Politiikka, pilalla
Yhä useamman skandaalin taustalla on huumori, kertoo tuore tutkimus. Ennen kohu nousi, kun poliitikkoa pilkattiin, nyt kohteeksi ovat nousseet pilailevat poliitikot.
”No ni, siin on Ähläm, terve! ja Sähläm, hei! Ja Rähläm, terve! ja Mähläm, no ni. Ja kukas se siinä on? Itse Alibaba, hei!”
Maaliskuussa 1996 tasavallan presidentti Martti Ahtisaari vieraili Kuwaitissa ja Arabiemiraateissa. Televisiossa välittyi videopätkä, jossa Ahtisaari kätteli isäntämaiden edustajia. Vaikka video oli aito, äänessä ei ollut Ahtisaari, vaan imitaattori Jukka Puotila.
Ahtisaaresta muodostui Yleisradion uutissatiiriohjelman Iltalypsyn vakiohahmo 1990-luvulla. Vuonna 1993 alkaneen ohjelman lauantai-iltaisissa ”uutislähetyksissä” suomalaiset tutustuivat karjakon katseeseen, ”erikoistoimittaja” Aimo Surakkaan ja tietysti poliitikkoihin ronskilla huumorilla ryyditettynä.
Vielä vuoden 1994 vaalikamppailun aikana Ahtisaari oli hyötynyt uudenlaisesta julkisuudesta. Kampanjatiimi kiepsautti lihavuuden leppoisuudeksi ja Ahtisaaren kansanomaiseksi ”Meidän Mara” -hahmoksi. Satiiriohjelmissa kehiteltiin vaappuva ”Mara Walk”, ja humoristinen piikittely kohdistui säännönmukaisesti presidentin henkilökohtaisiin ominaisuuksiin.
Ahtisaari ei kuitenkaan hätkähtänyt, vaan kehui esimerkiksi Iltalypsyä ”pirteäksi ja älykkääksi ohjelmaksi”.
”Iltalypsyssä on minuakin riepoteltu aika tavalla. Mutta nautin siitä tavasta, millä ohjelma on tehty. En ole niin arkanahkainen, etten sietäisi leikinlaskua kustannuksellani”, Ahtisaari sanoi Keskisuomalaisen haastattelussa vielä alkuvuodesta 1996.
Vuosikymmenen lopussa presidentin suhtautuminen tv-satiireihin kuitenkin viileni. Merkittävä vaikutus oli sillä, että hänen itsensä lisäkseen pilkka ja piikittely osuivat myös hänen puolisoonsa Eeva Ahtisaareen.
Närkästyminen yltyi skandaaliksi touko-kesäkuussa 1999, kun Ahtisaaret suoraan ja epäsuoraan arvostelivat Iltalypsyä mediassa. Suomen Kuvalehden haastattelussa Martti Ahtisaari muistutti, että hän hyväksyi ilkeänkin arvostelun, jos se perustui hänen sanomisiinsa ja tekemisiinsä, substanssiin.
”Jos ei voi olla kriittinen menemättä henkilökohtaisuuksiin ilkeästi, kyse on pelkästään huonosta journalismista”, Ahtisaari sanoi ja lisäsi, että ”kyllä minusta tietysti on tullut vähitellen Ylen yksityistämisen lämmin kannattaja”.
Skandaalin käännekohta nähtiin joulukuussa, jolloin Ahtisaari vaati MTV:n itsenäisyyspäivähaastattelussa viihteentekijöitä pyytämään anteeksi ivailua häntä ja hänen vaimoaan kohtaan. Iltalypsyn tekijät eivät pyytäneet anteeksi, mutta anteeksipyynnöksi voidaan tulkita Ylen toisen satiiriohjelman Uutisvuodon juontajan Peter Nymanin esittämät pahoittelut joulukuun lopussa.
Skandaali sulkeutui anteeksipyyntöön ja kevääseen 2000, jolloin Ahtisaari jättäytyi pois päivänpolitiikasta.
Iltalypsykin päättyi varsin pian Ahtisaaren presidenttikauden jälkeen, keväällä 2001.
”Ahtisaariin liittynyt tapaus on tyypillinen vuosituhannen vaihteen huumoriskandaali”, kertoo viestinnän apulaisprofessori Juha Herkman Helsingin yliopistosta.
Hänen mukaansa 1990-luvulla ja 2000- luvun alussa huumoriskandaalit liittyivät pitkälti television poliittisiin satiireihin. Presidentti Urho Kekkosen valtakaudella selkeisiin rooleihin tottuneet poliitikot joutuivat uudella tavalla viihteellisten tv-ohjelmien kohteiksi. Frank Pappa Show, Tsa tsa tsaa ja Hömppäveikot koettelivat vanhan järjestyksen kasvattien huumorintajun rajoja.
Ahtisaarien närkästyminen Iltalypsyyn on yksi tapauksista, joita Herkman on yhdessä tutkijatohtori Joonas Koivukosken kanssa käsitellyt tutkimusartikkelissaan, joka käsittelee suomalaisia huumoriskandaaleja vuosina 1990–2020.
Tutkimuksen havainnot pohjautuvat laajaan media-aineistoon, josta kaksikko seuloi esiin viimeisen 30 vuoden kohut ja skandaalit, joissa huumorilla on ollut tärkeä rooli. Helsingin Sanomien, Ilta-Sanomien, Yleisradion, Suomen Kuvalehden ja maakuntalehtien tuottamasta julkisesta keskustelusta he löysivät yhteensä 26 kansallisen tason huumoriskandaalia.
Skandaalien määrä on lisääntynyt jyrkästi. Tutkijoiden tunnistamista skandaaleista vain kaksi ajoittui 1990-luvulle. Ahtisaarten tapauksen lisäksi skandaalin nostatti vuonna 1990 ”kikkelikortti”, jonka miespuoliset työmarkkinajohtajat lähettivät eduskunnan tasa-arvoasiain neuvottelukunnan tutkijalle Marianne Laxénille.
2000-luvulla skandaalien määrä nousi kahdeksaan, ja samalla tapausten lähtökohdat monipuolistuivat. Esimerkiksi Yleisradion Manne-TV:n huumorin rasistisuutta käsiteltiin korkeinta hallinto-oikeutta myöten. Tanskalaisen Jyllands-Posten-lehden Muhammed-pilakuvat taas käynnistivät vuosikymmenen näkyvimmän skandaalin, joka läikkyi myös suomalaiseen keskusteluun.
2010-luvulla huumoriskandaaleja tapahtui jo kuusitoista. Uusina aineksia olivat enenevissä määrin sosiaalinen media ja perussuomalaisten nousu julkisuuden keskiöön.
Tutkimuksessa huomioitiin vain eniten mediahuomiota saaneet tapaukset.
Herkman ja Koivukoski sovelsivat pohjoismaisten poliittisten skandaalien tutkimuksessa vakiintunutta määritelmää, jonka mukaan tapaus luokitellaan kansalliseksi skandaaliksi, jos se on noussut vähintään kahteen kansallisen tason mediaan ja sitä käsitellään julkisuudessa ainakin viiden päivän ajan.
Pienemmät kohut ja kuohahdukset rajautuivat tutkimuksesta pois.
Yhdenmukaisesta määritelmästä huolimatta tapaukset eivät ole merkittävyydeltään yhteismitallisia.
”Jälkikäteen esimerkiksi Mauri Pekkarisen ’rynnäskohu’ tuntuu ylimitoitetulta siinä mielessä, ettei siitä olisi alun perinkään noussut niin suurta skandaalia, ellei Pekkarinen olisi kiistänyt puhuneensa ryntäistä”, Koivukoski sanoo.
Keskustapoliitikko Pekkarinen vitsaili Kuntaliiton keskustelutilaisuudessa vuonna 2011 toisen panelistin ”ryntäistä” mikrofonin asettelun yhteydessä. Asiasta nousi kohu, kun vihreiden kaupunginvaltuutettu Maia Fandi syytti Pekkarista naista halventavasta kielenkäytöstä. Pekkarinen kiisti puhuneensa mitään rinnoista, mutta Ylen video osoitti, että hän puhui nimenomaan ”ryntäistä”. Pekkarinen pahoitteli myöhemmin sanavalintaansa.
”Työt tekee se, joka halvimmin tekee ja silloin, kun minulle sopii!”
Pyylevä, vuorineuvosmainen mies sukii metsästetyn pandan turkkia. Pohdiskelu jatkuu uhanalaisista eläimistä koostuvan trofeekokoelman ympäröimänä.
”Se on väärin, että äänioikeus on niilläkin, jotka ovat väärässä!” mies pauhaa mielessään, mutta yhtäkkinen ahaa-elämys levittää hymyn hänen kasvoilleen: ”No, eihän ne edes äänestä.”
Helmikuun lopussa 2007 näyttelijä Oiva Lohtanderin esittämä, ruoalla mässäilevä ”ökyporvari” syöpyi suomalaisten verkkokalvoille. Eduskuntavaalien alla Suomen ammattiliittojen keskusjärjestö SAK:n julkaiseman vaalivideon tavoitteena oli ironian keinoin havahduttaa työväkeä vaaliuurnille.
Video levisi Youtubessa sekä uutis- ja ajankohtaisohjelmissa jo ennen varsinaisen mainoskampanjan alkua.
Aiheesta nousi skandaali, jota puitiin runsaasti mediassa parin viikon ajan. Erityisesti porvarivaikuttajat pöyristyivät mainoksesta.
Tuoreeltaan ärähtivät keskustan Paula Lehtomäki ja kokoomuksen Kimmo Sasi. Lehtomäki varoitti SAK:ta ja Sdp:tä, että ”porvarimörköjen esiinmanaaminen” lietsoi vastakkainasettelua ja pikemminkin laski kuin nosti äänestysintoa. Sasi taas vaati, että SAK luopuu mainoskampanjastaan ja pyytää yrittäjiltä syvästi anteeksi.
Kritiikkiin yhtyivät maan johtavat oikeistovaikuttajat: Elinkeinoelämän keskusliiton työmarkkinajohtaja Seppo Riski, Suomen Yrittäjien puheenjohtaja Eero Lehti sekä kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen ja puoluesihteeri Taru Tujunen. Heidän kritiikissään SAK:n mainosta pidettiin vanhanaikaisena, epäaitona ja vastakkainasettelua lietsovana.
Kritiikkiin yhtyivät lopulta myös Sdp:n ehdokkaat ja puheenjohtaja Eero Heinäluoma.
Mainosta puolustaneet SAK:n puheenjohtaja Lauri Ihalainen ja jäsenpalveluosaston johtaja Matti Tukiainen pitivät humoristista kärjistämistä hyvänä keinona, jolla kansalaiset ja erityisesti SAK:n jäsenet saataisiin äänestämään. Mutta pian hekin taipuivat.
Vaalimainos hyllytettiin ennen kuin kampanja ehti edes alkaa. Huumori oli ylittänyt jopa SAK:n jäsenistön mielestä hyvän maun rajan. Kahdessa päivässä SAK teki uuden vaalimainoksen, joka ironisesti kommentoi aiemman mainoksen aiheuttamaa kohua.
”No tulipa tästä nyt poru. Älä nyt. Sä saat äänestää ihan ketä sä itse haluat. Siis ihan kaikki saa. Kunhan vaan äänestät”, nainen lohdutti itkevää toimistotyöntekijän näköistä miestä.
Työntekijäjärjestön käteen jäi lopulta vain skandaalin aiheuttama mainehaitta. Lisäksi Sdp hävisi vaalit ja menetti kahdeksan edustajapaikkaa.
Huumoriskandaalit eivät ole vain pintakuohua ja kohahduksia. Ne ovat pikemminkin ilmapuntareita, jotka kertovat mediaympäristössä ja yhteiskunnan moraali- ilmastossa tapahtuneista muutoksista.
SAK:n vaalimainoskohu oli ensimmäisiä merkkejä siirtymästä, jossa television valta politiikan julkisuudessa alkoi horjua. Tutkija Joonas Koivukosken mielestä ”ökyporvarikohussa” näkyi iduillaan olleen hybridin mediajärjestelmän piirteet.
”Huomion arvoista on, että hyllyttämisen jälkeen SAK:n video levisi nimenomaan Youtubessa, jossa se on edelleenkin katsottavissa”, Koivukoski sanoo.
Hybridillä mediaympäristöllä hän tarkoittaa internetin ja sosiaalisen median sekä perinteisen uutismedian teknologista ja sisällöllistä lomittumista ja yhteen kietoutumista. Ihmiset kommentoivat uutisia somessa, ja uutismediat taas seuraavat, mitä somessa tapahtuu.
Sosiaalisen median merkitys huumorikohujen synnyttämisessä ja ruokkimisessa onkin kasvanut 2000-luvun lopusta lähtien. Juha Herkmanin mukaan voi toisaalta väittää, että nimenomaan uutismedia pitää yllä huumoriskandaalin julkisuutta.
Useimmiten vasta suurempien medioiden osallistuminen nostaa sosiaalisessa mediassa muhineet kohut kansallisen tason huumoriskandaaleiksi.
”Kansalliset skandaalit nousevat ja kuolevat valtajulkisuutta hallitsevan uutismedian mukana”, Herkman sanoo.
”Ökyporvarikohu” antoi viitteitä myös moraali-ilmaston muutoksista. SAK:n vaalivideo ja porvarileirin vastareaktio repäisivät vasemmiston ja oikeiston välille railon, joka kylmän sodan päättymisen jälkeen ehti hämärtyä lähes olemattomiin.
Konsensuspolitiikan keskihakuisuus sai väistyä polarisoivamman retoriikan tieltä.
Polarisaatio heijastui myös huumoriin. Vielä vuosituhannen alussa skandaalit liittyivät poliitikkoja ja puolueita käsitteleviin vitseihin, mutta 2000-luvun lopusta lähtien huumorin yleisimmäksi kohteeksi nousivat identiteettikysymykset.
Erityisesti vähemmistöihin ja etnisyyteen liittyvä huumori nousi huumoriskandaalien keskiöön.
Ryhmäkuvan takarivissä seisoi elinkeinoministeri Vilhelm Junnila. Petteri Orpon hallitus nimitettiin tiistaina juhannusviikon alussa, ja Varsinais-Suomen ulkopuolella harva tiesi perussuomalaisten toisen kauden kansanedustajan ja tuoreen ministerin.
Asia korjaantui nopeasti. Elinkeinoministerin äärioikeistokytkökset nostettiin sosiaalisen median ykkösaiheeksi heti nimityksen jälkeen.
Junnila oli esimerkiksi esiintynyt äärioikeistolaisen yhdistyksen järjestämässä tilaisuudessa vuonna 2019, vitsaillut toistuvasti Heil Hitler -tervehdykseen yhdistetystä vaalinumerosta 88 sekä kampanjoinut vuoden 2015 eduskuntavaaleissa sloganilla ”Kaasua”.
Lisäksi hänen sosiaalisen median päivityksistään löytyi hakaristisympatioita ja Ku Klux Klan -lumiukko hirttosilmukka kädessä. Junnila ei kommentoinut, olivatko päivitykset oikeita vai kuvamanipulaatioita.
Juhannusviikon torstaina eduskunnassa piti puhua hallitusohjelmasta, mutta salissa puhuttiin ministerin uusnatsitaustoista. Junnila pahoitteli toimintaansa.
”Olen vuosien varrella laskenut leikkiä tavalla, joka nyt jälkikäteen ajateltuna tuntuu typerältä ja lapselliselta. Olen toiminut väärin ja pahoittelen toimintaani”, Junnila kommentoi Facebook-päivityksessään.
Seuraavalla viikolla eduskunnassa järjestettiin luottamusäänestys. Junnila sai luottamuksen, mutta hallituksen rivit repesivät äänestyksessä.
Äänestyksen jälkeen Päivi Räsänen (kd) nosti julkisuuteen Junnilan vuonna 2019 jättämän kirjallisen kysymyksen, jossa tämä oli esittänyt, että Suomen tulisi edistää ”ilmastoabortteja”, joilla hillittäisiin väestönkasvua etenkin Afrikassa. Seuraavana päivänä presidentti Sauli Niinistö kommentoi, että Junnilan tapaus oli ”vähintään kovin kiusallinen hallitukselle”.
Perjantaina 30. kesäkuuta Junnila ilmoitti eroavansa. Virallisesti hän oli ministerinä vain 17 päivää.
Junnilaan liittyneen skandaalin yhteydessä alettiin kunnolla perata myös perussuomalaisten puheenjohtajan, kesällä valtiovarainministeriksi nousseen Riikka Purran vanhoja kirjoituksia.
Tutkija Jussi Jalonen oli jo alkuvuodesta 2023 kirjoittanut Twitterissä pitkän viestiketjun, jossa hän osoitti, että Jussi Halla-ahon Scripta-blogin vieraskirjan nimimerkki ”riikka” oli Riikka Purra. Kuitenkin vasta heinäkuussa 2023 Purra itse myönsi kirjoittaneensa kommenttiosion viestit.
Mediassa levisivät hänen vuonna 2008 kirjoittamansa tekstit, joiden rasistisuus sekä maahanmuutto- ja muslimivastaisuus eivät jättäneet tulkinnanvaraa.
Heinäkuun lopussa Purra kuitenkin puolustautui omassa blogissaan. Hänen keskeinen argumenttinsa liittyi vieraskirjan yleiseen kirjoitustyyliin, jossa sisäpiirihuumori, sarkasmi ja ironia olivat voimakkaasti läsnä.
”Huumori on paikoin hyvin mustaa, ja sarkastinen ote leimaa useiden kirjoittajien viestittelyä. Viesteissä leikitellään stereotypioilla, hyvässä ja pahassa”, Purra kirjoitti.
Asia velloi hallituksen sisäisenä riitelynä ja julkisena keskusteluna koko kesän.
Jonkinlaisena välitilinpäätöksenä voidaan pitää Orpon hallituksen elokuun lopussa julkaisemaa ”rasismitiedonantoa”, jossa kaikki hallituspuolueet irtisanoutuivat rasismista ja sitoutuivat edistämään yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa.
Herkmanin ja Koivukosken mukaan perussuomalaisten nousu ja suosion vakiintuminen ovat muuttaneet huumoriskandaalien luonnetta.
2010-luvun alussa perussuomalaiset poliitikot kasvattivat suosiotaan maahanmuuttovastaisilla ja toisinaan rasistisilla ulostuloilla, mutta näkyvän aseman saavutettuaan he ovat toistuvasti törmänneet julkisiin skandaaleihin.
”Ensimmäinen ryöpsähdys nähtiin vuoden 2011 jytkyvaalien jälkeen ja toinen kesällä 2023, kun perussuomalaiset nousi hallituspuolueeksi”, Joonas Koivuniemi sanoo.
Samalla huumorin rooli skandaaleissa on muuttunut. Huumorista on tullut pikemminkin skandaalin selitys kuin lähtökohta.
Halla-ahon sotilasjunttapäivitys (2011), Teuvo Hakkaraisen ehdotus, että homot, lesbot ja somalit siirrettäisiin Ahvenanmaan ”malliyhteiskuntaan” (2011), James Hirvisaaren vieraan natsitervehdys eduskunnassa (2013), Juha Mäenpään maahanmuuttajien ja vieraslajien rinnastus eduskunnassa (2019) sekä Ano Turtiaisen George Floydia pilkkaava Twitter-päivitys (2020). Kaikista nousi kansallinen skandaali, ja selityksenä oli huumori tai sarkastinen tyyli. Junnilan ja Purran viimekesäiset puolustuspuheenvuorot asettuvat tähän samaan jatkumoon.
Joonas Koivukosken mukaan perussuomalaisten huumoriselitysten tulkintaa vaikeuttaa oikeistopopulistisen viestinnän ”kaksoispuheen” strategia, jossa omille kannattajille viestitään radikaalimmin kuin suurelle yleisölle.
”Sehän oli vain vitsi!” -selitys voi olla aidon hämmästyksen ilmaus tai sitten pelkkä jälkikäteinen yritys selittää tilanne parhain päin.
”Junnilan tapauksen jälkeen julkisuudessa esitettiin myös näkemys, että perussuomalaisten selityksiä ei ylipäätään pitäisi kehystää huumoriksi, vaan pikemminkin vihjailuksi”, Koivukoski kertoo.
Selvimmin muutos on kuitenkin näkynyt huumorin aiheissa. Skandaalit ovat 2000-luvun lopulta lähtien yhä enemmän kytkeytyneet vähemmistöihin ja erityisesti etnisyyteen liittyvään huumoriin.
Toisaalta nykyään ollaan herkempiä sen suhteen, keihin tai mihin ihmisryhmiin loukkaavaa ivaa saa kohdistaa. Metoo- ja Black lives matter -liikkeiden jälkeisessä ajassa seksistinen ja rasistinen vitsailu tuntuu auttamattoman tunkkaiselta.
”Suomalainen moraali-ilmasto on liikkunut liberaalimpaan suuntaan. Ensin kiinnitettiin huomiota seksistiseen huumoriin ja 2010-luvulla etnisyyteen liittyvään huumoriin”, Koivukoski sanoo.
Kun presidentti Martti Ahtisaari kuoli lokakuussa 2023, useissa kirjoituksissa muisteltiin Ahtisaaren julmaa kohtelua 1990-luvulla. Ahtisaarta Iltalypsyssä imitoinut Jukka Puotila kommentoi, ettei ”ulkomuotoon käyvä huumori enää menisi läpi”.
Eipä taitaisi mennä myöskään ”Ähläm, Sähläm, Rähläm” -vitsit.
Kirjoittaja on poliittisen historian väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.
Oikaisu 12.1.2024 kello 9.40. Artikkelissa kerrottiin aiemmin, että kansanedustaja Vilhelm Junnila osallistui uusnatsien puhetilaisuuteen vuonna 2019. Kyseessä oli äärioikeistolaisen Kansallismielisten liittouma ry:n järjestämä tilaisuus.