Julkkiksena olemisen tärkeys

Muusikko Jarkko Suo julkaisi keväällä 2024 jäähyväiskirjeen laulajahahmolleen Lauri Tähkälle.

”Olet ollut minun elämäni keskipiste neljännesvuosisadan”, hän kirjoitti. ”Toisesta meistä ei enää ole mitään jäljellä – ja se olet sinä Lauri Tähkä. Sinä tuskin sitä jäät suremaan, koska olet vain eloton luomus, minun itseni tekemä.”

Filosofi Esa Saarisen suhtautuminen omaan julkiseen hahmoonsa on huomattavasti ystävällisempi. Kirjassaan Epäihmisen ääni (WSOY, 1984) hän kävi kiinnostavalla tavalla läpi sen vaiheita.

Kaikki alkoi haastattelusta, jossa 24-vuotiaana tohtoriksi väitellyt Saarinen kertoi diggaavansa Hurriganesia, vaikka oli kuullut yhtyettä vain ohimennen veljellään. Se kuitenkin riitti tekemään hänestä julkisuuden silmissä huomiota herättävän hahmon.

”Tuo en ole minä”, Saarinen tuumiskeli. ”Mutta mies vaikuttaa kiinnostavalta. Minä en ole tuollainen, mutta jospa joku olisi.”

Ihmistieteissä ei voi yleensä tehdä kokeita, mutta Saarinen päätti yrittää ja käväisi ostamassa kaikki Hurriganesin levyt, kirjoitti niistä innostuneena pitkän artikkelin ja ryhtyi sen jälkeen muuttamaan radikaalisti ulkoista olemustaan ja käyttäytymistään.

Kokeen lopputuloksena oli juuri se lehtijutuissa kuvattu nokkela, nopea ja röyhkeän sanavalmis hahmo, jonka pätevyyttä Saarinen alkoi sen jälkeen testata ahkerasti julkisuudessa.

Sen pohjalta Saarinen kehitteli sitten kirjassaan teorian julkkiksista. Se pätee edelleen, sillä heille ominainen huomion tavoittelu on nyt vaivihkaa levinnyt alalle kuin alalle. Se on yhtä tärkeä sosiaalinen varanto kuin ritarille kunnia, valtiomiehelle arvostus ja kapitalistille raha.

Viimeistään Jan Blomstedtin kanssa tekemänsä Punk-Akatemia-kirjan (Lehtijussi, 1980) jälkeen Saarista alettiin kutsua lehdistössä punktohtoriksi.

Kunnia ja maine voivat mennä, arvostus rapistua ja raha menettää arvoaan, mutta huomiolla ei ole välttämättä mitään tekemistä laadun, sisällön tai aina edes määrän kanssa.

Huomiota ei voi mitata, lainata, vaihtaa tai varastaa. Siinä on jotain samaa kuin keskiajan luonnontieteitä kiehtoneessa eetterissä. Se oli hajuton, mauton ja näkymätön alkuaine, jonka kuviteltiin selittävän maail­man mysteerit. Antiikin Kreikassa eetteri oli ”kaikkeuden perusaines, missä jumalat elivät ja jota ne hengittivät”.

Tuota meidän aikamme eetteriä hengittäväksi julkkikseksi ei synnytä eikä valita vaan siksi tullaan – tai joudutaan. Se on kolmivaiheinen prosessi, jossa ihmisestä nousee esiin jokin huomiota herättävä ominaisuus, teko tai tapahtuma, josta hänet sen jälkeen tunnetaan.

Kirjallisuudessa sellaisista muodonmuutoksista kertoivat omalla fantastisella tavallaan Ovidius ja Franz Kafka.

Niin radikaali tuo muodonmuutos voi olla, ettei julkkis aina edes tunnista siitä it­seään. Ei mikään ihme, että moni heistä alkaa jossain vaiheessa vakuutella olevansa aivan jotain muuta tai enemmän kuin se lehtijutuissa riepoteltu hahmo.

Ei se vakuuttelu yleensä onnistu, ja siksi julkkikselle jää yhdeksi vaihtoehdoksi mennä mukaan leikkiin ja korostaa hahmon aitoutta. Se onkin helppoa, sillä niin uskottavaksi ja autenttiseksi se on jo median ja yleisön silmissä sementoitunut.

Voi olla, että tuo paradoksaalinen aitouden vaikutelma saa tukea monen julkkiksen työväen- tai keskiluokkaisesta taustasta. He ovat tavallaan jo tottuneet hyväksymään itsestään vain yhden vieraantuneen puolen. Hyppy kampaajasta kohujulkkikseksi ei ole sittenkään niin huima kuin voisi kuvitella.

Monet julkiset asemat ja ammatit ovat tietysti omiaan tuottamaan julkkiksia, muttei tasavallan presidentti, pääministeri, korkea virkamies, kenraali tai arkkipiispa ole sellainen. Heidän tunnettuutensa on luonteeltaan käsitteellistä ja viranomaista. Tai jos huonosti käy, niin jokin noistakin piireistä voi päätyä julkkikseksi.

Suomen kielen julkkis tulee tietenkin Ruotsin kändiksestä, mutta meidän versiossamme tulee paremmin esiin ilmiön luonne, sillä julkkis ei ole kuka tahansa tuttu tai ruotsalaisittain ”tuttis”, vaan saa hahmonsa kullekin ajalle ominaisen median myötä. Siinä mielessä vanha hokema ”tuttu tv:stä” osui nappiin, sillä juuri televisiossa aiempi etäinen, jalustalle tai kansakunnan kaapin päälle nostettu tunnettuus sai aivan uudenlaisen elävän alustan.

Ei siksi ihme, että moni on vaistomaisesti tervehtinyt kadulla vastaan tullutta televisiokasvoa. Eräs ystäväni kertoi Paavo Väyrysen jopa vastanneen: ”No moi, moi.”

Tuttu tilanne Väyrysellekin, mutta hänen näkökulmastaan täysin erilainen, sillä julkkiksen ja yleisön suhde on luonteeltaan epäsymmetrinen. ”Kaikki tuntevat apinan, mutta apina ei juuri ketään”, Juice Leskinen sanaili vanhaa sanontaa mukaillen.

Anglosaksisessa maailmassa käytetään julkkiksista termiä celebrity, joka tarkoittaa juhlittua tai palvottua henkilöä. Ei sekään ole yhtä osuva ja naseva kuin meidän käsitteemme, joka on vieläpä helppo vääntää tarpeen tullen julkimoksi tai julkuksi. Tai jos sekään ei riitä, niin jälkimmäisen sanan alkukirjainta vaihtamalla saadaan käyttöön sitäkin tylympi herja.

Elokuvatähtiä on usein verrattu antiikin Kreikan ja Rooman jumaliin. Yksi heistä oli ”huhujen ja juorujen jumalatar” Fama, jolla oli monta suuta, kieltä, silmää ja korvaa. Muiden jumalien tavoin hän oli yhtä aikaa tarua ja totta. Tai liekö silloin edes nähty noiden välillä sen suurempaa eroa?

Voi olla, että tuo moniin tarpeisiin, haluihin ja toiveisiin vastannut julkea, häpeä­mätön ja röyhkeä jumalien joukko oli samanlainen jokapäiväinen puheenaihe kuin meidän julkkiksemme.

Myös nykyistä julkkismaailmaa luonnehditaan usein julkeaksi, häpeämättömäksi ja röyhkeäksi, mutta se ei tarkoita vain julkimoita itseään, vaan ennen muuta sitä tapaa, miten he meille ilmenevät. Sitä on usein luonnehdittu kehäpäätelmällä ”julkkis on tunnettu tunnettuudestaan”.

Julkkiskulttuurissa on siinä mielessä jotain samaa kuin taloudessa, markkinoissa ja niiden kierrossa. Julkkiksena olohan on kaikkea muuta kuin vakaata ja pysyvää, sillä moni aikoinaan valovoimainen hahmo on nyt pelkkä has-been, joidenkin ura pysähtyi jo could-have-been-vaiheeseen ja jossain siellä nurkissa odottelee jo omaa hetkeään jokunen wanna-be.

Julkkistaloudella on myös tarjonnallinen puolensa, sillä julkkikset herättävät usein huomiota tai jopa kohua kokeilemalla uudenlaisia elämäntapoja ja käyttäytymismalleja. Entisaikoina sellainen kuului lähinnä vain taiteilijoille ja rikollisille.

Julkimoilla on niin ikään tapana omaksua uusimmat muotivillitykset ja teknologiset keksinnöt, jotka sitten leviävät valtaväestön piiriin. Niin se meni viimeksi tatuointien kohdalla, ja moni saattaa vielä muistaa sen, miten korskeana Lauri Törhönen esitteli meille halon kokoista matkapuhelintaan.

Omalaatuista kyllä, sosiologit eivät ole oikein kyenneet määrittelemään julkkisten asemaa ja paikkaa yhteiskunnassa. Ongelmaksi on jäänyt se, muodostavatko he ehkä jonkinlaisen eliitin. Eivät ainakaan älyllisessä tai edes taloudellisessa mielessä, mutta paremman puutteessa voisi puhua huo­mion perässä liitelevästä parvesta.

Julkkiksia onkin joskus verrattu ”aurinkokuningas” Ludvig XIV:n ympärilleen keräämään hoviin. Eivät hekään varsinaisesti mitään tehneet, kunhan vain kuhisivat, juoruilivat, juonittelivat ja riitelivät keskenään.

Silti aurinkokuninkaa hovi tuli vaikuttaneeksi paljon käytöstapojen ja tunnetalouden muutokseen. Hovien mallin mukaan rahvaskin alkoi vähitellen oppia hillitsemään väkivaltaisia tunteenpurkauk­sia, pistämään makuukammarinsa oven säppiin, noudattamaan siistejä pöytätapoja ja niistämään nenänsä oikein.

Hoviväen käytöstä ja edesottamuksia kaitsi silloin kuningas. Meidän modernia hoviamme taas valvoo media ja yleisö.

Ne myös tuottavat julkkiksiin lisämerkityksiä, sillä tuttuudestaan huolimatta he pysyvät meille väistämättä vieraina. Filosofi Saarisen mukaan julkkis jää aina ”piilonahan taakse”.

Median hahmoon tuomat lisämerkitykset ovat luonteeltaan satunnaisia ja triviaaleja, mutta yhtä tärkeitä kuin pörssikurssien pikku liikahdukset. ”Kalanruoto tarttui Ilkka Kanervan kurkkuun”, otsikoi taannoin Ilta-Sanomat. Ei se ollut edes lööppi, eikä siinä sen kummemmin käynyt, mutta kun oli kyse huippupoliitikosta ja julkkiksesta, tuokin oli tietysti pakko julkaista.

Huomattavasti laajemmat seuraamukset oli Kanervan myöhemmin seksimimmi Johanna Tukiaiselle lähettämillä tekstiviesteillä. Ulkoministerin tehtävä meni ja tilalle tuli Alexander Stubb. Julkkiskohuilla voi joskus olla jopa välillinen vaikutus kansakunnan vaiheisiin.

Julkkikset vetävät myös perässään eräänlaista laahusta. Se ei tarkoita tässä juhlapuvun häntää, vaan heidän myötään julkisuuteen pakosta tai omasta halustaan laahautuneita puolisoja, sukulaisia, ystäviä tai kavereita. Parhaassa tapauksessa heistäkin tulee julkkiksia.

Laahuksen sijasta voisi puhua johdannaisista. Taloudessa se tarkoittaa rahoitus­instrumentteja, joiden hinta määräytyy jonkin ensisijaisen hyödykkeen arvon perusteella.

Julkkistalouden johdannaisia ovat olleet vaikkapa Matti Nykäsen vaimot, Dannyn naisystävät, Sedu Koskisen koira ja Teemu Selänteen puoliso, joka riensi tukemaan miehensä lausuntoja ja pääsi sen myötä itsekin huomion kohteeksi.

”Tulevaisuudessa jokainen saa olla viidentoista minuutin ajan kuuluisa”, lausahti vuonna 1968 Andy Warhol. Tuskin hän kuitenkaan osasi kuvitella sitä, miten kuka tahansa voi nykyään päästä selfieiden myötä pikku hetkeksi jonkin julkkiksen laahukseksi tai johdannaiseksi.

Vuonna 1979 Warhol pisti kuitenkin uusiksi tuon klassisen mietelmänsä. ”Tänä päivänä se meneekin niin, että kenestä tahansa voi tulla viidessätoista minuutissa kuuluisa”, hän totesi.

Oikeassa oli siinäkin, sillä tosi-tv on tuonut monelle tuiki tavalliselle hahmolle tien julkisuuteen, mutta silti heidän kohdallaan myös Warholin ensimmäinen ennuste pätee edelleen. Useimmat noiden ohjelmien tuottamat pätkäjulkkikset ovat päätyneet kantamaan loppuelämänsä pelkän paikallisjulkun roolia.

Julkkikseksi pääsy on noiden uusien alustojen myötä siis helpottunut, mutta ei se maailma silti tasa-arvoinen ole. Aivan oma alan kategoriansa ovat nimittäin ne joita ”turhiksi julkkiksiksi” herjataan. Hauska termi, kuka lienee keksinyt?

He ovat siis niitä, jotka eivät ole edes senkään vertaa mitään tehneet tai tee. Eivät he silti täysin turhia ole, sillä myös sillä joukolla on oma paikkansa ja tehtävänsä. Vähän samaan tapaan kuin vaikkapa Hannu Hanhella Ankkalinnassa. Iltapäivälehdet ja Seiska heistä meille auliisti kertovat. Totta kai, sillä ne tarvitsevat koko ajan tuoreita jyviä myllyynsä.

Niin täydellisesti nuo julkkikset ovat roolinsa omaksuneet, että he tuntuvat lähes fiktiivisiltä hahmoilta. En liene ainoa, jolle moni heistä on jäänyt tuntemattomaksi. Tuon iltapäivälehden koko sivun tai jopa aukeaman valloittaneen hahmon täytyy olla joku, mutta kuka ja mikä joku?

Julkkis on siis luonteeltaan moderni ja urbaani ilmiö, mutta käsitteenä silti aika tuore, sillä ennen sitä puhuttiin vain kuuluisuudesta ja maineesta. Ne eivät tarkoita ihan samaa, sillä kuuluisuus on mainetta pysyvämpää ja ylevämpää. Ero julkkikseen on kuitenkin selvä, sillä kuuluisuus ja maine perustuvat tai syntyvät aina jonkin aseman, tehtävän tai saavutuksien myötä.

Hitlerin valtaannousun jälkeen Yhdysvaltoihin siirtynyt saksalainen sosiologi Leo Löwenthal pohti näitä asioita jo vuonna 1944 tutkimusartikkelissaan, jonka lähteenä olivat amerikkalaisten aikakauslehtien suosimat kuuluisuuksien elämäkerrat.

Löwenthalin mukaan 1900-luvun alkuvuosikymmeninä lehtien elämäkerrat hakivat aiheensa pääasiassa politiikan, liike-elämän ja joidenkin erityisammattien piiristä. Löwenthal kutsui noita hahmoja ”tuotannon sankareiksi”. Sellaisia olivat presidentit ja valtiomiehet, Thomas Edisonin ja Marie Curien tapaiset keksijät ja tutkijat sekä Henry Fordin ja John D. Rockefellerin kaltaiset teollisuusmagnaatit.

Vanhan polven sosiologina Löwenthalilla ei kuitenkaan ollut silmää taiteiden ja viihteiden sankareille, joita riitti jo ennen teollista aikakautta. Kirjojen, lehtien ja lukutaidon myötä ihmiset olivat alkaneet kiinnostua myös kirjailijoista, taiteilijoista, filosofeista ja tiedemiehistä.

Ei tähteyttäkään keksitty Hollywoodissa, vaan se sai alkunsa jo kauan ennen sitä teatterin piirissä 1800-luvun lopulla. Kohutuissa teatterinäyttelijöissä oli samanlaista auktoriteettia kuin Löwenthalin tuotannon sankareissakin. He päättivät itse rooleistaan, puvustostaan, meikeistään, esitysajoista ja valitsivat sivuosien näyttelijät.

Ei mikään ihme, että teatterin ja oopperan naistähtiä kutsuttiin vielä pitkään senkin jälkeen ”suuriksi diivoiksi”. Italian kielen sana diva tarkoittaa jumalatarta.

Löwenthalin mukaan huomio alkoi siis vasta 1920-luvulta lähtien kiinnittyä taiteissa, viihteissä, urheilussa ja joukkoviestinnässä vaikuttaviin hahmoihin, jotka hän nimesi vuorostaan ”kulutuksen sankareiksi”. Se oli osuva luonnehdinta, sillä he tulivat kuuluiksi rikkaan oikullisesta elämäntyylistään, joka oli luonteeltaan aivan muuta kuin kuninkaallisten pysyvä ylellisyys ja tuotannon sankarien puritaaninen vauraus.

Heissä oli myös entistä enemmän kosketuspintaa luovaa tavallisuutta ja tyypillisyyttä. Monissa Hollywoodin kirkkaimmissakin tähdissä oli nyt jokin arkkityyppinen piirre tai ominaisuus, joka vetosi yleisöön aivan eri lailla kuin aiemman kauden etäinen toimeliaisuus, nerous tai jumalaisuus.

Hyviä esimerkkejä olivat vaikkapa Clark Gable, Humphrey Bogart ja Marilyn Monroe. He ovat yhä meidän silmissämme ainutkertaisen jäljittelemättömiä hahmoja, mutta uransa alussa pelkästään vain kameran vaativalle katseelle sopivia tyyppejä. Se puoli heissä myös säilyi, mutta pitkälle jalostetussa muodossa.

Moni heistä alkoi kuitenkin ennen pitkää kärsiä ristiriidasta oman minän ja julkisen roolin välillä. Tunnettu esimerkki oli Cary Grant. Viime vuosinaan tähti kertoi avoimesti siitä, miten vaikeaa hänen oli ollut sovittaa yhteen onneton lapsuus ja valkokankaan rikkumatonta karismaa uhkuva hahmo. ”Jokainen mies haluaa olla Cary Grant – jopa minä tahtoisin olla Cary Grant”, hän kertoi.

Asetelma voi myös kääntyä ympäri ja privaatista tulla julkista. Juuri niin kävi pääministeri Sanna Marinille, joka muuttui koronapandemiaa päättäväisesti hoitaneesta hahmosta hillittömästi bilettäväksi julkkikseksi. Se oli poikkeuksellista, sillä pääministerit eivät alituisesta näkyvyydestään huolimatta kuulu siihen joukkoon. Heidän yksityiselämänsä on aina huomattavasti vähemmän esillä kuin presidenttien perhekuviot. Pääministerin puolisollakaan ei ole edes puolivirallista asemaa.

Niin yllättävä tuo Marinin roolinvaihdos oli, että alan lehdistö on siitä yhä vieläkin ymmällään. Tai jopa piskuisen loukkaantunut tai petetty, vaikka otti siitä tapansa mukaan kaiken irti.

Miten sosiologi Löwenthal luonnehtisi tätä päivää? Hän kiinnittäisi heti huomiota siihen, miten hänen tuotannon sankareiksi kutsumansa hahmot ovat palanneet takaisin. Ei mikään ihme, sillä tietoteknologia on aikaansaanut teollisuuteen ja yhteiskuntaan samanlaisen kumouksen kuin aikoinaan Edisonin keksinnöt ja Fordin tehtaiden liukuhihna.

Bill Gates, Mark Zuckerberg ja Elon Musk ovat nyt yhtä kuuluja kuin aikoinaan Edison, Rockefeller ja Ford. Ja niin ovat myös Donald Trump, Volodymyr Zelenskyi ja Vladimir Putin.

Mutta ovatko myös Löwenthalin kulutuksen sankarit palanneet takaisin? Eivät ole, sillä rikkaudesta ja ylellisestä elämästä ei ole enää kuuluisuuden takeeksi. Ei ketään taida tänä päivänä kiinnostaa kuninkaallisissakaan kruunut, käädyt ja loisteliaat hovimenot, vaan pikemminkin samat asiat kuin monien arkijulkkisten kohdalla.

Ei myöskään Taylor Swift juhli kulutuksellaan, eikä sen kummempaa jännitettäkään julkisen ja privaatin välillä hänessä ole ollut havaittavissa, vaikka lehdistö on parhaansa yrittänyt. Poikaystäviä on riittänyt, mutta tuskinpa sen enempää kuin monilla muillakaan nuorilla naisilla.

Swift tuo mieleen 1900-luvun alun teatterimaailman diivat. Ei niinkään diivamaisuudessaan, vaan siinä miten hän näyttää hallitsevan täysin uraansa ja määräävän tarkkaan tekemisistään. Löwenthalin listalla hän ehkä kuuluisi tuotannon sankareihin.

Swiftin kohdalla on itse asiassa tapahtunut paluu celebrity-vaiheesta kuuluisuuteen ja maineeseen. Kaikki hänet tietävät, tai ainakin oletetaan tietävän. Vuonna 2023 Time-lehti valitsikin Swiftin ”vuoden henkilöksi”. Edellisenä vuonna saman kunnian sai osakseen Zelenskyi. 

Kirjoittaja Markku Koski on yhteiskuntatieteiden tohtori ja kirjailija, jonka viimeisin teos on Populismin aave (Oppian, 2024).

Oikaisu 9.2.2026 klo 10.15: Toisin kuin jutussa aiemmin väitettiin, Ludvig XIV ei pitänyt hoviaan myöhäiskeskiajalla. Aurinkokuningas hallitsi vuosina 1643–1715 eli uuden ajan puolella. Keskiajan katsotaan päätyneen noin vuonna 1500. Jutusta saattoi myös saada käsityksen, että Juice Leskinen olisi keksinyt ”kaikki tuntevat apinan, mutta apina ei juuri ketään” -sanonnan. Vastaavaa fraasia on kuitenkin käytetty jo ennen Juicea.