Hirvenpään arvoitus
Toukokuussa 2023 kuusamolaisesta mökkipihasta löytyi kivikautisen kirveen hamara, johon oli veistetty hirvenpää. Kuka käytti kirvestä ja mihin?
R outa oli taas nostanut hiekan läpi kiviä mökin pihamaalle, vieläpä kuistin rappujen eteen. Lapsenlapset voisivat loukata niihin itsensä.
Raimo Virpi tarttui rautakankeen. Kaksi ensimmäistä kiveä irtosi helposti, mutta kolmas oli jumiutunut juurakon alle niin tiukasti, että hän joutui pehmittämään maata sen ympäriltä.
Muutaman tanakan iskun jälkeen kiven vierestä kimposi ylös pienempi kivi, jonka puikulamainen muoto kiinnitti Virpin huomion. Hän otti esineen käteensä ja havaitsi sen esittävän hirveä.
Kiviesine oli koristeltu, hyväkuntoinen ja muodoiltaan niin säännönmukainen, että se olisi voinut olla teollista tuotantoa. Mutta miksi joku olisi kaivanut sellaisen juurakon alle?
Kesken pohdinnan Virpin puhelin soi. Toisessa päässä oli vanha tuttu, jolle Virpi kertoi, mitä oli juuri löytänyt. Kaveri kertoi kälynsä olevan eläköitynyt arkeologi.
Kun arkeologi oli nähnyt hirvenpäästä otetut kuvat, tapahtumat etenivät nopeasti.
Virpi ilmoitti Museovirastolle esineestä vielä löytöpäivänä, lauantaina 27. toukokuuta 2023. Löytöpaikaksi kirjattiin Joukamojärven ranta, Kuusamo.
Seuraavana maanantaina hän vei esineen Oulussa sijaitsevaan Pohjois-Pohjanmaan maakuntamuseoon. Museoviraston työntekijä matkusti paikan päälle, pakkasi hirvenpään lento-onnettomuuden kestävään laatikkoon ja kuljetti sen henkilökohtaisesti pääkaupunkiin.
Kun hirvenpää oli saapunut Helsinkiin, viraston jokainen arkeologi kävi silmäilemässä sitä. Varsinainen tutkiminen lankesi Sami Raniselle.
Seitsemäntoista sentin pituisen kiviesineen peräpäässä näkyi puolikas reiästä, joka oli epäilemättä tehty varren kiinnittämistä varten. Jossain vaiheessa esine oli haljennut sen kohdalta. Irronneessa ja kadonneessa puolikkaassa oli luultavasti ollut kirveen terä.
Niin sanottu Iisalmen tyypin reikäkirveen hamara, Raninen määritteli.
Tosin varttamisreiän kapeudesta ja esineen puikkomaisuudesta saattoi päätellä, että kirves olisi ollut työkaluna surkea. Myös koristelun perusteella se oli ilmiselvä status- tai rituaaliesine.
Yksi Ranisen tehtävistä oli varmistaa, ettei esine ole väärennös.
Vaikka hirvenpään pinta oli sileä, sen tekstuurissa oli käsin tehdyn tuntu.
”Kun vanhoja esineitä tutkii paljon, käsityön oppii tunnistamaan sormenpäissä ja silmien verkkokalvoilla tavalla, jota on vaikea sanallistaa”, hän sanoo.
Esineen raakatyöstö oli tehty iskemällä, viimeistely tikkaamalla ja hiomalla. Valmistaminen oli vaatinut paljon työtä, hyvää esteettistä silmää ja hämmästyttävää kädentaitoa, Raninen arvioi. Sellaiseen pystyisi ani harva nykyihminen. Miksi joku olisi tuhlannut aikaansa ja lahjojaan moiseen, ja kätkenyt esineen?
Kun Kuusamon löytö vielä muistutti tyylillisesti huomattavasti Säkkijärveltä 1890-luvulla löydettyä kivikautista hirvenpäätä, sen korkeasta iästä ei jäänyt järkevää epäilyä.
Esine oli seitsemäs Suomesta löydetty kivikaudella valmistettu hirven kivipää. Niiden lisäksi Ruotsista ja Venäjän Karjalasta on tehty yhteensä viisi vastaavaa löytöä.
Raninen arvioi Kuusamon hirvenpään 4 000 vuotta vanhaksi. Otaksuma perustui pitkälti Säkkijärven hirvenpäästä tehtyyn ajoitukseen. Sen löytöpaikka sijaitsee lähellä Virolahtea, hieman nykyisen rajan itäpuolella.
Säkkijärven hirvessä on yksityiskohtia, jotka muistuttavat varhaisesta pronssikaudesta. Myös sen läheisyydestä löytyneiden savi- ja keramiikkaesineiden muoto ja koristelu viittaavat samaan ajanjaksoon.
Takarajan esineen iälle asetti se, että löytöpaikka oli maannousun seurauksena vapautunut meren alta hieman yli neljätuhatta vuotta sitten.
Arkeologinen ajoittaminen toimii usein näin. Yhden esineen ikä kyetään arvioimaan verraten tarkasti, ja muiden tyyliltään samanlaisten oletetaan edustavan samaa aikakautta.
Kahden hirvenpään poikkeuksellinen yhtäläisyys mietitytti Ranista. Olisiko sama kiviseppä voinut valmistaa ne molemmat?
Hän esitti kysymyksen julkisesti, kun Museovirasto kertoi esineestä suurelle yleisölle. Tiedote julkaistiin ennen kuin löydöstä oli kulunut kaksi viikkoa. Sen mukaan Kuusamon hirvenpää oli ”yksi merkittävimmistä esihistoriallisista löydöistä Suomen alueella”.
Arkeologit eivät mielellään aseta esineitä arvojärjestykseen, mutta Raninen ei epäröi kehua Kuusamon kirvestä.
”Se on ehkä hienoin Suomesta löydetty kivikautinen esine.”
Vuoden 2023 lopulla Museovirasto toimitti Kuusamon hirvenpään Geologian tutkimuskeskukseen, jonka tehtävä oli selvittää esineen kivilaji. Se voisi antaa vihiä tekopaikasta.
Ensimmäinen ihmetyksen aihe oli se, että hirven korvat ja muut ulokkeet olivat säilyneet ehjinä huolimatta vedenpinnan vaihtelusta, roudan liikuttelusta ja tuhansista pakkastalvista, kertoo geologi Satu Hietala.
Ainoa vaurio oli rautakangen aiheuttama hienoinen lohkeama turvan toisella lappeella.
Esineen pinnassa näkyvät ruskeat rautasaostumat kiehtoivat Hietalaa.
”Ehkä tekijä valitsi tarkoituksella kiven, jossa oli värivaihtelua.”
Hietala teki esineelle röntgenfluoresenssianalyysin. Sen avulla voi selvittää, kuinka paljon kivessä on eri alkuaineita. Tutkimukseen otettiin mukaan myös kaksi muuta samankaltaista hirvenpäätä.
Etelä-Pohjanmaan Kortesjärveltä löydetyn esineen kivilajiksi ilmeni maasälpäporfyyri. Sen valmistuspaikaksi arvioitiin Ruotsin alue.
Äänisen viherliuske vahvistui odotetusti Säkkijärven löydön materiaaliksi. Kirves on tehty luultavasti Aunuksen Karjalassa, jossa toimi kivikaudella noin kaksi tuhatta vuotta suuri esineiden valmistuskeskus.
Kuusamon hirvenpää osoittautui kvartsiitiksi, kvartsihiekasta kovassa paineessa ja kuumuudessa muodostuneeksi kivilajiksi. Sitä esiintyy Kuusamossa muutaman kymmenen kilometrin päässä kirveen löytöpaikasta.
Kvartsiitti on hyvin kovaa, mutta esine koostuu niin pienistä kiteistä, että sen hiominen on luonnistunut esimerkiksi lähiseudulta löytyvällä kvartsilla, Hietala arvioi.
Työstövälineitä ovat saattaneet olla myös piikivet, joita tuotiin Suomeen jo varhaisella kivikaudella tuhansien kilometrien päästä nykyisen Venäjän alueelta.
Tutkimuksissa Hietala havaitsi Kuusamon hirvenpään pinnalla mikroskooppisen pientä epätasaisuuta.
Sen oli täytynyt syntyä viimeistelyvaiheessa, kun kiviseppä hioi kiveä hiekan avulla.
Kun Sami Raninen sai tiedon hirvenpään kivilajista, johtopäätös oli selvä. Esine oli todennäköisesti paitsi tehty Kuusamon seudulla myös pysynyt siellä. Varmuutta asiasta ei tietenkään ole.
”Arkeologiassa lähteet ovat aina aukollisia, joten viisainta on suosia yksinkertaisinta selitystä”, hän sanoo.
Selvityksen tulokset julkistettiin helmikuussa 2024. Teoria Kuusamon ja Säkkijärven esineiden samasta valmistuspaikasta haudattiin lopullisesti asiasta kertovassa tiedotteessa. Sen mukaan vaikutti kuitenkin ilmeiseltä, että eri puolilla Pohjois-Eurooppaa valmistetut kirveet ovat peräisin samalta aikakaudelta.
Moni kysymys jäi kuitenkin vaille vastausta. Kuten se, että miksi kaikki kolme kirvestä ovat rikkoontuneita. Oliko ne hajotettu tarkoituksella jonkin rituaalin yhteydessä, ja sen jälkeen kätketty maahan tai veteen?
Jääkauden jälkeen ensimmäiset ihmiset saapuivat Suomen alueelle yli 8 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Niiltä ajoilta on peräisin Antreasta, Karjalan kannakselta peräisin oleva verkko, yksi vanhimmista maailmasta löydetyistä kalastusvälineistä.
Rannikolla eläneet pyysivät hylkeitä, mutta sisämaan asukkaille ylivoimaisesti tärkein saaliseläin oli hirvi. Siinä oli kolmenkymmen majavan lihat.
Suomen asutushistorian ensimmäisiltä vuosituhansilta on löydetty hirven luita, mutta ei yhtäkään hirveä tai muutakaan eläintä kuvaavaa maalausta tai esinettä.
IImasto lämpeni tuolloin nopeasti, jäätiköt sulivat ja vedenpinta nousi. Eläinten vaellusreitit muuttuivat, samoin hyvien kalavesien paikat. Ihmisten oli pakko liikkua, pysyviä kylämäisiä asutuksia ei syntynyt. Ehkä kenelläkään ei ollut kaaoksen oloissa aikaa tai tarvetta ikuistaa hirveä. Tai sitten kuvat ovat vain kadonneet.
Noin 6 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua vuotuinen keskilämpötila oli noussut noin asteen verran nykyistä korkeammaksi. Tammi kasvoi koko Etelä-Suomessa, pähkinäpuu oli levinnyt Keski-Pohjanmaalle asti. Sen jälkeen tasaisen lauhaa kautta kesti kaksi tuhatta vuotta, kunnes ilmasto alkoi hitaasti viiletä.
Kivikaudella Suomessa asui tuhansia tai korkeintaan kymmeniätuhansia ihmisiä. He olivat tulleet useista suunnista ja puhuivat luultavasti monia eri kieliä, jotka ovat sittemmin hävinneet. Ensimmäiset suomalaiset saapuisivat maahan vasta paljon myöhemmin.
Vanhin Suomesta löydetty hirviesine on noin kuusituhatta vuotta ennen ajanlaskun alkua valmistettu mäntyinen veistos, joka säilyi vuosituhansia lahoamattomana vetisessä ja hapettomassa suossa Rovaniemellä. Koska esine on tehty eloperäisestä aineesta, sen ikä on voitu arvioida radiohiiliajoituksella.
Rovaniemen hirvenpään on otaksuttu toimineen veneen keulakuvana, jollaisia näkyy Suomen kallioiden kivikautisissa maalauksissa. Hirveen on porattu kiinnitysreikiä, ja sen kaulassa on lovi, jolla veistoksen voi kiinnittää pystypuuhun.
Kalliomaalausten teko alkoi Suomessa noin 5 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Väriaineena toimi punamulta. Lähes kaikki tunnetut kohteet ovat veden äärellä, eläinaiheista selvästi yleisin on hirvi.
Kuvien ajoitus perustuu siihen, että monen maalauskallion kohdalla veden korkeus on vaihdellut. On selvää, että kuvia ei ole maalattu vedenpinnan alapuolelle, tuskinpa myöskään korkeammalle kuin mihin veneestä tai järven jäältä on yltänyt.
Esimerkiksi Mikkelin Astuvansalmen kuuluisat kalliomaalaukset ovat 7,6–12,4 metriä Saimaan nykyisen pinnan yläpuolella. Vesistöhistorian perusteella tiedetään melko varmasti, että ne on tehty 4 000–2 200 vuotta ennen ajanlaskun alkua.
Maalaus on tekijänsä viesti muille ihmisille. Jos haluaa ymmärtää kivikauden ihmisen elämää, unelmia ja maailmankuvaa, parhaat vihjeet löytyvät kalliokuvista. Ehkä ne kertovat jotain myös Kuusamon kirveestä.
Jokainen kallioon maalattu hirvi on omanlaisensa, sanoo filosofian tohtori Ville Mantere. Hän teki kahdeksan vuotta väitöskirjaa kivikauden ihmisten ja hirvien välisestä suhteesta, vieraili parissakymmenessä kalliotaidekohteessa Pohjoismaissa ja kävi läpi kaikki löydetyt 150 kivikautista hirviesinettä.
Mantereen mukaan hirvi nähtiin kivikaudella ihmisen kaltaisena yksilönä. Luultavaa on, että ihmisten ja hirvien uskottiin polveutuvan samoista esi-isistä.
Hirveen liitetyistä myyttisistä merkityksistä kertovat etenkin ne Norjan kallioihin uurretut piirrokset, joissa ihminen pitää kädessään hirvenpääsauvaa. Niiden hirveä esittäviä nuppeja tiedetään veistetyn kivikaudella hirvensarvista.
Pyyntionnen saavuttaminen ja tarve turvata hirvien lisääntyminen olivat tärkeimmät syyt kuvata niitä, Mantere sanoo. Hedelmällisyyden merkityksestä puhuu se, että lähes kaikki kalliomaalausten hirvet ovat sarvettomia, siis naaraita.
Hirven päätä kuvaavat esineet ovat todennäköisesti kuuluneet vallankäyttäjille, Mantere arvioi. Näkemys nojaa muun muassa Äänisjärven Peurasaaren kalmistosta tehtyihin löytöihin. Hirvenpääsauvoja esiintyy siellä varakkaiden henkilöiden haudoissa, muiden arvoesineiden vieressä.
Alkusysäyksen hirvenpääkirveiden valmistamiselle antoi luultavasti se, että pienkarjanhoitoon ja maatalouteen perustuva vasarakirveskulttuuri saapui runsas kaksi ja puoli tuhatta vuotta ennen ajanlaskun alkua eteläiseen ja lounaiseen Suomeen. Vanhat perinteet ja uusi tekniikka kohtasivat.
Hirvenpään veistäminen kirveen hamaraan oli metsästäjien sovellus maahantulijoiden tuomasta kirvestyypistä, Mantere sanoo.
Ennen pitkää vasarakirveskulttuuri alkoi heikentää hirven merkitystä havumetsävyöhykkeellä.
Vaikka karhua näkyy alueen kalliomaalauksessa harvoin, sitä esittäviä kirves- ja nuijalöytöjä on enemmän kuin hirviaiheisia. Ehkä karhu varasti karjankasvattajien huomion, koska se uhkasi heidän kotieläimiään.
Hirvien maalaaminen Suomen kallioihin hiipui noin 1 500 vuotta ennen ajanlaskun alkua, kertovat vesistötutkimukset. Hirvestä oli tullut eläin muiden joukossa. Ehkä myös sen metsästys alkanut arkipäiväistyä, kun käytössä oli uusia innovaatioita ja alati kasvava määrä edeltävien sukupolvien tekemiä pyyntikuoppia.
Hirvenpääkirveiden aikakausi lienee siis osunut kalliomaalausten teon loppuvaiheeseen ja kestänyt vain joitakin vuosisatoja. Sinä aikana ne olivat kuitenkin todennäköisesti hyvin tärkeitä kantajilleen.
Mantereen mukaan Kuusamon hirvenpään otsaa koristava pitkä ja suora kohouma tarjoaa yhden viitteen lisää siitä, että esine olisi valmistettu murroskaudella.
”Koristelu muistuttaa Ruotsin Alundasta löydetyn hirvenpään tavoin metalliesineiden valinsaumoja. Ehkä sellaisia oli kulkeutunut Venäjältä malliksi Kuusamoon”, hän pohtii.
Mutta kuka omisti Kuusamon kirveen?
”Todennäköisimmin taitava metsästäjä, joka oli kohonnut jahtipäälliköksi. Hänellä oli luultavasti myös rituaalista arvovaltaa yhteisössään.”
Kuvanveistäjä Anne Koskinen silmäilee Kuusamon hirvenpäätä ensin etäisyyden päästä. Sitten hän tarttuu esineeseen, pyörittelee sitä sormissaan, tutkii sen pinnan muotoja ja laskee kivipään takaisin pöydälle. Sama toistuu monta kertaa.
”Todella hieno”, hän sanoo.
Tarkkaan ottaen Koskinen arvioi Kuusamon hirvestä tehtyä reaalikokoista 3D-tulostetta, jonka Ville Mantere sai väitöslahjaksi viime marraskuussa. Oikea kivipää on viety kotiseudulleen näyttelyä varten.
Eläinaiheiset veistokset ovat Koskiselle tuttuja, sillä hän on tehnyt useita sellaisia itse. Estetiikan alan väitöskirjatutkimuksessaan hän on käsitellyt taiteen ylisukupolvisuutta.
”Tässä on sellaista pelkistettyä muodonantoa, jota on vaikea sijoittaa mihinkään aikakauteen.”
Muista Pohjois-Euroopasta löydetyistä hirvenpäistä poiketen Kuusamon esineessä on hienosyistä ornamentiikkaa. Koskisen huomio kiinnittyy hirven korviin kaiverrettuun kuviointiin, joka muistuttaa lehteä.
”Korvan muotoilu luo aika fiksusti illuusion korvalehden koveruudesta, vaikka pinta on lähes suora.”
Koskinen ei valmista veistoksistaan ensin malleja, vaan ryhtyy työstämään kiveä ilman tarkkaa suunnitelmaa. Luultavasti myös kivikauden taiteilijat toimivat näin.
Tekotapa vaatii vuoropuhelua kiven kanssa, Koskinen sanoo. Tämä koskee erityisesti kvartsia. Kun sitä lyö, kivestä voi irrota niin lohkareita kuin hienojakoista pölyä. Suunnitelmia täytyy usein muuttaa lennossa.
Kuusamon kiviseppä lienee aloittanut työnsä valitsemalla luonnosta sopivan kokoisen ja muotoisen lohkareen. Kovan kivimateriaalin valinta voi kertoa siitä, että tekijä on halunnut luomuksensa kestävän aikaa, Koskinen arvelee. Tällaisesta ajattelusta on viitteitä esimerkiksi Egyptistä.
Koskisen mukaan seppä on ollut työssään taitava. Tästä kertoo esimerkiksi varttamisreiän suoruus. Erityisen vaikuttavia ovat hirven suun ja leukapielen alla olevat koverat muodot. Niitä olisi vaativaa tehdä jopa nykyvälineillä.
”Kuperat muodot ovat paljon helpompia.”
Kehuja saa myös hirven silmien kolmiulotteisuus.
”Luultavasti ensin on tehty reikä. Sen jälkeen kiveä on hiottu ympäriltä niin, että silmän ympärille ovat muodostuneet reunukset.”
Suuaukon ja sierainten reiät lienee toteutettu piikillä tai jousiporalla, johon on pingotettu eläimen jänne. Poraaminen on uhannut rikkoa koko esineen, joten se on luultavasti ollut yksi ensimmäisistä työvaiheista.
Koskisen mukaan tekijä on arvostanut symmetriaa. Esineen suorat muodot ovat voineet syntyä niin, että seppä on hionut veistosta kaksin käsin suurta hiomakiveä vasten. Tosin eräs suora linja ei ole virheetön. Hirven harjas kääntyy otsan kohdalla aavistuksen verran vinoon.
”Siinä on tullut kova mineraali vastaan”, Koskinen arvelee.
Kuusamon kiviseppää on täytynyt harmittaa.
Aivan poissuljettua ei ole sekään, että tekijä olisi epäviisaasti jättänyt viimeiseksi toimenpiteeksi varttamisreiän poraamisen. Jos muuten valmis ja viimeistelty esine on haljennut siinä vaiheessa, seppää on täytynyt harmittaa hyvin paljon.
Kuusamon hirvenpään omistaja saattoi olla samaani, sanoo Helsingin yliopiston lehtori, arkeologi Antti Lahelma. Hän on väitellyt vuonna 2008 tohtoriksi kalliotaiteesta ja julkaissut aiheesta lukuisia artikkeleita. Useiden tutkimusalojen lähestymistapoja soveltava Lahelma on perehtynyt muuan muassa arkeoakustiikkaan, joka selvittää musiikin ja äänten esihistoriallista merkitystä.
Samaanit ovat parantajia ja ennustajia, joiden uskotaan kykenevän muuttamaan tietoisuuttaan laulun, tanssin tai rummutuksen avulla ja matkustamaan henkimaailmaan. Alkuperäiskansojen parissa samanismia esiintyy monissa muodoissa eri puolilla maailmaa. Hengellisen kulttuurin tunnetuimpia edustajia ovat sille nimensä antaneet siperialaiset tietäjät.
Suomalaisten harjoittamasta samanismista ei ole kiistattomia todisteita, mutta kalevalaisissa runoissa ja loitsuissa on helppo nähdä yhtymäkohtia uskomusperinteeseen. Väinämöinen on arkkityyppinen samaanihahmo, Lahelma sanoo.
Hänen mukaansa kalliotaide sisältää monia osoituksia siitä, että samanismia on luultavasti esiintynyt jo kivikaudella. Lukuisat arkeologit ja antropologit eri maissa ovat omaksuneet viime vuosikymmeninä saman käsityksen, mutta tulkintaa on myös arvosteltu.
Kuvien sijainti suosittujen vesireittien varrella viittaa siihen, että niiden tekijät ovat halunneet kertoa olemassaolostaan satunnaisille liikkujille, merkitä reviirinsä. Mutta tämän lisäksi maalauksilla on ollut hengellinen ulottuvuus, Lahelma sanoo. Ne ovat olleet kivikauden ihmisten viestejä jälkipolville.
Yhden eläimen, hirven, tiheä esiintyminen kuvissa todistaa hänen mukaansa niiden ikonisesta luonteesta.
”Maalaukset voi rinnastaa keskiaikaiseen kirkkotaiteeseen. Kuvista välittyy, että niitä ei ole tehty hetken mielijohteesta, vaan ne noudattavat tiettyjä konventioita.”
Maalaukset sijaitsevat usein ulkonevien kallionkielekkeiden alla, suojaisissa paikoissa, joissa niiden on uskottu kestävän aikaa. Merkittäviä maalauskallioita yhdistää myös niiden kovera muoto. Lahelma on tutkinut niiden akustisia ominaisuuksia ja havainnut, että ääni kaikuu niistä takaisin erinomaisesti.
”Kivikauden ihminen ei ole ymmärtänyt kaiusta mitään, vaan on mieltänyt kallion puhuvan hänelle. Paikka on koettu pyhäksi.”
Useimmissa kalliokuvissa ei tapahdu mitään. Hirvi on paikallaan. Ihminen on maalattu tikku-ukoksi.
Maalausten tarkoitus ei näyttäisi olleen arkitodellisuuden kuvaaminen. Esimerkiksi metsästyskuvia ei esiinny Suomessa ollenkaan.
Joissakin kuvissa voi nähdä yliluonnollisia piirteitä. Suomussalmen Värikallioon on maalattu kolmiopäisiä ihmisiä. Ruokolahdella on kuvapari, jossa voi nähdä ihmisen muuttuvan käärmeeksi. On myös useampia maalauksia kaatuvasta tai vaaka-asennossa olevasta henkilöstä, jonka vierellä on hirvi tai muu eläin.
Lahelma ei usko, että kukaan olisi viitsinyt ikuistaa kallioon metsästysretkellä kompastuvaa ihmistä.
”Maalaus voisi paremminkin kuvastaa henkistä loveen lankeamista, samanismista tunnettua matkaa tuonpuoleiseen.”
Ruotsalaisessa kalliossa on piirros hirvestä, joka seuraa lähietäisyydeltä miehen ja naisen yhtymistä. Kuvia, joissa mies näyttäisi panevan hirveä takaapäin, on Pohjois-Euroopassa useampia, yksi niistä Lappeenrannan Salmenvuoressa.
Mitään tällaista on tuskin kivikaudella tapahtunut, vaan kuvat kertovat ihmisen ja hirven välisen suhteen myyttisyydestä, Lahelma sanoo. Välillä seksuaalisen muodon saava yhteydenpito hirveen voi heijastaa alkuperäiskansojen parissa havaittua uskomusta, ettei saaliseläintä sovi tappaa ilman tämän lupaa. Viettelyrituaalit on saatettu nähdä keinoksi hankkia hirven suostumus.
Oletettavaa on, että kuvien tekijät ovat olleet yhteisöjensä hengellisiä keskusmiehiä, Lahelma sanoo. Sellaisia ovat ehkä olleet myös ne ihmiset, jotka pitelevät hirvenpääsauvaa Norjasta ja Kuolan niemimaalta löytyneissä kivikautisissa piirroksissa.
Näissä kuvissa voi nähdä toimintaa. Ihmiset huitovat sauvoilla toisiaan. Porukka tanssii. Nainen odottaa lasta, sauvaa pitelevällä miehellä on valtava erektio. Joku koskettaa sauvalla hirven turpaa.
Hirvenpäätä esiintyy myös Siperian samaanien sauvoissa, Lahelma muistuttaa.
Suomen alueella saamelainen kulttuuri voisi hänen mukaansa muodostaa sillan kivikauden ja historiallisen ajan välille.
”Valjastakaa, peurahärkä, työntäkää vene vesille” alkaa vuonna 1767 taltioitu saamelaisten samanistinen loitsu.
Vesille lähtö ja hirvi esiintyvät myös kivikauden kuvissa.
Kuhmoisissa kallioon on maalattu hirvi, jonka sarvet muistuttavat venettä. Aihe toistuu saamelaisten rummussa. Niin kivikauden ihmiset kuin saamelaiset ovat piirtäneet rengaskätisiä ihmisiä. Ja on muitakin yhtäläisyyksiä.
Nykytiedon valossa saamelaiset saapuivat Suomeen jopa yli tuhat vuotta sen jälkeen, kun kalliomaalausten ja hirviesineiden tekeminen oli tyrehtynyt. Lahelma pitää silti mahdollisena, että hirvimytologia olisi siirtynyt sukupolvelta ja väestöryhmältä toiselle. Alueella vallinneesta kulttuurisesta jatkuvuudesta kertovat esimerkiksi samanlaisina pysyneet hautaustavat.
Jos Lahelma on oikeassa, saamelaisten samanistiset perinteet tarjoavat meille ikkunan siihen, miten kivikauden ihminen hahmotti elämäänsä.
Hirvenpäinen kirves saattoi olla esine, joka mahdollisti matkan toiseen maailmaan.
Arkeologinen todistusaineisto samanismista on vähintäänkin kyseenalaista, sanoo Ville Mantere.
Vanhimmat kirjalliset todisteet uskomusperinteestä ovat peräisin rautakauden Aasiasta. Kivikauden Euroopassa on hänen mukaansa voinut olla samaaneja, mutta varmuutta asiasta ei ole. Jos hirvimaalaukset ja -esineet olivat samaanien tekemiä, eikö niiden teon tyrehtyminen puhu sen puolesta, että kulttuuri katkesi, hän kysyy.
Suurin osa kalliotaiteen kuvauksista ei ole Mantereen mukaan luontevasti tulkittavissa samanistisiksi. Osa kuvista on luonteeltaan myyttisiä, mutta samanistisen teorian kannattajat ovat ylitulkinneet yksittäisiä kuvia, hän sanoo.
Mantereen mukaan varmaa on lähinnä se, että hirveä kuvattiin hyvän hirvisuhteen ylläpitämiseksi. Siten tärkeisiin saaliseläimiin on suhtauduttu metsästäjä-keräilijäkulttuureissa eri puolilla maailmaa, hän perustelee.
Joidenkin kuvien myyttisyys ei myöskään ole todiste siitä, että juuri samaanit olisivat tehneet ne, hän lisää. Ajatusta tukevat etnografiset havainnot siitä, että tavallisilla metsästäjillä on ollut tärkeä rooli metsästykseen liittyvissä rituaaleissa myös niissä yhteisöissä, joissa on vaikuttanut samaani.
Kivikauden kuva-aiheita muistuttava kuvasto saamelaisten rummuissa taas voi johtua siitä, että saamelaiset ovat inspiroituneet kallioiden seinissä näkemistään maalauksista. Sen jälkeen muinaisille kuville on voitu antaa aivan uudenlaisia merkityksiä, Mantere pohtii.
Jahtipäällikkö vai samaani? Vai molempia? Kuusamon hirvenpääkirveen omistajasta ei lopulta tiedetä melko varmasti kuin se, että hänen täytyi olla merkkihenkilö.
Lisävalaistusta asiaan voisivat tuoda uudet löydöt. Mantere arvelee, että hirviesineitä on voitu valmistaa jopa yli sata kertaa enemmän kuin tähän mennessä on löydetty.
Seuraavaan yhtä merkittävän löydön ilmaantumiseen voi kuitenkin hänen mukaansa kulua aikaa, sillä ihmiset eivät enää juuri kaiva maata lapioilla.
Kuinka kauan?
”Ehkä viisikymmentä vuotta”, Mantere sanoo.
Hirvenpää on esillä Matkailu- ja kulttuurikeskus Karhuntassussa Kuusamossa elokuuhun 2025 asti. Hirvenpään 3D-mallin kuvaaja: Jussi Moisio / Museovirasto.



