350 miljardin dollarin kabinetti
Superrikkaat ovat jo kauan muovanneet amerikkalaista yhteiskuntaa. Donald Trumpin vaalivoiton jälkeen Yhdysvallat siirtyy uuteen oligarkkien aikaan.
15
MIN
”Y.M.C.A.! Wai – em – cee – ei!”
Marraskuun lopulla Mar-a-Lagon kartanossa, kiitospäivän illallispöydässä, juhli kaksi itseensä ja toisiinsa tyytyväistä miestä.
Sosiaalisessa mediassa levisi videopätkä, jossa Yhdysvaltain tuleva presidentti Donald Trump ja maailman rikkain mies Elon Musk jammailivat Village Peoplen klassikkokappaleen tahdissa. Musk istui pyöreässä perhepöydässä Trumpin oikealla puolella, vasemmalla olivat puoliso Melania ja presidenttiparin poika Barron.
Vaalivoittaja kestitsi tukijoitaan Floridan Palm Beachissa. Trumpin kartanon mahtipontisen klubiravintolan sali oli täpötäynnä.
Kiitospäivää on vietetty Yhdysvalloissa 1600-luvun alkupuolelta asti. Se yhdistetään Englannista tulleisiin ensimmäisiin uudisasukkaisiin, jotka toivat tavan kotimaastaan. Runsaan sadonkorjuun jälkeen he kutsuivat illalliselle asuinseutunsa alkuperäiskansaa kiitokseksi näiltä saadusta avusta edellisenä pahana katovuotena.
Mar-a-Lagossa Yhdysvaltojen rahamaailma kiitti Trumpia ja Trump rahamaailmaa.
Some risti Trumpin ja Muskin spektaakkelin titaanien illalliseksi, mutta yhtä hyvin sitä olisi voinut kutsua oligarkkien kiitosjuhlaksi.
Kun Trump piti vaalituloksen varmistuttua voitonpuheensa, hän kiitti kampanjatyöntekijöitään, tulevaa varapresidenttiä J. D. Vancea ja perhettään kutakin muutaman sekunnin ajan.
”Supernero” Elon Muskia hän ylisti neljän minuutin ajan.
Musk sai tukensa palkaksi haluamansa avaintehtävän ja laajat valtuudet siivota liittovaltion hallinnon tehokkaaksi.
Myös muille tukijoilleen Trump jakoi makeita haarukkapaloja tulevasta vallastaan. Hänen tulevan hallintonsa avainhenkilöitä yhdistivät selvimmin uskollisuus isäntää kohtaan – ja vauraus.
Kun Joe Bidenin hallitus aloitti toimintansa vuonna 2021, sen jäsenten nettovarallisuus oli talouslehti Forbesin mukaan yhteensä 118 miljoonaa dollaria.
Trumpin hallinnon nettovarallisuus on kolme tuhatta kertaa suurempi, lähes 350 miljardia dollaria – tosin valtaosa siitä koostuu Muskin omaisuudesta.
Ainakin seitsemän Trumpin ykkösketjun jäsentä on rikkaampia kuin Bidenin ministerit yhteensä. Paria poikkeusta lukuun ottamatta kaikki ovat vähintään miljonäärejä.
Ainakin viisi heistä on miljardöörejä, jotka tukivat merkittävästi Trumpin vaalikampanjaa. Muskin lisäksi joukkoon kuuluvat tuleva opetusministeri Linda McMahon, kauppaministeri Howard Lutnick, Lähi-idän erikoislähettiläs Steve Witkoff ja valtiovarainministeri Scott Bessent.
”Trumpin paluu Valkoiseen taloon kruunaa oligarkkien puoli vuosisataa jatkuneen ponnistelun siirtää Yhdysvallat superrikkaiden hallintaan”, tiivistää tietokirjailija ja talk show -juontaja Thom Hartmann Common Dreams -verkkosivustolla. Hän on kirjoittanut yli 25 kirjaa amerikkalaisten suuryritysten, poliitikkojen ja oikeusjärjestelmän välisistä suhteista.
Oligarkia tarkoitti antiikin Kreikassa demokratian eli kansanvallan vastakohtaa, harvainvaltaa. Aristoteles tarkensi käsitettä 300-luvulla ennen ajanlaskun alkua siten, että se merkitsee ennen kaikkea rikkaiden ylivaltaa.
Nykyajan aito oligarkki on joko superrikas, joka kahmii poliittista vaikutusvaltaa ostamalla rahoillaan päättäjiä puolelleen tai vallankäyttäjä, joka käyttää asemaansa rikastuakseen tolkuttomasti, määrittelevät tutkijat David Lingelbach ja Valentina Rodriguez Guerra kirjassaan The Oligarchs’ Grip.
Ensiksi mainitut superrikkaat hallitsevat nyt Yhdysvaltoja, väittää Vermontin senaattori Bernie Sanders. Maassa on talouslehti Forbesin mukaan lähes tuhat miljardööriä, yhtä paljon kuin Kiinassa, Saksassa, Britanniassa, Intiassa, Venäjällä ja Sveitsissä yhteensä.
”Tämä hyvin pieni joukko luo suunnattoman varallisuutensa avulla mallin, joka on suunniteltu suojaamaan heidän etujaan”, Sanders toteaa viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan It’s OK to Be Angry About Capitalism.
Johtopäätös oli jo kymmenen vuotta sitten tyly: Yhdysvallat täyttää kaikki oligarkian tunnusmerkit.
Yhdysvalloissa on alkanut uusi ”kullattu aikakausi”, Gilded Age, Sanders kirjoittaa.
Kullattu aika kuulostaa kauniilta, mutta sitä se oli vain harvoille.
”Gilded agella” tarkoitetaan ajanjaksoa 1870–1910-luvuilla, jolloin Yhdysvaltain voimakas teollistuminen ja talouskasvu loivat maahan laajamittaisen poliittisen korruption kulttuurin.
Tuon ajan oligarkkeja olivat muun muassa maailman suurimman öljy-yhtiön Standard Oilin tyhjästä luonut John D. Rockefeller, teräspohatta Andrew Carnegie sekä suurpankkiiri ja teollisuusmies J. P. Morgan, joka rakennutti ja omisti myös neitsytmatkallaan uponneen Titanic-aluksen.
Nimensä aikakausi sai humoristi Mark Twainin ja esseisti Charles Warnerin samannimisestä romaanista. Kirja kuvaa viiltävän satiirisesti ahneiden pyrkyrien estotonta tapaa ostaa itsensä poliittisten päättäjien suosioon siten, että nämä ajavat heidän etujaan ja rikastumishankkeitaan – ja vaurastuvat itsekin.
Taloushistorioitsijoiden arvio on, että kullattu aika keskitti Yhdysvaltojen vaurautta harvojen käsiin, syvensi jyrkästi eriarvoisuutta ja piti ahdingossa valtaosaa miljoonista siirtolaisista, joita maan kasvu veti puoleensa.
Yhdysvaltojen 18 vauraimman perheen osuus kansallisvarallisuudesta on nyt jopa selvästi suurempi kuin alkuperäisen Kultaisen ajan miljonääreillä, laskee taloudellista eriarvoisuutta ja veronkiertoa tutkiva Berkeleyn yliopiston taloustieteilijä Gabriel Zucman.
Tätä varallisuutta nykyajan superrikkaat myös osaavat käyttää ajaakseen asiaansa.
”Talouselämän eliitillä on huomattava vaikutus Yhdysvaltain hallinnon päätöksiin, kun taas tavallisilla kansalaisilla ja kansalaisjärjestöillä on vähän tai ei ollenkaan vaikutusvaltaa”, Princetonin yliopiston professori Martin Gilens ja hänen Northwesternin yliopiston kollegansa Benjamin Page totesivat jo vuonna 2014 tutkimuksessaan.
Talouseliitin kannatus tai sen puute on tärkein yksittäinen tekijä, joka ratkaisee, tuleeko jostain käytännöstä laki, he täsmensivät.
Gilensin ja Pagen johtopäätös oli jo kymmenen vuotta sitten tyly: Yhdysvallat täyttää kaikki oligarkian tunnusmerkit. Yhteiskuntajärjestelmässä on toki yhä monia demokratian piirteitä, mutta ne johtuvat pääasiassa poliitikkoja rahoittavien superrikkaiden keskinäisistä mielipide-eroista.
Itse poliittinen järjestelmä toimii niiden rajojen puitteissa, jotka tämä ryhmä on määritellyt.
Korkein oikeus teki vuonna 1976 päätöksen, joka avasi portit nykyisen amerikkalaisen oligarkian synnylle.
Siihen asti superrikkaiden tuki poliitikoille oli pysynyt vuosikymmeniä kuta kuinkin aisoissa.
1900-luvun alkupuolella Yhdysvalloissa säädetiin useita lakeja, jotka rajoittivat tiukasti poliitikkojen lahjontaa ja heille annettavaa vaalirahoitusta. Superrikkaat toivoivat ensimmäisen maailmansodan jälkeen kullatun ajan paluuta, mutta presidentti Woodrow Wilson kiristi heidän verotustaan, jotta raskaasti rasitettu valtiontalous palaisi tasapainoon rauhan oloissa.
Vuoden 1920 presidentinvaaleissa talouseliitti asettuikin joukolla tukemaan republikaaniehdokas Warren Hardingia, joka lupasi purkaa hintasäännöstelyä ja keventää roimasti rikkaimpien verotusta.
Harding voitti vaalit 26,2 prosentin erolla – ylivoimaisemmin kuin kukaan ennen häntä tai hänen jälkeensä.
1920-luku teki rikkaista superrikkaita, mutta vuosikymmen päättyi lopulta suureen pörssiromahdukseen ja syvään lamaan.
Pörssikuplan puhjettua rikkaiden verotusta nostettiin tuntuvasti. Se kannusti suuromistajia käyttämään yritysten tuottoja liiketoimintaan ja työntekijöiden palkankorotuksiin. Seurauksena amerikkalainen keskiluokka kasvoi ja vaurastui 1930–1970-luvuilla nopeammin kuin missään muualla.
Vuoden 1976 päätöksessään korkein oikeus kuitenkin ratkaisi republikaanituomarien äänin 5–4, että vaalirahoituksen sääntely rajoitti lahjoittajien perustuslaissa taattua sananvapautta. Päätös laajennettiin koskemaan myös liikeyrityksiä. Rahamaailma alkoi taas jakaa rahaa poliitikoille – ja molemmat rikastua.
Vuonna 2010 vaalirahoituksen viimeisiäkin rajoituksia poistettiin korkeimman oikeuden niin sanotulla Citizens United -päätöksellä.
Noin 80 prosenttia kansalaisista vastusti päätöstä, 65 prosenttia voimakkaasti, uutiskanava ABC:n ja The Washington Post -lehden mielipidetutkimus osoitti. Mutta sillä ei ollut korkeimpaan oikeuteen vaikutusta.
Kun amerikkalaiset rikkaat olivat vuonna 2010 jakaneet yhteensä 31 miljoonaa dollaria vaalirahaa, vuosien 2012–2014 vaalien ja välivaalien summa hyppäsi 231 miljoonaan dollariin.
”Yhdysvallat on nyt oligarkia, jossa rajoittamaton poliittinen lahjonta on sallittua”, entinen presidentti Jimmy Carter totesi jo tuolloin.
Vuosien 2016 ja 2018 vaaleissa rahaa paloi jo yli 600 miljoonaa dollaria kummassakin. Trumpin ja Bidenin kamppailu vuonna 2020 sai raharikkaat panostamaan presidentin-, senaatin ja edustajainhuoneen vaaleihin peräti 2,3 miljardia dollaria.
Sen jälkeen meno on vain kiihtynyt. Marraskuun 2024 presidentin-, senaatin ja edustajainhuoneen vaalien suurimmat lahjoittajat olivat Elon Musk – 238,5 miljoonaa dollaria – sekä syrjäänvetäytyvä miljardööri Timothy Mellon – 150 miljoonaa dollaria.
Lahjoitusmiljardit ovat silti vain murto-osa lahjoittajiensa varallisuudesta.
Amerikkalaismiljardöörien yhteisvarallisuus yli kaksikymmenkertaistui vuosien 1990–2021 välillä 240 miljardista dollarista 5 100 miljardiin dollariin, laskee Americans for Tax Fairness -kansalaisjärjestö.
”Kampanjatuki on tuottava sijoitus: se ostaa vaikutusvaltaa vero- ja muihin talousratkaisuihin, jotka voivat säästää suurlahjottajilta miljardeja dollareita”, järjestö muistuttaa.
Yhdysvaltain 50 rikkainta perhettä lisäsivätkin varallisuuttaan peräti 1007 prosentilla vuosina 1983–2021, kymmenen kertaa enemmän kuin keskivertoamerikkalaiset, toteaa ajatushautomo Institute for Policy Studies.
Tähän vaikutti vahvasti se, että vuoden 1976 vaalirahoituspäätöksen jälkeen Yhdysvaltojen verotuksen painopiste siirtyi selvästi työn eikä omaisuuden verottamiseen.
”On hyvin, hyvin mukavaa omistaa valtavasti rahaa – ja kirotun vaikeaa vastustaa niitä houkutuksia, joita sillä voi ostaa itselleen.”
Kaksi miestä on kilvoitellut kauan maailman rikkaimman tittelistä. Tutkivan journalismin järjestö ProPublica huomasi vuonna 2021, että joinakin vuosina Elon Musk ja Jeff Bezos eivät kuitenkaan ole maksaneet käytännössä senttiäkään veroja.
Esimerkiksi vuonna 2007 Bezosin Amazon-yhtiön osakkeen arvo yli kaksinkertaistui, mikä lisäsi hänen varallisuuttaan 3,8 miljardia dollaria. Bezos ilmoitti verotukseen kuitenkin ”vain” 46 miljoonan dollarin ansiotulot. Ne hän pystyi vähentämään lainojensa korkomenoina, eri investointiensa tappioina ja ”muina kuluina”.
Verottaja jäi nuolemaan näppejään myös vuonna 2011. Silloin Bezos vieläpä anoi ja sai 4 000 euron verohyvityksen, joka myönnetään ilman verotettavia palkkatuloja jääneiden henkilöiden lapsille. Hänen omaisuutensa arvo oli tuolloin 18 miljardia dollaria.
Superrikkaat eivät vaurastu palkkatuloillaan, vaan omaisuutensa arvonnousulla. Se taas ei ole verotettavaa tuloa, elleivät he realisoi tuottojaan.
Sitä heidän ei useinkaan tarvitse tehdä, huomauttaa ProPublica. Miljardöörit voivat rahoittaa menonsa ottamalla suurlainoja, joita verottaja ei laske tuloksi. Viime vuosien alhainen inflaatioaste tarkoittaa, että he saavat lainansa huomattavasti halvemmalla kuin jos maksaisivat veroja. Lisäksi he voivat käyttää velkaa verovähennyksiin.
ProPublica onnistui kolme vuotta sitten hankkimaan liittovaltion verohallinnosta 25 rikkaimman amerikkalaisen verotietoja noin viidentoista vuoden ajalta. Järjestö vertasi heidän maksamiaan veroja heidän omaisuutensa arvonnousuun samalla aikavälillä. Tätä järjestö kutsuu todelliseksi veroasteeksi.
Rikkaista rikkaimpien omaisuuden arvo kasvoi vuosina 2014–2018 yhteensä 401 miljardia dollaria. Veroja he maksoivat 13,6 miljardia dollaria. Se on huimaava summa, mutta silti heidän veroasteekseen jää vain 3,4 prosenttia – täysin laillisin keinoin, Pro Publica toteaa.
Oligarkkien veroaste on perin matala verrattuna 14 prosenttiin, jonka keskituloinen amerikkalainen palkansaaja maksaa liittovaltiolle.
Mestarisijoittaja Warren Buffett on vaatinut pitkään ja näkyvästi rikkaita hyödyttävän verokohtelun lopettamista. Silti hänen todellinen veroasteensa oli vuosina 2014–2018 mitätön 0,1 prosenttia, ProPublica laski.
Buffettin omaisuus karttui tuona aikana 24,3 miljardin dollarin verran; veroja hän maksoi 23,7 miljoonaa dollaria.
ProPublican raportin julkaisun jälkeen Walt Disney -yhtymän miljonääriperijä Abigail Disney laati The Atlantic –lehteen mielipidekirjoituksen.
”Verotietoni kertovat ihmisestä, joka on 40 vuoden ajan noudattanut tunnollisesti kaikkia lakeja mutta myös hyödyntänyt kaikkia ammollaan olevia porsaanreikiä ja opettanut jälkipolvensakin tekemään niin”, Disney kirjoitti.
Hänen isoisänsä Roy O. Disney perusti yhtymän aikanaan veljensä Waltin kanssa ja hoiti sen taloutta. Roysta tuli veljensä luoman Aku Ankan Roope-sedän elävä vastine: kitsas, epäluuloinen superrikas, jolle mikään omaisuus ei riittänyt, mutta joka heltyi joskus laskelmoituun anteliaisuuteen.
Abigail Disneyn mukaan kiinnostavinta ei olekaan, miten superrikkaat onnistuvat kiertämään veroja vaan miksi he menevät toimissaan niin pitkälle.
Hänen mielestään kaiken takana piilee vakaumus: hallitus on kehno, eikä sille voi uskoa rahojaan. Paljon parempi pitää ne itse ja ripotella rahtunen hyväntekeväisyyteen.
”Isoisäni uskoi tähän niin lujasti, että hän perusti trusteja ja säätiöitä, joilla hän siirsi varoja yli sukupolvien verottajien ulottumattomiin. Tulin 21-vuotiaana varainhoitajaksi valtavalle omaisuudelle, jonka suojelemiseksi minulle on annettu kaikki ne veronkiertoneuvot, jotka ProPublica kuvaa raportissaan.”
Disneytä on ajanut vastuu perhedynastian vaurauden jatkumisesta. Mutta hän tunnustaa myös toisen syyn:
”On hyvin, hyvin mukavaa omistaa valtavasti rahaa – ja kirotun vaikeaa vastustaa niitä houkutuksia, joita sillä voi ostaa itselleen”, hän kirjoitti.
”Harvinaisista mukavuuksista tulee välttämättömyyksiä: kun olet lennoilla kivunnut turistiluokasta ensin bisnekseen ja sitten ensimmäiseen luokkaan, et ikinä enää halua takaisin. Ja kun olet kerran lentänyt yksityiskoneella, villit hevosetkaan eivät voi raahata sinua takaisin lentokenttäterminaaliin tavallisten ihmisten joukkoon.”
Amerikkalaisen yhteiskunnan toimintaa auttaa merkittävästi Big Philanthropy, superrikkaiden lahjoitukset.
Hyväntekeväisyydellään oligarkit kuitenkin samalla ohjailevat valtiomallia haluamaansa suuntaan, sillä he päättävät itse mikä julkinen ala on rahoittamisen arvoinen. Samalla he lisäävät omaa sananvaltaansa.
Warren Buffett on ilmoittanut lahjoittavansa yli 99 prosenttia noin 150 miljardin omaisuudestaan hyväntekeväisyyteen. Kohteet hän päättää tietenkin itse.
”Varat tulevat siten parempaan käyttöön kuin jos niillä vähennettäisiin hiukan Yhdysvaltain valtavaa valtion velkaa”, hän perustelee julkaisemassaan lahjoituslupauksessa.
Oligarkit uskovat, että heidän politiikkansa johtavat ”parempaan Amerikkaan”. Käytännössä oligarkia tuhoaa luottamusta ja uskoa hallintoon, ruokkii kyynisyyttä ja tyytymättömyyttä, Thom Hartmann pohtii kirjassaan The Hidden History of American Oligarchy.
”Amerikkalaisten suuri enemmistö haluaa vahvempaa sosiaaliturvaa, parempia kouluja, kohtuuhintaisia terveyspalveluja, tehokkaampia ilmastotoimia, aseväkivallan päättymistä ja sitä, että rikkaat maksavat veroja. Ja he tietävät, etteivät saa niitä, koska joku oligarkki voitelee jonkun poliitikon puolelleen”, hän tiivistää.
Viime vuosina useat demokraattisenaattorit ovat ajaneet lakiuudistuksia, jotka pakottaisivat superrikkaat maksamaan enemmän veroja. Trumpin valtakausi todennäköisesti tarkoittaa, että suunnitelmat kuihtuvat. Republikaanipuolue voitti marraskuussa presidentinvaalien lisäksi enemmistöt senaatissa ja edustajainhuoneessa.
Se ei ainakaan vähennä oligarkkien poliittista sananvaltaa.
”Me puhumme jatkuvasti Putinista ja hänen oligarkeistaan, mutta ilmiselvistä syistä vältämme puhumasta oligarkiasta Yhdysvalloissa”, korostaa senaattori Sanders kirjassaan.
Nämä syyt ovat kiusallisia: siinä missä Venäjällä hallinto ohjaa ja valvoo oligarkkeja, Yhdysvalloissa oligarkit valvovat ja ohjailevat hallintoa.
Neuvostoliiton romahdettua uusi Venäjä ajelehti Boris Jeltsinin valtakaudella sekasortoisesti sosialistisesta suunnitelmataloudesta kohti markkinataloutta. Kun amerikkalaiset ja muut länsimaiset lakimiehet, pankkiirit ja taloustieteilijät ryntäsivät muokkaamaan sitä länsimallin mukaiseksi, he loivat samalla venäläisen oligarkian perusteet.
Presidentti Vladimir Putin teki kuitenkin heti valtaan noustuaan tylysti lopun venäläisoligarkkien mahtailusta. Niille, jotka kuvittelivat kykenevänsä sanelemaan hänen hallinnolleen päätöksiä, kävi järjestään kehnosti.
Boris Berezovski häädettiin maanpakoon Lontooseen, jossa hän kuoli hämärissä olosuhteissa. Valtavan energiaimperiumin tyhjästä polkaissut Mihail Hodorkovski tuomittiin vankeuteen tekaistuin syyttein. Hänen Jukos-öljy-yhtiönsä otettiin valtion omistaman Rosneftin omistukseen. Sitä johtaa Putinin uskollisimpiin voimamiehiin kuuluva Igor Setšin.
Venäjän nykyisten oligarkkien asema perustuu Putinin armoon. Venäjällä on käytännössä mahdotonta nousta oligarkiksi tai pysyä sellaisena ilman uskollisuutta presidentinhallinnolle.
Yhdysvaltain oligarkkien vaikutusvalta sen sijaan kumpuaa heidän itse luomastaan tai perimästään varallisuudesta.
Amerikkalaisia raharuhtinaita erottaa Putinin lakeijoista myös se, että halutessaan he voivat katkaista suhteen. Heidän omaisuuttaan ei voida yhtäkkiä takavarikoida summittaisilla oikeuden päätöksillä, jos he asettuvat hallinnon kanssa vastahankaan.
He myös putoavat venäläisiä selvästi harvemmin viidennen kerroksen ikkunasta asfaltille.
Musk ja Ramaswamy uskovat, että valtio ohjaa kansalaisten elämää aivan liikaa ja sijoittaa turhaan suuria voimavaroja viranomaistoimintaan.
Trumpin superrikkaat ministerit ja hallintojohtajat edustavat ja todennäköisesti edistävät tunnollisesti isäntänsä maailmankuvaa.
Miljonääriministereitä yhdistää lähes täydellinen kokemuksen puute valtionhallinnosta sekä vahva usko, että juuri he voivat ratkaista sen ongelmat.
Joukko on kirjava mutta jyrkän oikeistolainen. Sen jäsenet uskovat, että valtion ”suojelevainen” asenne kansalaisia kohtaan on pahasta ja hallintoa täytyy purkaa. Sen sijaan he haluavat edistää periamerikkalaista unelmaa, jossa jokainen on oman onnensa seppä.
Elon Musk on näitä seppiä itsekin. Rotuerotteluajan Etelä-Afrikasta Yhdysvaltoihin nuorena muuttanut Musk loi omaisuutensa kehittämällä ensin rahansiiirtoyhtiö PayPalin, sijoitti voittonsa avaruushtiö SpaceX:ään ja sen Starlink-satelliitteihin, jatkoi Tesla-sähköautoihin ja hankki sitten mielipiteilleen maailmanlaajuisen näkyvyyden ostamalla pikaviestipalvelu Twitterin ja muuttamalla sen itsensä näköiseksi X:ksi.
Hänen aisaparinaan Yhdysvaltain hallintoa tehostaa Vivek Ramaswamy, amerikkalaisen unelmansa perässä Intiasta saapuneiden siirtolaisten jälkeläinen. Ramaswamy loi lähes miljardin dollarin omaisuutensa perustamallaan lääkeyhtiöllä Roivantilla. Hän keksi mallin, jossa yhtiö osti halvalla oikeudet muiden hylkäämiin lääkkeisiin ja alkoi kehittää niistä tuottavia.
Musk ja Ramaswamy uskovat, että valtio ohjaa kansalaisten elämää aivan liikaa ja sijoittaa turhaan suuria voimavaroja viranomaistoimintaan.
Näin ajattelee myös Trumpin opetusministeriksi kaavailema miljardööri Linda McMahon, joka on vuodesta 1990 lähtien rahoittanut republikaanien vaalikampanjoita 33 miljoonalla dollarilla.
Maailman showpainijärjestön WWE:n perustajiin kuuluva McMahon suosii vaihtoehtoisia charter school -yksityiskouluja, jotka toimivat itsenäisesti julkisen koulujärjestelmän ulkopuolella. Trump valjastaa hänet ajamaan vaalilupaustaan sulkea opetusministeriö ja siirtää sen toiminnot kunkin osavaltion omalle vastuulle.
Trumpin maailmankuvan edistäjiin kuuluu myös energiaministeriehdokas Chris Wright, joka on kasannut vajaan 200 miljoonan dollarin omaisuuden perustamallaan Liberty Energy -öljy-yhtiöllä. Hän on ilmastonmuutoksen kiivas kieltäjä ja kannattaa fossiilisten polttoaineiden tuotannon kasvattamista.
Miljardööri ja kauppaministeri Howard Lutnick taas tunnetaan jyrkkien tullimuurien ja rangaistustariffien ajajana.
Trumpin valinta tärkeään valtionvarainministerin virkaan osoittaa, että tuleva presidentti osaa myös yllättää. Miljardööri, rahastosijoittaja ja investointipankkiiri Scott Bessent tunnetaan ennakkoluulottomana ja taitavana rahantekijänä, joka on kuitenkin aiemmin tukenut suurilla rahalahjoituksilla ennemminkin demokraattien presidenttiehdokkaita kuten Barack Obamaa, Hillary Clintonia ja Al Gorea.
Trumpin puntarissa painavat kuitenkin Bessentin muut avut: tämä osaa kasvattaa omaisuutta ja tahtoo laskea vauraiden veroja.
Oikaisu 23.12.2024 kello 16:23. Jutusta korjattu kohta, jossa sanottiin Walt Disneyn luoneen Roope Ankan. Disney ideoi Aku Ankan, jonka Roope-sedän kehitti Carl Barks.