tuomas Palonen toimi toisin. Hän tiesi, millaisella tyylillä kirjoittaisi kirjansa ennen kuin oli päättänyt, mitä aihetta se käsittelisi.
Tavoitteena oli kuvata reaalitodellisuutta samaan tapaan kuin kaunokirjallisuus kuvaa fiktiivisiä maailmoja, joissa tapahtuu outoja ja ihmeellisiä asioita.
Sanojen alkuperää ja historiaa tutkiva etymologia valikoitui kohteeksi, koska se on tulvillaan yllätyksiä. Palonen vertaa etymologiaa joulukalenteriin. Luukkujen avaaminen on hauskaa, koska niiden takaa voi paljastua jotain odottamatonta.
”Etymologia on lisäksi aiheena niin laaja, että se sallii rönsyilyn, joka on kirjoitustyylissäni tärkeää.”
Muusikkonakin tunnettu Palonen kertoo olleensa aina huono ennustamaan tekemistensä synnyttämää vastakaikua.
”En ole osannut ikinä myöskään arvata, mistä levyjeni kappeleista ihmiset eniten pitävät”, Palonen sanoo.
SKS Kirjojen syksyllä 2025 julkaisema Etymologian etymologia ja muita etymologioita sai innostuneen vastaanoton lukijoilta ja kriitikoilta. Siitä tuli myös myyntimenestys.
Suomen Kuvalehden kriitikko Silvia Hosseini vertasi arvostelussaan Palosen proosaa argentiinalaisen mestarin Jorge Luis Borgesin teoksiin.
Palonen on kehuista otettu, koska Borges on yksi niistä kirjailijoista, joilta hän otti vaikutteita kirjoitustyyliinsä.
Tärkeitä olivat myös Italo Calvino ja Salman Rushdie. Kaikkien kolmen teksteissä on tarun hohdetta ja mielikuvituksen lentoa.
Suomalaisille lukijoille oudompi vaikuttaja on serbialainen Milorad Pavić, jolta suomennettiin 1980-luvulla romaani Kasaarisanakirja. Se kertoo maan päältä hävinneestä turkinsukuisesta paimentolaiskansasta.
”Pavić kirjoitti ensyklopedisella tyylillä, joka on täynnä kummallisia anekdootteja. Ihailin hänen tekstiään ja mietin, voisiko ehkä samalla tavalla kirjoittaa tietokirjallisuutta.”
Etymologian etymologia muodostuu tarinoita kuhisevista pienoisesseistä. Ne saavat sanoihin kätkeytyvän menneisyyden tuntumaan melkein maagisrealistiselta.
Teos vie lukijansa löytöretkille kieleen. Mistä tulevat sanat marsipaani ja manteli? Entä norsu?
Palosen mukaan etymologian avulla voi nähdä sellaisia historian kerroksia, joista ei ole saatavilla arkeologista aineistoa.
Esimerkiksi monet suomen kielen kalojen nimet ahvenesta haukeen ja kiiskestä silakkaan ovat peräisin kalastajakansalta, joka eli näillä leveyksillä ennen kantasuomalaisia ja saamelaisia.
Etymologian etymologia osoittaa, että kielet ovat vahvassa vuorovaikutuksessa keskenään. Suomeen sisältyy valtavat määrät lainoja eri suunnilta, mutta varsinkin indoeurooppalaisista kielistä.
Nykyisin kieleemme tulee paljon sanoja englannista, mikä harmittaa kansallisen puhtauden vaalijoita. Palonen ei ole huolissaan.
”Se, että kieli ottaa vastaan sanastoa ulkopuolelta, on yleensä elinvoimaisuuden merkki. Itseään suojeleva ja lainasanoja kaihtava kieli ei ole välttämättä kovin elinvoimainen.”
Palosella ei ole etymologiaan akateemisen tutkijan taustaa. Hän valmistui maisteriksi folkloristiikasta.
”Sanon kuten Greta Thunberg: älkää kuunnelko minua, kuunnelkaa asiantuntijoita. Minun kirjani voi virittää kiinnostuksen aihepiiriin, mutta heidän tekstinsä edustavat tieteellistä tutkimusta.”
Palonen näkee etymologiassa kauneutta. Se kurkottaa kauas menneisyyteen, mutta kukaan ei voi varmuudella tietää, minkälaisia sanat olivat tuhansia vuosia sitten. Sattumalla on myös vaikutuksensa siihen, miten sanojen merkitykset muuttuvat.
Etymologia ei myöskään aina tunnu noudattavan arkijärjen mukaista logiikkaa, vaan mutkittelee ja poukkoilee. Käsitykset sanojen historiasta edustavat pikemminkin hypoteesia kuin lopullista totuutta. Virheet ja väärinymmärrykset kuuluvat asiaan.
”Mikään ei ole niin inhimillistä kuin erehtyminen. Mikään ei ole niin inhimillistä kuin kieli. Etymologiassa nämä yhdistyvät”, Palonen kirjoittaa teoksessaan.
Tuomas Palonen varttui Etelä-Pohjanmaan lakeuksien keskellä Kauhajoella. Hänellä ei ole syviä juuria synnyinseudullaan, eikä hänen puheestaan erota murteellisia kaikuja.
Humanistisen herätyksensä Palonen koki lukiolaispoikana. Kauhajoella tarjoutui mahdollisuus opiskella latinaa, ja hän tarttui siihen.
Muut oppiaineet eivät erityisemmin kiinnostaneet, mutta latinaan Palonen panosti. Se avasi polun, joka johdatti sanojen synnyn tutkimiseen.
Latinan opiskelun lisäksi nuorta Palosta kiinnosti kokeellinen rock- ja popmusiikki. Hän katseli öisin Music Televisionia, joka tutustutti kiinnostaviin bändeihin.
”Sain kutsumuksen tehdä samanlaista musiikkia. Musiikki on ollut ykkösintohimoni lapsesta saakka.”
Musiikintekijänä Palonen ei ole murtautunut suuren yleisön tietoisuuteen, mutta taiteelliset piirit arvostavat hänen tuotantoaan.
Sooloalbumi Tuomas Palonen oli ehdolla Teosto-palkinnon saajaksi, ja Rumba-lehti valitsi sen yhdeksi vuoden 2018 parhaista suomalaisista levyistä.
Kansainvälistä huomiota Palonen sai, kun brittiläinen musiikkilehti The Wire teki hänestä jutun. Pontimena oli Thomas Ignatius -levy, jolla Palonen soittaa 1980- luvun syntetisaattoreilla keskiaikaisella sävelkielellä tehtyä musiikkia ja laulaa latinaksi.
”Se oli eräänlainen unelman täyttymys, koska The Wire on ollut minulle tärkeä lehti.”
Palonen myöntää, että tuntuu kummalliselta, kun Etymologian etymologian saaman suosion vuoksi monet mieltävät hänet tietokirjailijaksi, vaikka hän pitää itseään ennen kaikkea muusikkona.
Uutta kirjaa Palonen ei ainakaan toistaiseksi hahmottele, vaan aikoo suunnata luovuutensa taas musiikin tekemiseen. Etymologian etymologian kirjoittaminen vei kolme vuotta ja täytti melkein kaikki vapaat hetket.
Musiikintekijänä Palonen on kameleonttimainen kokeilija, joka siirtyy levy levyltä genrestä toiseen.
Nuorempana hän tyytyi tekemään päässään soivat sävelet biiseiksi, mutta nykyään hän kehittelee jonkin kantavan idean, joka antaa raamit ja säännöt musiikin tekemiselle.
Palonen luonnehtii itseään postmoderniksi laulujen tekijäksi, koska häntä kiinnostavat musiikin metatasot sekä genret historiallisina ilmiöinä.
Postmodernismiin liittyvää ironiaa ja kyynisyyttä hän ei kuitenkaan tunne omakseen.
”Samaan aikaan voi olla kiinnostunut metatason jutuista ja vilpitön ja tosissaan tekemisessään.”
Palonen julkaisee levynsä vuonna 2016 perustamansa Palatsi-levy-yhtiön kautta. Tähän mennessä Palatsin kautta on ilmestynyt neljä levyä, jotka edustavat kaikki omaa maailmaansa.
Kuparilinna-yhtyeen nimikkoalbumi sisältää 1960-lukulaista psykedeelistä poppia. Tuomas Palonen -levy yhdistelee suomalaista ja amerikkalaista folkia. Sepä juuri -yhtyeen tyyli paikantuu 1980-lukulaiseen post-punk-minimalismiin.
The Wiren noteeraama Thomas Ignatius kuvaa Palosen eklektistä luovuutta kenties parhaiten.
Hän soitteli huvikseen 1980-luvun syntetisaattorilla, kun huomasi tapailevansa keskiaikaisilta kuulostavia sävelkulkuja.
”Soitin lisää ja äänitin. Sitten kuuntelin aikaansaannoksiani, tuijotin seinää ja mietin, voisivatko nämä kaksi asiaa yhdistyä. Silloin elettiin koronapandemian aikaa ja minulla oli iltaisin aikaa kehitellä juttua eteenpäin.”
Vaatii ennakkoluulottomuutta yhdistää toisiinsa kasarisyntikat ja keskiaikainen musiikki. Palonen kertoo pyrkivänsä tietoisesti pois mukavuusalueeltaan ja maneereistaan.
”Jos en pyrkisi, päätyisin tekemään saman levyn uudestaan ja uudestaan. En halua tehdä huonoa kakkoslevyä. Mieluummin teen hyviä ykköslevyjä. Siksi julkaisen levyt aina uudella artisti- tai bändinimellä.”
Jatkuvuutta Palosen tuotannossa edustaa Palatsi, jota hän luonnehtii fiktiiviseksi levy-yhtiöksi.
Hän kuvittelee kullekin levylleen historiallisen ajankohdan, jolloin se olisi voinut ilmestyä. Tuomas Palonen -levyn tiedotteeseen hän kirjoitti, että Love Recordsin olisi pitänyt julkaista se vuonna 1975.
”Levy-yhtiöni toiminta on eräänlaista aikakoneella matkustamista. Koen onnistuneeni, jos satunnainen kuulija ei pysty päättelemään, milloin levyni on tarkkaan ottaen julkaistu.”
Miksi tyyliä pitää levy levyltä vaihtaa, Paloselta on toisinaan kyselty.
Tällainen ihmettely kuvastaa hänen mielestään sitä, että popmusiikki on kapitalismin piirissä kehittynyt taidemuoto, jonka ajattelutapa noudattelee markkinatalouden lainalaisuuksia.
”Popmusiikki perustuu jatkuvuuteen, toistoon, samankaltaisuuteen. Tuotteen pitää maistua aina samalta, niin kuin Coca-Colan.”
Olisi mahdotonta kuvitella, että The Rolling Stones julkaisisi ensin tiukkaa rockia sisältävän levyn ja sen perään pianoballadeista koostuvan albumin.
Klassinen musiikki sitä vastoin edustaa esikapitalistista, mesenaattipohjaista taidemuotoa.
Palonen ajattelee, että tämän vuoksi klassisen musiikin tekijöillä on enemmän vapautta. Säveltäjä voi loihtia sinfonian jatkoksi soolosävellyksiä sellolle, eikä kukaan hiillosta.
Palosen arki on tasapainoilua työn, perheen ja taiteen välillä. Hän toimii Kansalliskirjastossa tietoasiantuntijana. Työ on yleissivistävää, hän sanoo. Siinä oppii koko ajan uutta.
”Ilman työtäni ja sen tuomaa lisäsivistystä kirjaa ei olisi syntynyt.”
Musiikin ja kirjoittamisen pariin Palonen ehtii iltaisin, kun perheen kaksi lasta ovat nukkumassa.
Vapaa-ajan ongelmia hänellä ei ole, ei myöskään varsinaisia vapaa-ajan harrastuksia.
Niin kutsutut ruuhkavuodet ovat opettaneet käyttämään lyhyetkin joutohetket hyödyllisesti. Kahdentoista minuutin työmatka metrolla ei kulu torkkuessa, vaan tekstien tai sävelten äärelle terästäytyneenä.
”Kirjaa viimeistellessä kaksitoista minuuttia riitti yhden tekstijakson paranteluun.”
Ajan riennossa mukana pysymiseen Palonen ei tunne tarvetta, pikemminkin hän etsiytyy kauas maailman mölystä.
”Taiteilijana pelkään nykyhetkeä, siitä täytyy pysytellä kaukana. Nykyhetki valuu teokseen joka tapauksessa, mutta teen kaikkeni, että sitä tapahtuisi mahdollisimman vähän”, hän sanoo.
”Nykyhetkeen sidottu taide vanhenee nopeasti.”