Elina Knihtilän sota
Professori Elina Knihtilä on etutöölöläinen kulttuuritantta, jota kiehtoo sota ja valta.
12
MIN
Teatterikorkeakoulun tyhjässä salissa kuuluu kurlutusta kuin joku huuhtelisi kurkkuaan suuvedellä. Ääni tulee lehtori Laura Sipilästä. Näyttelijäntaiteen professori Elina Knihtilä päästää seuraksi muutaman kiekaisun. He avaavat ääniään ennen oppitunnin alkua.
Tällaistahan Taideyliopistoon kuuluvassa Teatterikorkeakoulussa juuri kuvittelisikin olevan.
Tänään ei ole ihan tavallinen opetuspäivä, koska saliin on tulossa sotatieteiden maisteriopiskelijoita Maanpuolustuskorkeakoulusta opettelemaan vuorovaikutustaitoja.
”Poliisit, sotilaat ja vanginvartijat ovat yleensä parhaita. He sitoutuvat tosi hyvin tehtäviin”, Sipilä sanoo venytellen samalla hitaasti lanteitaan suuressa kaaressa.
Myös Knihtilä pyörittää lanteitaan. Hänellä on pitkä vihreä pellavapaita, joka on takaa rypistynyt. Pitkä ja osittain harmaantunut tukka harottaa vapaana. Kasvot ovat meikittömät.
Naiset huojuvat kuin levät merivirrassa.
”Niillä on tiukat hierarkiat”, Sippola tuumaa.
Knihtilä naurahtaa.
”Sitä mä välillä kadehdin. Voi kun meilläkin olisi.”
Yhteistyö alkoi Knihtilän omasta kiinnostuksesta. Vuonna 2017 hän osallistui naisjohtajaverkoston päivään maanpuolustuskurssien tiloissa Kruununhaassa.
Tuore pesti Women in Film & Television Finland -järjestön puheenjohtajana oli avannut ovia verkostoitumis- ja koulutustilaisuuksiin. Se sopi hyvin. Knihtilä on sosiaalinen ja tutustuu mielellään uusiin ihmisiin.
Yksi päivän puhujista oli eversti Aki-Mauri Huhtinen, professori Maanpuolustuskorkeakoulun Johtamisen ja sotilaspedagogiikan laitokselta. Nykyisin Huhtinen on Puolustusvoimien viestintäjohtaja.
Luennolla Huhtinen sanoi, että hybriditilanteessa jokaisen on keskityttävä omaan perustehtäväänsä.
Knihtilä jäi miettimään ajatusta. Oliko hän näyttelijänä etsinyt ongelmatilanteessa vikaa muualta sen sijaan, että olisi keskittynyt omaan tehtäväänsä? Tällainen ajattelutapa tuntui toistuvan usein ryhmissä.
Luennon jälkeen oli cocktail-tilaisuus. Knihtilä käveli Huhtisen luokse ja esittäytyi.
Professorit huomasivat, miten paljon yhteistä heidän kouluillaan oli. Molemmissa opetetaan ryhmässä työskentelyä ja soveltamaan teoriaa käytäntöön, käytetään lukujärjestyksiä ja tehdään fyysisiä harjoituksia.
Jopa näytelmän ja sotatilanteen harjoituksissa on jotakin samaa. Ohjaaja-opiskelija noudattaa käsikirjoitusta, sotatieteiden opiskelija karttaa. Molemmat ryhmät toimivat lavastetuissa tilanteissa.
Huhtinen kutsui Knihtilän ja tämän kollegan tutustumaan Maanpuolustuskorkeakouluun. Ja kun metoon myötä Taideyliopistossa havahduttiin siihen, ettei ohjaajien opintoihin kuulunut johtamiskoulutusta, konsultoitiin Maanpuolustuskorkeakoulua.
Knihtilä on käynyt työkaverin kanssa seuraamassa opiskelijoiden sotaharjoituksia Vuosangassa Kainuun prikaatissa ja kirjoittanut Huhtisen kanssa esseen ”Elävä kulttuuri turvana ja puolustuksena”. Se ilmestyi Maanpuolustus-lehdessä.
Viime helmikuussa Maanpuolustuskorkeakoulu, Taideyliopisto ja Kansallisteatteri kutsuivat poliitikkoja teatteriin. Katsottiin Jäniksen vuosi ja pidettiin puheita kulttuurin puolesta.
”Tuntuu, että Maanpuolustuskorkeakoulussa nähdään kulttuurin ja taiteen merkitys, jonka ymmärrys tuntuu muuten yhteiskunnassa olevan pikkuisen hakotiellä”, Knihtilä sanoo.
Yleensä oppitunneilla on toistakymmentä opiskelijaa, nyt sata. Pukukoodi näyttää olevan smart casual: pikkutakkeja, sinisiä kauluspaitoja, neuleita. Miehillä on lyhyet hiukset. Joukossa on vain muutama nainen.
Knihtilä pitää tervetulopuheen. Hän kertoo, että näyttelijän ammattitaito perustuu ryhmätyötaitoihin ja kommunikaatioon, josta suurin osa on sanatonta viestintää.
”Erityisen tärkeää näyttelijälle on osata olla läsnä”, hän sanoo.
Illalla opiskelijat ovat menossa Helsingin kaupunginteatteriin katsomaan ammattisotilas Aleksi Lysanderin elämästä kertovaa Aleksi Suomesta -näytelmää, jossa näyttelevät koulun opiskelija Roderick Kabanga ja alumni Eetu Känkänen.
”Heidän tärkein taitonsa on se, että he pystyvät keskittymään oikeaan asiaan oikealla hetkellä. Siksi me harjoitellaan niin paljon keskittymistä. Ja nyt me harjoitellaan sitä teidän kanssa lyhyesti.”
Tunnin jälkeen Knihtilä istuu läheisessä lounasravintolassa ja kehuu ryhmän energiaa. Silmänräpäyksessä sata ihmistä muodosti hänen pyynnöstään neljä riviä. Ne olivat viivasuorat.
”Ihailtavan suoraa toimintaa. En tiedä, onnistuisiko meidän näyttelijöiden kesken samassa ajassa”, hän taivastelee.
Tunnin lopussa yksi opiskelijoista kysyi opettajilta, miten he valmentavat, jos näyttelijällä on henkilökohtainen kriisi ja pitää suoriutua näytöksestä.
Knihtilä sanoi, että voisi pitää siitä kolmen tunnin luennon.
”Näyttämö on turvallinen paikka, koska siellä kaikki on sovittu. Elämä on kaoottista.”
Kaksi tuntia Elina Knihtilän seurassa on kuin olisi saanut aitiopaikan komediaan, kun hän esittää kohtauksia elämästään.
Ja komedioista hänet ennen kaikkea tunnetaan, kuten lettipäisenä Pirkkona 100 litraa sahtia -elokuvassa. Hän ja elokuvassa näyttelevä Pirjo Lonka saivat vastikään rooleistaan vuoden 2025 ensemble Jussi- ja Nordisk Film -palkinnot.
Moni muistaa Knihtilän myös Sisäilmaa-sarjan työvoimatoimiston tulospaineissa sinnittelevänä pikkupomona. Viime syksynä hän näytteli opettajaa Q-teatterin draamassa Opettaja. Nyt.
Hän on esityksen elävä ydin, jonka työskentely on huiman tarkkaa ja koko tunneskaalan hyödyntävää, kirjoitettiin Helsingin Sanomissa.
Knihtilän päätyö on silti Teatterikorkeakoulussa, jossa hän on ollut 12 vuotta näyttelijäntaiteen professorina.
Professuurin hän on alusta lähtien jakanut toisen professorin kanssa, joskin parit ovat vuosien varrella vaihtuneet. Kaikki ovat olleet miehiä.
”Olenko sitten niin hirveä despootti, että ukot häipyy viereltä”, Knihtilä sanoo ja naurahtaa.
Hän kuvailee itseään nopeaksi ja ”tunteella käyväksi”, molemmat piirteitä, joiden kanssa hän on paininut esihenkilönä.
Vuonna 2022 työnohjauksessa Knihtilä mietti, missä mennään. Kollega oli taas vaihtumassa, ja hän joutuisi hoitamaan professuuria yksin vuoden verran. Avun hakeminen ei ollut helppoa.
”Sisälläni asuu vanha mies, joka ei suostu pyytämään apua eikä myönnä heikkoutta. Eikä käy lääkärissä.”
Knihtilä varttui maatilalla Valkealassa lähellä Kouvolaa. Tilalla oli kaksi keltaista puutaloa, ja kun hän oli pieni, rakennuksissa asui hänen kanssaan monta sukupolvea: veli, vanhemmat, mummu, isomummu ja isosetä. Maatila on ollut suvulla vuodesta 1698 asti.
Vajaan 20 kilometrin päässä sijaitsivat Kouvolan veripellot. Sisällissodan aikana helmikuusta huhtikuuhun vuonna 1918 punaiset telottivat vihollisinaan pitämiään ”herroja” Tommolan pellolla. Toukokuussa osat vaihtuivat, ja valkoiset alkoivat surmata punavankeja Kouvolan kasarmilla, jonne syntyi toinen veripelto.
Seudun isännät pakenivat metsään, jos kuulivat punaisten olevan tulossa, Knihtilä kertoo. Niin myös hänen isoisän isänsä. Talon naiset nostivat pyykit ulos merkiksi, jos oli vaarallista tulla kotiin, ja korjasivat pois, kun oli turvallista palata.
Isomummu ei puhunut sisällissodasta koskaan, vaikka Knihtilä kysyi häneltä teini-ikäisenä suoraan, oliko sisällissota koskettanut heidän perhettään.
”Aikuisena ymmärsin, että hän halusi suojella minua.”
Knihtilän isä harrastaa sukututkimusta ja historiaa, ja häneltä sai myöhemmin kuulla suvun vaiheista.
Isän innostus tarttui. Sotahistoria on kiehtonut Knihtilää nuoresta pitäen, ja hän on ahminut suurmiesten elämäkertoja – Stalin, Hitler, Mannerheim, Kekkonen. Hän ei ole kiinnostunut sodan strategioista tai asejärjestelmistä vaan ihmisistä sodassa.
Kroatialaiskirjailija Slavenka Drakulićin romaanissa Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään tavalliset ihmiset syyllistyvät joukkomurhiin, ja herttaisesta postimiehestä tulee teurastaja.
Tämän kaltainen muutos kiinnostaa Knihtilää. Hän ajattelee, että mahdollisuus pahaan on meissä kaikissa.
”Drakulić kirjoittaa, että se alkaa siitä, kun lakkaamme tervehtimästä naapuriamme. Pikkuhiljaa ihmiseltä viedään ihmisarvo, minkä jälkeen hänet on helpompi tappaa.”
Nyt hän miettii paljon Stalinia, jota hän näyttelee ensi syksynä Q-teatterissa. Juho Mantereen ohjaama näytelmä perustuu Pirkko Saision Suliko-romaaniin.
Hän on lukenut Mihail Šiškiniä ja Mauno Koiviston kirjan Venäjän idea, jota hän pitää loistavana.
Ja jokin aika sitten hän löysi kirjahyllystään Stalinin tyttären Svetlana Allilujevan muistelmateoksen Kaksikymmentä kirjettä ystävälle, jonka hän oli joskus nuorena ostanut divarista.
”Nyt tutkin sitä, millainen Stalin oli ihmisenä. Ei absoluuttisesti pahassa ihmisessä ole mitään näyttelemistä, mutta siinä on, miten ihminen ajautuu tekemään pahoja tekoja ja päätöksiä.”
Hän ajattelee, että Stalin sairastui omaan kaikkivoipaisuuteensa. Sellainen johtaja on vaarallinen.
Vallankäytön teemaa näkyi jo vuonna 1996 Knihtilän lopputyössä Paita pois, jossa hän käsitteli naisopiskelijan asemaa Teatterikorkeakoulussa. Knihtilä kirjoitti, että kun hän pyrki Teatterikorkeakouluun 1990-luvun alussa, silloinen näyttelijäntyön professori pyysi häntä riisumaan paitansa.
Siitä syntyi kohu. Knihtilä haastateltiin Kaken pesula -kulttuuriohjelmassa televisiossa, ja hän oli varma, ettei enää koskaan saisi töitä näyttelijänä.
Mutta käytäntö muuttui, eikä pääsykokeissa enää pyydetty riisuutumaan.
Knihtilä on tunnettu feministi ja sanoo perineensä ajattelutavan äidiltään. Sukupuoli on ainoa asia, joka tekee hänestä haavoittuvan.
”Muutenhan olen ihan täyttä teflonia. Olen etutöölöläinen kulttuuritantta, etuoikeutettu valkoinen cis-hetero, joka on saanut kaikki hyvinvointivaltion herkut.”
Vuodet Teatterikorkeakoulun professorina ovat ”intersektionalisoineet” hänet. Hän yrittää tiedostaa sen, miten oma etuoikeutettu asema vaikuttaa siihen, kuinka hän suhtautuu asioihin.
”Vallan suhteen pitää olla tosi valpas.”
”Kato!” Knihtilä huudahtaa, kun tuttava tulee tervehtimään häntä.
Mies on käynyt saman valtakunnallisen maanpuolustuskurssin kuin Knihtiläkin. Kurssille valitaan henkilöitä, jotka ovat vaikutusvaltaisessa yhteiskunnallisessa asemassa, kuten poliitikkoja, median esihenkilöitä, yritys- ja järjestöjohtajia.
Syyskuussa 2022 järjestetty kurssi oli järjestykseltään 241:nen. Sille osallistuivat muun muassa kansanedustajat Sofia Virta (vihr) ja Marko Kilpi (kok) sekä politiikan tutkija Johanna Vuorelma.
Yhteistyö Maanpuolustuskorkeakoulun kanssa ja vielä maanpuolustuskurssikin! Onko Knihtilä militaristi?
”En minä kyllä mielestäni ole”, hän sanoo.
”Meidän taiteilijoiden pitää olla uteliaita suhteessa yhteiskuntaan. Ei me voida kokoontua vain omien seinien sisään.”
Kun leikkaukset iskivät teattereihin, hän soitti eräälle tuntemalleen poliitikolle, joka sanoi Knihtilän olevan ensimmäinen, joka soitti. Jos samanlaiset leikkaukset olisivat osuneet rakennusalaan, puhelin olisi jo käynyt kuumana, poliitikko oli väittänyt.
”En halua olla törkimys sanoessani näin, mutta tilanne paljasti minulle sen, että me ei olla huolehdittu edunvalvonnasta.”
Entä jos Maanpuolustuskorkeakoulu yrittää ohjailla Teatterikorkeakoulua? Kenraaleille varmasti sopisi, jos nuorilla teatterin ja elokuvien tekijöillä olisi kova maanpuolustustahto.
Knihtilää alkaa naurattaa.
”Se olisikin ihanaa, jos yrittäisivät.”
Knihtilä vakavoituu.
”Ei. Kyse on normaalista vuorovaikutussuhteesta siinä mielessä, että mitä me voimme oppia toisiltamme.”
Yhteistyö ei vaikuta taiteen sisältöön, hän sanoo. Jos joku pitää häntä militaristiprofessorina, pitäköön. Kysymys on myös siitä, mitä taiteilijat voivat saada, jos he katsovat oman kuplansa ulkopuolelle.
”Enemmän uskon siihen, että meidän täytyy ottaa yhteyttä muihinkin toimijoihin ja käydä rohkeasti dialogia. Jos me taiteilijat ollaan kerran niin suvaitsevaisia ja intersektionaaleja, niin mihin ne rajat loppuvat?”
Lähelle ottaminen on tietysti vanha tapa hiljentää kritiikki. Presidentti Kekkonen kutsui 1960-luvulta 1970-luvun puoliväliin illanviettoihin nuoria vaikuttajia, kuten poliitikkoja, kulttuurihenkilöitä ja toimittajia. Illanvietoista tuli perinne, jota alettiin kutsua Tamminiemen lastenkutsuiksi.
”Sehän on aina ollut diktaattoreiden neroutta. Mutta kiinnostavaa on se, että aina totalitaristisissa valtioissa taiteilijat ovat ensimmäisiä, jotka hiljennetään. Se kertoo taiteen merkityksestä.”
Niin, onko mahdollista, että Maanpuolustuskorkeakoulu on syleilemässä teitä hiljaisiksi?
”Sehän olisi manipulaatiota. Minulla ei ole niin paljon valtaa taidekentällä”, Knihtilä vastaa.
”Tai sitten se paljastuu minulle, että olen ollut tämmöinen”, hän katkaisee lauseen ja on hetken hiljaa.
”Se olisikin hauskaa.”
Knihtilän mielestä Suomi on militarisoitunut. Se näkyy hänen mielestään siinä, miten kieli on muuttunut, ja termit, kuten ”henkinen huoltovarmuus” ja ”kriisinkestävyys” ovat valuneet arkikieleen.
Elokuvissa, televisiossa ja teattereissa esitetään sotaisia tarinoita. Sisu-elokuvissa seikkailee talvisodan veteraani. Tulossa on Lapin sota -elokuva ja ensi vuonna tarkka-ampuja Simo Häyhästä kertova Häyhä.
Ja kun ajaa Helsingistä itään, näkee miten Suomi varautuu, Knihtilä kertoo. Mitä lähemmäksi tullaan rajaa, sitä vähemmän on liikennettä, koska raja on suljettu.
Hyvä, että varaudutaan. Knihtilä luottaa siihen, että asiat on hoidettu täällä niin hyvin, ettei Venäjä hyökkää. Hän ei pelkää sotaa. Tosin häntä myös huvittaa, miten tohkeissaan julkisessa keskustelussa ollaan Suomen ”huippuarmeijasta”. Täällä me valvomme Euroopan pisintä Venäjän-rajaa ja suojelemme Ruotsia!
Ja onhan kyvykkyyspuhetta piisannut: Suomessa on asevelvollisuus, ja reserviin kuuluu 870 000 ihmistä. 280 000 sotilasta voidaan mobilisoida viikoissa. Meillä on 62 Hornet-hävittäjää. Olemme ostaneet 64 F35-hävittäjää. Meillä on Puolan kanssa Euroopan suurin tykistö. On pitkän kantaman ohjuksia maalla, merellä ja ilmassa.
Mutta kukaan ei puhu siitä, että iso armeija koostuu nuorista ihmisistä.
”Meidän puolustus perustuu siihen, että olemme valmiita uhraamaan nuoret miehet”, Knihtilä toteaa.
Knihtilän mielestä mediakin on militarisoitunut. Se ei ole pystynyt käsittelemään pelkoja ja kysymyksiä, joita ihmisillä sotaan liittyy.
Hän muuttuu mietteliäämmäksi.
”Ei me nähdä A-studiossa äitejä tai isiä puhumassa. Asiantuntijat voivat olla vanhempia, ja he varmaan miettii näitä asioita henkilökohtaisesti. Mutta kaikki puhuvat jostain ylätason näkökulmasta, jotta me ei aidosti puhuttaisi esimerkiksi siitä, että keiden lapset sinne sotaan lähtisi.”
Hän ei halua ottaa kantaa siihen, pitäisikö asepalveluksen koskea naisiakin, mutta siitäkin pitäisi puhua nykyistä enemmän.
Vaikeneminen johtuu kuolemanpelosta, Knihtilä sanoo. Me emme pysty muutenkaan puhumaan kuolemasta.
”Ja vaikenemisella voidaan myös hallita ihmisten mieliä. Ei puhuta kuolemasta, jotta saadaan pojat innostumaan armeijasta ja leikkimään sotaa.”
Ei se ole ollut hänellekään helppoa.
Knihtilällä ja hänen puolisollaan, näyttelijä Tommi Korpelalla, on yksi lapsi. Jokin aika sitten kertausharjoitusten jälkeen poika sanoi vanhemmilleen, että tietää, minne joutuu, jos sota alkaa.
”Me oltiin molemmat vaan, että aha.”
Knihtilän työhuone on neljännessä kerroksessa, ja hän jakaa sen nykyisen professorikollegansa, näyttelijä Jarkko Lahden kanssa. Seinällä on kuvat kaikista tällä hetkellä koulussa opiskelevista näyttelijätaiteen opiskelijoista.
Muutaman haastattelun perusteella yhteistyö Maanpuolustuskorkeakoulun kanssa ei herätä opiskelijoissa kummoisia tunteita. Maailmanpolitiikasta ja vaikeasta työllisyystilanteesta nuoret puhuvat. Knihtilää he arvostavat.
Yksi opiskelijoista sanoo, että jos olisi olemassa näyttelijöiden armeija, hän olisi valmis seuraamaan Elina Knihtilää syvimpään helvettiin.
Kun Knihtilä kuulee sen, hän liikuttuu.
”Minun sinne pitäisi mennä, ei heidän.”
Välillä käy niin, että ollessaan yksin työhuoneessaan hän kihisee kiukusta. Kaikenlaisia viestejä tulee keskijohdon pomolle, ja hän sanoo yrittävänsä taistella resursseista ja puskuroida painetta, jotta se ei valuisi alaspäin.
Joskus hän onnistuu, aina ei.
Usein viestejä lukiessaan hänen tekisi mieli vain parahtaa: ”Hulluutta, hulluutta, hulluutta!”